Somekuvien muokkauksista ja stailauksista

Aamiainen sängyssä, ruskettuneet jalat ojennettuina, sisustuslehtiaukeama avattuna juuri sopivasti kauniilta sivulta. Henkeäsalpaava auringonlasku, hetki mökkilaiturin nokassa, kaupungin yllä lentävät linnut.. Nämä tilanteet ovat varmasti vähän liiankin tuttuja useista lifestyleblogeista, myös minun. Bloggaajien somekuvat ja niiden luoma illuusio täydellisestä elämästä puhuttavat aika ajoin ja taas tälläkin viikolla otsikoissa ovat olleet niin pienemmät kuin isommatkin sometähtien kuvanmuokkausmokat ja viimeisimpänä eilinen hesarin juttu, jossa pohdittiin hyvin sitä, miten lifestylebloggaajien elämä näyttää olevan liian ihanaa ollakseen totta.

Uskoisin, että jokainen lukijani ja seuraajani tiedostaa ainakin jollain tasolla, että kuvani ovat hyvin usein stailattuja ja muokattuja. Blogiin päätyvistä kuvista harva on syntynyt sattumalta, päinvastoin: yleensä järjestetään kuvaukset, hankitaan kukkia ja kuvausalustoja, tehdään asetelmia ja siivotaan roinaa pois kuvan tieltä. Lisäksi sopivien kuvien valikoimiseen ja editointiin voi mennä tunteja. Kun itsellenikin bloggaaminen on työ, se on myös muuttanut suhtautumistani somekuvien ottoon. Kun kuvataan, se on työtä, ja kun kamerat laitetaan pois, alkaa vapaa-aika. Siksi usein ne parhaimmat ja hauskimmat hetket jäävät pääosin ikuistamatta ja julkaisematta – itse olen ainakin ärsyyntynyt usein jos yhteisessä illanvietossa kaverit kuvaavat jatkuvasti materiaalia snäppiin tai instaan.

Useimmiten muokkaan kuviani käyttämällä VSCO:n filttereitä ja säätämällä värejä ja valotusta. Hyvin harvoin teen radikaalimpia muutoksia, kuten muokkaan ihmisiä tai häiriseviä objekteja pois kuvasta tai muutan esimerkiksi veden väriä sinisemmäksi. Itseäni eivät harmita muokkaukset, joissa taivaalle on lisätty pilviä tai lintuja tai maisema on muuttunut tylsästä alkuperäisestä satumaisen upeaksi. En myöskään ärsyynny stailauksista, jossa kukkia ja ruuanmuruja on levitelty sänkyyn, vaikkei se kovin realistista olisikaan, jos kuva näyttää muuten kivalta. Ymmärrän kyllä, että monet toivoisivat kuvien olevan jollain tapaa realistisia, eiväthän kaikki nauti fantasiakirjallisuudestakaan tai elokuvista, joissa tapahtuu asioita jotka eivät voisi oikeasti tapahtua. Aitouden perään huudellaan usein, sillä täydellisyys ja viimeisen päälle tiptop-meininki harvoin oikeasti kiinnostaa ketään, mutta toisaalta taitavimmat osaavat luoda rennon aidontuntuisen meiningin kuviin asettelemalla ja muokkaamalla. Mistä siis oikeasti erottaa, mikä on totta ja mikä illuusiota?


Yksi asia, jota olen vähän hävnnyt ja josta olen potenut huonoa omatuntoa kautta bloggaamishistoriani, on näppylöiden ja finnien muokkaaminen pois kasvokuvista. Silti teen sitä tänäkin päivänä. Iho-ongelmat ovat minulle edelleen arka paikka – kun julkaisin viime syksynä ensimmäistä kertaa blogissani kuvat meikittömistä ja muokkaamattomista kasvoistani, kerroin että alun perin halusin blogini olevan se ainoa paikka, jossa olisin vapaa iho-ongelmistani. Huonona naamapäivänä helpottaa, kun finnejä ei tarvitse katsoa somekuvissa. Toisaalta tiedän, että ihon virheitä editoidessa iskee helposti vauhtisokeus: tuo luomi näyttää vähän ällöttävältä myös, poistanpa samalla tuon arven polvesta ja mustelman kädestä.. Ja oikeastaan tällä muokkausrutiinillani olen mukana luomassa kuvaa sekä itselleni että muille siitä, että ainoastaan sileä ja virheetön iho on somekelpoinen ja kaunis. Toisaalta on ymmärrettävää ja inhimillistä, että haluamme valikoida meistä ne onnistuneimmat kuvat julkiseen levitykseen. Lukijoiden olisi siis hyvä muistaa, että blogikuvat hyvin harvoin kertovat koko totuuden, ja minun bloggaajana olisi hyvä muistaa, että virheet juuri tekevät ihmisestä kiinnostavan.

