category: my thoughts

Ilon aiheita

Viime aikoina ilmassa on ollut pientä alakuloisuutta, sekä itselläni että lähipiirissäni. Kun toukokuun lumisadekeleihin ja perinteiseen työstressiin lisätään vielä ihmissuhdedraamaa, niin selväähän se on, että ahdistus iskee. Siksi olikin ihana herätä tänä aamuna positiivisin fiiliksin ja energisenä huonosti nukutusta yöstä ja maanantaista huolimatta.  Ulkona käppäillessäni ajattelin monia asioita, mitkä kaikesta huolimatta ovat juuri nyt erityisen hyvin, ja mieleen tulvi monia kiitollisuuden aiheita.

Positiivinen palaute. Sain tänään yhdeltä asiakkaaltani ihanan palautteen, joka väänsi suupielet korviin ja antoi heti aimo annoksen energiaa ja työmotivaatiota lisää. Samalla tajusin taas, että miten tärkeää on muistaa itsekin antaa positiivista palautetta kaikille, ketkä sitä ansaitsevat. Kollegoille ja yhteistyökumppaneille hyvin sujuneista töistä ja projekteista. Kuorolaisille hienosti menneistä treeneistä. Ystävälle vaikkapa onnistuneesti otetuista asukuvista – lämmin kiitos taas paras ja ihanian luottokuvaajaani Arttu!

Kesän tuloa ei voi estää. Ulkona on juuri nyt vähän harmaata, mutta silti leuto sää ja puissa vihertää jo reippaasti ja sisällä kuplii. Jospa takatalvi ei enää yllättyisi ja se oikea kesä alkaisi tästä! Auringon hymyillessä on helppo hymyillä itsekin. Minulla ei ole vielä kovin kummoisia kesälomasuunnitelmia, mutta sellainen kutkuttava tunne on, että tästä kesästä voisi tulla upea.

Työasiat luistavat. Stressasin alkuvuodesta omilleni muuttaessa paljon sitä, miten tulen pärjäämään taloudellisesti. Teen työtä, jossa tulevaisuus on kokoajan epävarmaa – en esimerkiksi tietä tulevasta syksystä töiden suhteen vielä juuri mitään. Kuitenkin kaikki on mennyt oikeastaan paremmin kuin hyvin: töitä riittää ja vieläpä oikein ihania, minulle mielekkäitä töitä! Olen päässyt tekemään kukka-asetelmia, kehittelemään reseptejä, tuottamaan videoita ja toteuttamaan stailauksia tiloihin. Olen samalla jatkanut tavoitteellista työskentelyä kuorojeni kanssa, valmistautunut kesäkuun kuorokilpailuihin ja tehnyt siinä sivussa myös kakkukirjan, joka ilmestyy muuten parin viikon päästä! Työni ja kaikenlaiset projektit ovat tällä hetkellä elämässäni yksi tärkeimmistä asioista.

Ympärillä on mielettömän ihania ihmisiä. Kaikki ystävien kanssa vietetty laatuaika vie aina ajatuksia muualle ja auttaa pääsemään hankalistakin asioista yli. Viikonloppuna pääsin juhlimaan kahden hyvän ystäväni erilaisia, mutta mahtavia syntymäpäiväjuhlia ja viikonlopun kruunasi aurinkoinen sunnuntaipäivä Linnanmäellä kavereiden seurassa. Huvipuistolaitteessa kiljuminen ja henkensä edestä pelkääminen on kyllä ehkä varmin tapa unohtaa kaikki murheet.


Näillä ajatuksilla ja kuvilla uuteen, toivottavasti edeltäjäänsä parempaan viikkoon!

pusero weekday / housut, laukku & ballerinat Samuji / takki A.P.C / huivi Samsoe & Samsoe
Kuvat: Mustarttu

Itsensä hyväksymisen pitkä tie

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia & Mehiläinen

Olen luonteeltani aika selkeästi ekstrovertti. Olen lähes aina mieluummin ihmisten seurassa kuin yksin, saan energiaa sosiaalisista tilanteista. Juttelen ja heitän läppää sujuvasti sellaistenkin ihmisten kanssa, joita en vielä tunne, jään helposti suustani kiinni niin julkisilla liikkuessa kuin kaupassakin. Hoidan yleensä niin vapaamuotoiset kuin virallisetkin sosiaaliset tilanteet ilman kummempaa jännittämistä.