Toisinaan käy niin, että saat otettua kuvan, jossa kaikki on täydellistä: valotus ja värit ovat kohdallaan, kaikki näyttää kuvassa upealta, hetki on taianomainen. Kuva ei vaadi filtteriä, eikä sen kummempaa muokkaustakaan. Ihanaa! Paljon yleisempi on kuitenkin tilanne, jossa yrität ikuistaa oikeasti hienon maiseman, joka ei kameran ruudulla näytä yhtään miltään. Itse ainakin yritän jälkikäsittelyllä saada kuviin sitä tunnelmaa, mitä oikeassa hetkessä oli, miltä asiat minulle näyttivät ja tuntuivat. Esimerkiksi ylläolevista kuvista kumpikaan ei tee mielestäni täysin oikeautta tuon Balin auringonlaskun upeudelle, mutta jälkimmäinen pääsee vähän lähemmäksi sitä. Haluan luoda mahdollisimman inspiroivia ja kauniita kuvia, enkä usko että pelkästään muokkaamattomien nofilter-kuvien julkaisu olisi pitkällä tähtäimellä niin kiinnostavaa, koska kevyelläkin editoinnilla voi kuvaan saada niin paljon lisää eloa ja väriä. Vai mitä mieltä te olette?


Kun mietitään sitä, millaisia kuvia haluaa nettiin laittaa, on mielestäni olemassa vain yksi oikea vaihtoehto: sellaisia kuin itse haluaa. Sellaisia, mitkä ovat juuri sinun mielestäsi hienoimpia, parhaimpia, aidoimpia, kauneimpia tai rehellisimpiä. Ei ole tietenkään reilua johtaa seuraajiaan harhaan, esittämällä olevansa paikassa jossa ei ole tai liputtaa kovaäänisesti luonnonmukaisuuden puolesta, jos kuitenkin muokkaa vartaloaan somekuviin. Mutta on silti selvää, että omasta näkemyksestä kuvien suhteen kannattaa pitää kiinni, sillä aina löytyy niitä jotka vihaavat tyyliäsi ja yhtälailla kuin jotkut rakastavat. Haluan kyllä silti haastaa itseäni miettimään välillä sitä, että millaisia ihanteita haluan kuvillani edustaa, ja voisinko välillä uskaltautua näyttämään enemmän sitä vähän filtteröityä puolta elämästäni täällä somessa. Ainakin muistutuksena siitä, että täydellisten aamupalakuvien takana on ihan tavallinen tyyppi, joka nauttii kyllä kahvin juomisesta sängyssä, brunsseista ja kukka-asetelmista, mutta sitäkin enemmän pelleilystä ystävien kanssa, huonoista vitseistä, syvällisistä keskusteluista, sekopäisestä tanssimisesta ja täysillä hoilaamisesta – ennenkaikkea hetkistä, jotka vietetään tärkeiden ihmisten seurassa.


Monien mielestä tämä on tylsä ikuisuusaihe, mutta mielestäni tästä on hyvä silti keskustella aina välillä. Heräsikö teillä jotain ajatuksia aiheesta tai jäikö minulta joku näkökulma huomioimatta? Jatketaan keskustelua kommenttikentän puolella – sana on vapaa kaikille mielipiteille!

Related Post

12 comments on Somekuvien muokkauksista ja stailauksista

    1. Siinä nautitaan aamiaista sängyssä Bisma Eight-hotellissa: tuoremehua, mysliä ja hedelmiä, kahvia. Onko tuossa jotain kovin erikoista? Vai tarkoititko muokkausta?

      1. Ai niin, unohdin kommentoineeni. 🙂 Tarkoitin tuota muokkaamattoman kuvan polvea, jota olet muokannut seuraavaan kuvaan. Oletko telonut jalkasi johonkin? Kyseessä voi kyllä olla itseruskettavakin tai kummalliset varjot. Työläitä muokattavia juuri nuo varjoon jäävät pikku virheet, vaikea häivyttää. Minun taidoilla ainakin.

        1. Aa okei! Kyseessä on mysteerihaava jonka sain polveen Balilla, vieläkään tarkkaan tiedä mistä se tuli. Oli aluksi punoittava kuten auringonpolttama ja sellaiseksi sitä luulinkin, mutta sen muoto oli jotenkin outo ja mikään muu kohta ei ollut palanut. Myöhemmin se nousi rakkuloille ja polvi oli niin kipeä, etten voinut kunnolla laittaa painoa ko. jalalle. Kävin lääkärissä, jossa rakkulat puhjottiin ja lääkärikään ei osannut tarkkaan sanoa mistä olisi tullut, luuli että moposta tms. Ei voinut olla meduusa, koska en ollut uinut meressä, eikä myöskään mikään ötökkä tee tuollaista jälkeä. Erikoinen tapaus, jäljet vielä (haaleina tosin) polvessa muistona.

  1. Itse kuulun siihen porukkaan, joka tulee blogeihin puhtaastsi etsimään inspistä ja rentoutumaan. Joskus osallistuin kiinnostaviin keskusteluihin, mutta vähemmän. Nautin visuaalisuudesta ihan äärettömästi ja ns. aitouden ymmärrän vähän ehkä eri tavalla kuin mitä usein tuodaan tässä kohdassa esille. Yllättävän monella aitous tuntuu nimittäin tarkoittavan pyykkikasoja, lasten tavaroita leviteltynä ympäriinsä, muuttolaatikkokasoja, tukka kampaamattomana oloa, huonosti valoittunutta kuvaa hernekeittopurkista jne – no ehkä liioittelin hiukan, mutta saat varmasti kiinni pointistani : ) Ymmärrän toki, että jotkut näitäkin kuvia, mutta itse en kaipaa tuon aitous-lajin kuvia laisinkaan ja yleensä ohitankin nuo postaukset kokonaan. Tuota kaikkeahan löytyy kotoakin ihan omiksi tarpeiksi välillä enemmän välillä vähemmän – miksi niitä pitäisi vielä kuvaruudullakin tuijottaa. Aitouskeskusteluissa mielestäni tärkeämpää olisi lukijoiden säännöllisesti muistuttaa itseään, että kirjoittajan elämä koostuu varmasti paljosta muustakin kuin mitä blogissa näkyy ja kuuluu – sekä positiivisesta että negatiivisesta. Sinä esimerkiksi muokkaat ja stailaat kuviasi tyylillä – jatkathan samaan tyyliin, sillä kuviasi on katsella ja niistä inspiroitua 🙂

    1. Niin, on lähtökohtaisesti vähän hassu ajatus, että sotkuisuus on aidompaa kuin siisteys. Ihmisellä on silti usein luontainen tarve täyttää ympäristö kauniilla asioilla, ja suurin osa meistä nauttii enemmän vaikkapa siististä ja puhtaasta kodista kuin sotkusta ja epäjärjestyksestä. Minäkin huomaan inspiroituvani eniten blogeista, joissa kuvien eteen on selkeästi nähty vaivaa – poikkeuksena blogit, joissa tekstit ovat hyviä ja selkeästi pääosassa.

      Kiitos hyvästä kommentista, samoilla linjoilla täälläkin! Ja samalla linjalla jatketaan ainakin niin kauan kuin se tuntuu edelleen itsestä hyvältä 🙂

  2. En ota kantaa ihovirheiden peittämiseen ja kehon muokkaamiseen, mutta valokuvaajana olen sitä mieltä, että usein esimerkiksi valo, muodot ja värit ovat lähempänä todellista tunnelmaa vasta kun kuvaa on käsitelty. Kontrasti ja värikylläisyyden säätäminen luovat kolmiulotteista vaikutelmaa, mitä livenä koettiin. Jos kuvataan filmikameralla, saadaan usein luonteikkaampia kuvia kuin konsanaan VSCO:n läpi tulleet digikuvat. Toinen luku on sitten mitä kuvilla viestitään ja miksi, kenelle ja millä tavalla. Itse en kestänyt valheellisuuden kuplaa ja lopetin uran bloggaajana. Kylmään kahviin vanhaa maitoa, räps, #aamupalalla.