Monille uudemmille ystävilleni tuleekin joskus yllätyksenä, kun kerron että nuorempana olin aika arka ja epävarma etenkin sosiaalisissa tilanteissa. Ystävieni, luotettavien ihmisten seurassa olen toki osannut aina olla rennosti, mutta uusissa sosiaalisissa tilanteissa olen ollut usein hyvin jännittynyt, jopa suorastaan pelokas. Nautin toki silloinkin ihmisten seurasta ja olisin halunnut pärjätä sosiaalisesti, mutta minulla ei ollut tarpeeksi itsevarmuutta olla oma itseni. En uskaltanut tuoda persoonaani liikaa esille, sillä pelkäsin että muut eivät hyväksyisi minua sellaisena kuin olen.

Taustalla epävarmuudessani olivat varmaan monet tekijät, mutta pelko hylätyksi tulemisesta juontaa osittain ainakin lapsuus-ja nuoruusajan kokemuksistani. Minua ei koskaan varsinaisesti koulukiusattu, mutta löysin itseni usein tilanteesta, jossa jäin kaveriporukan ulkopuolelle tai jopa ystävieni hylkäämäksi. Kaikkein kriittisimmässä vaiheessa, ala-ja yläasteen välivaiheilla, olin tilanteessa jossa minulla ei ollut juurikaan hyviä ystäviä paikkakunnallani. Oli kivoja luokkakavereita eikä koulussa tarvinnut olla yksin, mutta koulun ulkopuolella olin tosi yksin. Opin ajattelemaan, etten ole tarpeeksi cool tai kiinnostava, että minua pyydettäisiin mukaan.

Vuosien myötä sain kyllä itselleni kavereita, mutta sama hylätyksi tulemisen teema toistui välillä jossain muodossa myöhemminkin. Ehkä rankin vaihe elämässäni oli vähän päälle parikymppisenä, kun pitkäaikainen lapsuudenystäväni alkoi käyttäytyä minua kohtaan oudosti ja lakkasi pitämästä yhteyttä. Olin tuolloin itse jo parisuhteessa ja ympärilläni oli monia ystäviä, mutta pitkäaikaisen, tärkeän ystävän menetys tuntui kamalalta. Näin aina syyn pääosin itsessäni: minun on pakko olla jollain tapaa niin ärsyttävä ja inhottava ihminen, ettei kanssani voi vain olla.

Ajan kuluessa tilanne on kuitenkin muuttunut vähitellen. Opiskeluaika oli positiivisessa mielessä todella merkityksellinen: tutustuin uusiin ihmisiin, joiden kanssa jaoin saman intohimon kohteen, musiikin. Koulussa opin heittäytymään uusiin tilanteisiin ja menemään myös epämukavuusalueelle, turvallisessa ympäristössä. Minulla oli ihan mielettömän ihanat opettajat, joilta olen oppinut ehkä eniten ehkä elämästä ja itseni hyväksymisestä. Huomasin, että olen oikealla alalla, ja olen hyvä siinä mitä teen. Ammatillisen itsevarmuuden kasvaessa sain myös lisää sosiaalista itsevarmuutta. Aloin yhä vähemmän käyttää aikaa sen miettimiseen, että mitä muut minusta ajattelevat. Pohdin enemmän sitä, mitä itse ajattelen itsestäni, kuka olen ja miten haluan kohdella lähelläni olevia ihmisiä.

Kävin muutama viikko sitten takaperin Mehiläisen työterveyspsykologilla. Ennen tapaamista en ollut juurikaan miettinyt, mistä aiheesta puhuisin psykologin kanssa, sillä tällä hetkellä elämässäni kaikki on aika hyvin. Jotenkin keskusteluissamme nousi esille paljon työasiat, niiden kasaantuminen ja se, miksi niin usein päädyn tilanteeseen, joissa työt kasaantuvat ja stressaannun. Miksi niin usein on niin hankala sanoa ei, vaikka työkalenteri näyttäisikin jo täydeltä? Olin aina ajatellut, että ei:n sanominen on hankalaa minulle, koska haluan olla mukava ja kohtelias. Haluan olla innokas ja mukana kaikessa kiinnostavassa. En halua torjua ketään. Psykologin kanssa jutellessa aloin ymmärtää, että taustalla on varmaan muutakin – se sama vanha pelko hylätyksi tulemisesta. Jos kieltäydyn, kysyjä loukkaantuu. Hän ei ehkä enää kysy uudestaan, hän ehkä ajattelee minusta jotain pahaa. Luulin, että olin käsitellyt jo tämän asian kokonaan, mutta tajusinkin että vielä on töitä tehtävänä.

Itsensä hyväksyminen on pitkä tie. Ymmärsin jossain vaiheessa, että tärkeämpää kuin kysyä “hyväksyvätkö muut minut sellaisena kuin olen?”, on kysyä “hyväksynkö itse itseni sellaisena kuin olen?”. Kun opin arvostamaan ja ymmärtämään itseäni paremmin, huomaisin että sain ympärilleni myös ihmisiä, jotka arvostivat ja ymmärsivät minua. Nykyään olen onnellisessa tilanteessa, minulla on laaja sosiaalinen piiri ja ihania ystäviä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Saan näyttää itsestäni välillä hölmöjä ja rasittaviakin puolia, eikä minun tarvitse pelätä sen takia hylätyksi tulemista. Minulla on vielä silti paljon opittavaa: vaikka kavereiden kanssa asiat sujuvatkin nykyään hyvin, on työelämän puolella tilanne vielä kesken.

Kirjoitin itselleni muistilistan asioista, jotka tukevat itsensä hyväksymistä. Yksi tärkeä seikka on myös ymmärtää, etten tässäkään asiassa tule varmasti koskaan valmiiksi, vaan töitä tehdään koko loppuelämän.

Kiinnitä huomiota asioihin, jotka ovat hyvin. Missä olet hyvä? Keihin voit luottaa, ketkä ovat sinulle tärkeitä? Sano positiivisia asioita itsestäsi ääneen tai kirjoita vihkoon aina kun opit jonkun uuden asian tai saat kehuja. Kehu myös muita. Nuori nainen-sivustolta löytyy hyviä näkökulmia positiiviseen ajatteluun.

Opettele sanomaan ei. Aloita harjoittelu jostain helposta, vaikka keskustelusta puhelinmyyjän kanssa – huomaat, ettei maailma kaadu, vaikka kieltäydytkin lehtitilauksesta. Et loukkaa kysyjää kieltäytymällä, etenkin jos perustelet hyvin. Et menetä jatkossa

Älä hyväksy huonoa käytöstä tai ilkeilyä. Kukaan ei ansaitse inhottavaa kohtelua. Varo, ettet itse ole vahingossa se, joka jättää ulkopuolelle. Uskalla puuttua huonoon käytökseen myös sivullisena.

Puhuminen auttaa aina. Ystävien ja läheisten kanssa puhuminen on ensisijaisen tärkeää, mutta usein ammattilainen pystyy antamaan täysin uusia näkökulmia ja ymmärtämään oman tai muiden käytöksen taustoja. Mehiläisen työterveyspsykologikäynnin jälkeen ymmärsin, ettei aina tarvitse olla mitään erityistä kriisiä elämässä, että voi mennä juttelemaan ammattilaiselle.

Tavaroita, joilla on merkitys

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia & Iittala

Katsoin viikonloppuna Minimalism-dokumentin. Se laittoi miettimään taas kulutustani, omistamiani tavaroita ja niiden merkitystä. Vaikka en ole mikään himoshoppailija ja esimerkiksi vaatteita ja kenkiä löytyy kaapeistani aika maltillisesti, niin silti iski ahdistus. Miksi tavaraa kertyy kaappeihin niin helposti? Miksi omistan niin paljon esineitä, joille ei ole minulle merkitystä? Miksi olen säilönyt kellarikomerossani tavaroita, kun en ole tarvinnut mitään sieltä kolmeen vuoteen?

Olen kyllä ollut jo teini-iästä saakka ahkera tavaroiden kierrättäjä ja aina pyrkinyt sijoittamaan määrän sijasta laatuun. Konmarikin on tuttu, vaikken täysin siihen ideologiaan olekaan hurahtanut. Viimeisimmän muuttoni yhteydessä otin uuteen asuntooni mukaan vain kaiken tarpeellisen, loput ovat vielä vanhan kodin varastoissa. Tiedän, että suursiivous siellä on edessä pian: on käytävä läpi satoja papereita, laatikoittain roinaa ja kampetta kymmenen vuoden ajalta.. ja suurin osa näistä tavaroista on sellaisia, joilla en tee yhtään mitään.


Kun en ole ehtinyt vielä täyttää uutta kotiani liioilla tavaroilla ja kaapeissakin on vielä hyvin tilaa, niin olen miettinyt paljon, että mitä jos antaisi asian ollakin juuri näin? Ympärilläni olisi vain tavaroita, joilla on merkitys. Tavaroita, jolle olen itse antanut oikeutuksen, niin ettei kodissani olisi mitään ylimääräistä, mutta siellä olisi kuitenkin kaikki tarpeellinen. Kyse on myös nimittäin paljon siitä, että todella arvostamme esineitä, joilla ympäröimme itsemme. Minimalism-dokkarissakin yksi keskeinen viesti oli se, ettemme ole tarpeeksi materialistisia sanan oikeassa merkityksessä, eli emme anna tarpeeksi arvoa tavaralle. Tämä ei ole kovin laadukas, mutta voin heittää tämän kohta pois ja ostaa tilalle uuden-ajattelutavasta pitäisi päästä todella eroon ja omia kulutustottumuksia olisi todella hyvä tarkastella jokaisen kriittisesti vähän väliä. Kliseinen laatu ennen määrää pitää niin hyvin paikkansa.

Se, mitkä tavarat ovat kenellekin tärkeitä, on jokaisen täysin oma yksilöllinen päätös – kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, mitkä tavarat ovat juuri niitä välttämättömyyksiä ja mitkä turhia. Yhdelle kirjakokoelma on kaikki kaikessa, toinen rakastaa taidetta, jollekulle kaikkein tärkein materia on vaikkapa oma auto. Itse rakastan kukkia ja kasveja, siksi olen todennut, että on ihan järkevää omistaa useampi erikokoinen kukkamaljakko: Käsintehdyt Ruutu-maljakot ovat kodissani aina esillä, kukkien kera tai ilman, on helppo arvostaa kaunista käyttöesinettä, jonka tekemiseen on mennyt jollakulla 24 tuntia. Leimu-valaisimesta olin haaveillut kauan, ja tulin todella iloiseksi, kun sain tilata sen itselleni osana Iittalan yhteistyötä. Olin pitkään ilman yövalaisinta, koska en halunnut tyytyä minkäänlaisiin kompromissiratkaisuihin – nyt olen tyytyväinen, että jaksoin odottaa Leimua, joka edustaa materiaaleiltaan ja muotoilultaan laadukkuutta ja kestävyyttä. Mielummin olen ilman, kuin hankin jotain sellaista mistä tiedän jo ostettaessa että tulen hankkiutumaan siitä eroon.


Pienessä asunnossa arvoon nousevat myös tavarat, joilla on monta erilaista käyttötarkoitusta. Suomalaisesta koivuvanerista taivutettu Plektra-jakkara, kuten kaikki muutkin kotini tuolit, toimii sekä sohva-ja sivupöytänä, istuimena kuin kukkatelineenäkin. Kun haluan vaihtelua, en suuntaa ensimmäisenä kauppaan vaan muutan tavaroiden, kasvien ja kalusteiden paikkaa ja yritän nähdä tutut asiat uudella tavalla. Jatkossa pyrin siihen, että ennen uuden asian ostamista pyrin hankkiutumaan jostain vanhasta eroon, että tavaroiden määrä ei pääse kasvamaan salakavalasti.

Onko mahdollista sekä rakastaa kauniita tavaroita ja esineitä, mutta olla kuitenkin kulutuskriittinen? Vai kulkevatko nämä kaksi asiaa kuitenkin loppupeleissä käsi kädessä? Itse koen, että mitä enemmän arvostan tavaraa, sitä harkitummin hankin vain sellaisia asioita, joita todella tarvitsen ja jotka kestävät aikaa ja kulutusta. Mitä mieltä te olette?