    1. P, kiitos kommentista! Olet ihan oikeassa, juuri tuohon itsekin jälkikäsittelyllä pyrin – että kuva vastaisi enemmän alkuperäistä fiilistä. Etenkin kun kuvaa raakakuvia, niin editointi on oikeastaan pakollista. Kuvien viesteistä voi olla monta mieltä, osa varmaan kokee blogimaailman juurikin valheellisena kuplana – itse omalta osaltani lähinnä vain rajattuna ja usein kaunisteltuna totuutena. Yhtälailla me siivotaan kotia vieraita varten ja laittaudutaan ulos mennessä, kyse ei ole sinällään uudesta ilmiöstä. Blogiasi on kyllä ollut ikävä!

  3. Musta tää aihe on edelleen kiinnostava!

    Mulle monet blogit ja Instagram-tilit on sellaista visuaalista karkkia, joista saan hyvää mieltä: on yksinkertaisesti kiva katsoa kauniita kuvia! En ajattele, että sometilin takana olisi täydellinen elämä, vaan ihminen joka nauttii visuaalisuudesta ja osaa tallettaa (tai lavastaa) kauniita hetkiä. Kuten sanoit, viimeisen päälle viilattu täydellisyys tai korni feikkeys eivät innosta, en silti vaadi kirjoittajaa aitouden nimissä joka välissä alleviivaamaan, ettei hänen elämänsä aina ole yhtä ihanaa. Tajuan sen kyllä.

    Tunnustan tosin, että joskus sitä saa itsensä kiinni somekuvien aiheuttamasta riittämättömyyden tunteesta. Minun kotini ei ole yhtä kaunis, hiukseni yhtä kiiltävät tai kokkailuni yhtä herkullisen näköisiä. Toisaalta voin saada instakuvasta kimmokkeen lähteä keräämään niittykukkia maljakkoon tai kattamaan vähän nätimmin.

    1. Kiitos Rosa hyvästä pohdinnasta! Olen kanssasi täysin samoilla linjoilla – ainakin itse olen kokenut että omat seuraajani ja lukijani ovat sen verran fiksuja ja medialukutaitoisia, että ymmärtävät etten esittele mitään täydellistä elämääni (mikä edes on täydellinen elämä?) täällä, kuvaan ainoastaan niitä kauniita hetkiä.

      Itsekin koen usein riittämättömyyttä somekuvia katsellessa, mutta samoin sama tunne voisi tavoittaa minut monissa ns. oikean elämän tilanteissa, jos somea ei olisi. Uskon että useammin saan kuitenkin toisten kuvista inspiraatiota ja iloa, kuin pahaa mieltä. Nämäkin ovat sidoksissa siihen, millä fiiliksellä yleisesti ottaen on, kun kuvia ottaa jne.. kaikki vaikuttaa kaikkeen 🙂

  4. Kiitos vastauksesta, haluan vielä lisätä että nimenomaan itse jouduin kriisiin oman työskentelyni kanssa, ja tarkastellessani omia motiivejani ristiriita tuli ylivoimaiseksi. Ja kaipaan keskustelua, mitä muiden tunne-elämässä tapahtuu tätä työtä tehdessä. Sain ehkä ähkyn kaikesta julkisesta. Silti yhä täällä kotona ja työhuoneella etsin katseellani ne samat asetelmat, nostan pöydälle luonnonkukkien viereen rannalta löytyneitä luita ja pellavalautasliinat. Hitaasti, verkalleen olen palannut kurkistelemaan toisten ikkunoita (esim tänne) ja kuka tietää vaikka päivitän joskus instaa vuosien tauon jälkeen ja löydän keskitien jakamisen hullunmyllyn ja salaisen työhuonetyöskentelyn välillä. En tarkoittanut valheella sinua. Kiitos lämpimästä ajatuksesta<3

    1. En ajatellutkaan että olisit juuri minua ajatellut, ja koen itsekin välillä vähän ahdistavana tämän kaiken “julkisuuden”, siksi ymmärränkin sinua hyvin! Olen ainakin itse ajatellut että sitten kun alkaa ahdistaa liikaa, niin laitan touhulle stopin. Toistaiseksi hyvä keino on ollut myös erottaa oikea elämä ja tämä blogi / blogipersoona toisistaan. Ja kyllä esteetikko esteetikon tunnistaa, stailattujen tai vähemmän aseteltujenkin kuvien takaa! <3

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *