category: photography

Vallettan kapeilla kujilla

valletta

Terveisiä Maltan auringosta! Pelkäsin etukäteen että lokakuun loppu ei enää olisi täällä kovin lämmin, ja etukäteen uskalsin odottaa jotain Suomen kesän tyyppistä ilmastoa. Pelko osottautui turhaksi, sillä kotonapäin kesä ei muistaakseni ole koskaan ollut näin lämmin! Täällä unirytmi on muuttunut itsestään luonnolliseksi: herään yleensä auringonnousun aikaan, päivät vietetään ulkona ja illan pimetessä alkaakin jo väsyttää – olen jo parina iltana simahtanut sohvalle aktiivisen päivän päätteeksi. Harmi että aktiivisuuskello jäi kotiin, kilometrejä on tullut jalan varmaan kolme kertaa tavoitemäärääni enemmän joka päivä.

Vaikka tuntuu siltä, että suurin osa lomasta on vietetty kuivan maaperän sijaan vesillä, niin Maltalta löytyy rantojen lisäksi myös kaunista kaupunkimiljöötä. Pääkaupunki Valletta on ihanan idyllinen kivitalokaupunki, jossa ihastuttavat pienet kapeat kujat ja värikkäät parvekkeet. Valletasta löytyy kivasti ravintoloita, kahviloita ja parhaat kulkuyhteydet kaikkialle saaren muihin osiin. Nyt jälkikäteen ajateltuna tämä olisi ollut varmasti paras paikka majoittumiseenkin – nyt majapaikkamme sijaitsee viereisessä kaupungissa Sliemassa.

Kuvissa näkyvä punainen mekko on muuten lainassa ystävältäni Jenniltä – kesämekoille tulee kotosuomessa sen verran vähän käyttökertoja vuosittain, että olisi turhaa ostaa uusia vain yhtä tai kahta lomamatkaa varten. Meillä kaikilla on vaatteita jo muutenkin liikaa, mielestäni lainaamiskulttuuria pitäisi harrastaa enemmänkin! Kaikkea ei tarvitse omistaa.


Viiden päivän jälkeen voin sanoa, että Malta on ollut todella positiivinen yllätys – onneksi lähtö kotiin on vasta sunnuntai-iltana. Millaisia kokemuksia teillä on Maltasta?

Hyvästi, kesä.

Niin se meni, kesä. Tuntui että se ei oikein koskaan kunnolla alkanutkaan – tämä oli ehkä naismuistini lyhin kesä. En yleensä tykkää valittaa säästä, mutta onhan tämä ollut vähän surkuhupaisaa. Nyt syyskuun ensimmäisenä joudun viimein myöntämään itselleni, että turha odottaa enää lämpimiä kelejä, syksy alkoi jo. Yhdeksän kuukauden jälkeen on ehkä taas mahdollisuus pukea kesäleninki, viettää aurinkoista päivää Suomenlinnassa, tuntea ruoho paljaiden jalkojen alla ja syödä kirsikoita lautassa.

Muistan hyvin päivän, jolloin nämä kuvat otettiin. Oli luvattu pilvistä, mutta aurinko paistoikin täydeltä taivaalta ja suomenlinnan lauttaan oli yli tunnin jono. Saatoin jopa mielessäni kirota hellettä ja kuumottavaa aurinkoa jonossa seistessäni – nyt se tuntuu vähän hassulta.

Kesää tulee ikävä, mutta rakastan silti syksyä ja sen tuomaa uutta energiaa. Loman jälkeen on oikeasti levännyt olo ja pää pursuaa uusia ideoita. Kalenteri alkaa täyttymään pikkuhiljaa kaikenlaisista työkuvioista ja lisäksi sain tänään tietää, että minut on vihdoin hyväksytty avoimen yliopiston kautta eräälle kiinnostavalle kurssille, jolle olen yrittänyt hakea jo parin vuoden ajan. Samaan aikaan tuntuu, että voisin aloittaa ehkä jonkun uuden harrastuksen tai työprojektin. Huolettomat kesäpäivät olivat ihania, mutta toisaalta en saanut silloin juuri mitään aikaiseksi, keskityin vain elämästä nauttimiseen. Laiskottelukauden jälkeen olen valmis töihin, eikä talven tulo ahdista.

Siispä syyskuu, tervetuloa!


Kuvat: Omar Elmrabt (@omarelmrabt)

Somekuvien muokkauksista ja stailauksista

Aamiainen sängyssä, ruskettuneet jalat ojennettuina, sisustuslehtiaukeama avattuna juuri sopivasti kauniilta sivulta. Henkeäsalpaava auringonlasku, hetki mökkilaiturin nokassa, kaupungin yllä lentävät linnut.. Nämä tilanteet ovat varmasti vähän liiankin tuttuja useista lifestyleblogeista, myös minun. Bloggaajien somekuvat ja niiden luoma illuusio täydellisestä elämästä puhuttavat aika ajoin ja taas tälläkin viikolla otsikoissa ovat olleet niin pienemmät kuin isommatkin sometähtien kuvanmuokkausmokat ja viimeisimpänä eilinen hesarin juttu, jossa pohdittiin hyvin sitä, miten lifestylebloggaajien elämä näyttää olevan liian ihanaa ollakseen totta.

Uskoisin, että jokainen lukijani ja seuraajani tiedostaa ainakin jollain tasolla, että kuvani ovat hyvin usein stailattuja ja muokattuja. Blogiin päätyvistä kuvista harva on syntynyt sattumalta, päinvastoin: yleensä järjestetään kuvaukset, hankitaan kukkia ja kuvausalustoja, tehdään asetelmia ja siivotaan roinaa pois kuvan tieltä. Lisäksi sopivien kuvien valikoimiseen ja editointiin voi mennä tunteja. Kun itsellenikin bloggaaminen on työ, se on myös muuttanut suhtautumistani somekuvien ottoon. Kun kuvataan, se on työtä, ja kun kamerat laitetaan pois, alkaa vapaa-aika. Siksi usein ne parhaimmat ja hauskimmat hetket jäävät pääosin ikuistamatta ja julkaisematta – itse olen ainakin ärsyyntynyt usein jos yhteisessä illanvietossa kaverit kuvaavat jatkuvasti materiaalia snäppiin tai instaan.

Useimmiten muokkaan kuviani käyttämällä VSCO:n filttereitä ja säätämällä värejä ja valotusta. Hyvin harvoin teen radikaalimpia muutoksia, kuten muokkaan ihmisiä tai häiriseviä objekteja pois kuvasta tai muutan esimerkiksi veden väriä sinisemmäksi. Itseäni eivät harmita muokkaukset, joissa taivaalle on lisätty pilviä tai lintuja tai maisema on muuttunut tylsästä alkuperäisestä satumaisen upeaksi. En myöskään ärsyynny stailauksista, jossa kukkia ja ruuanmuruja on levitelty sänkyyn, vaikkei se kovin realistista olisikaan, jos kuva näyttää muuten kivalta. Ymmärrän kyllä, että monet toivoisivat kuvien olevan jollain tapaa realistisia, eiväthän kaikki nauti fantasiakirjallisuudestakaan tai elokuvista, joissa tapahtuu asioita jotka eivät voisi oikeasti tapahtua. Aitouden perään huudellaan usein, sillä täydellisyys ja viimeisen päälle tiptop-meininki harvoin oikeasti kiinnostaa ketään, mutta toisaalta taitavimmat osaavat luoda rennon aidontuntuisen meiningin kuviin asettelemalla ja muokkaamalla. Mistä siis oikeasti erottaa, mikä on totta ja mikä illuusiota?


Yksi asia, jota olen vähän hävnnyt ja josta olen potenut huonoa omatuntoa kautta bloggaamishistoriani, on näppylöiden ja finnien muokkaaminen pois kasvokuvista. Silti teen sitä tänäkin päivänä. Iho-ongelmat ovat minulle edelleen arka paikka – kun julkaisin viime syksynä ensimmäistä kertaa blogissani kuvat meikittömistä ja muokkaamattomista kasvoistani, kerroin että alun perin halusin blogini olevan se ainoa paikka, jossa olisin vapaa iho-ongelmistani. Huonona naamapäivänä helpottaa, kun finnejä ei tarvitse katsoa somekuvissa. Toisaalta tiedän, että ihon virheitä editoidessa iskee helposti vauhtisokeus: tuo luomi näyttää vähän ällöttävältä myös, poistanpa samalla tuon arven polvesta ja mustelman kädestä.. Ja oikeastaan tällä muokkausrutiinillani olen mukana luomassa kuvaa sekä itselleni että muille siitä, että ainoastaan sileä ja virheetön iho on somekelpoinen ja kaunis. Toisaalta on ymmärrettävää ja inhimillistä, että haluamme valikoida meistä ne onnistuneimmat kuvat julkiseen levitykseen. Lukijoiden olisi siis hyvä muistaa, että blogikuvat hyvin harvoin kertovat koko totuuden, ja minun bloggaajana olisi hyvä muistaa, että virheet juuri tekevät ihmisestä kiinnostavan.

Toisinaan käy niin, että saat otettua kuvan, jossa kaikki on täydellistä: valotus ja värit ovat kohdallaan, kaikki näyttää kuvassa upealta, hetki on taianomainen. Kuva ei vaadi filtteriä, eikä sen kummempaa muokkaustakaan. Ihanaa! Paljon yleisempi on kuitenkin tilanne, jossa yrität ikuistaa oikeasti hienon maiseman, joka ei kameran ruudulla näytä yhtään miltään. Itse ainakin yritän jälkikäsittelyllä saada kuviin sitä tunnelmaa, mitä oikeassa hetkessä oli, miltä asiat minulle näyttivät ja tuntuivat. Esimerkiksi ylläolevista kuvista kumpikaan ei tee mielestäni täysin oikeautta tuon Balin auringonlaskun upeudelle, mutta jälkimmäinen pääsee vähän lähemmäksi sitä. Haluan luoda mahdollisimman inspiroivia ja kauniita kuvia, enkä usko että pelkästään muokkaamattomien nofilter-kuvien julkaisu olisi pitkällä tähtäimellä niin kiinnostavaa, koska kevyelläkin editoinnilla voi kuvaan saada niin paljon lisää eloa ja väriä. Vai mitä mieltä te olette?


Kun mietitään sitä, millaisia kuvia haluaa nettiin laittaa, on mielestäni olemassa vain yksi oikea vaihtoehto: sellaisia kuin itse haluaa. Sellaisia, mitkä ovat juuri sinun mielestäsi hienoimpia, parhaimpia, aidoimpia, kauneimpia tai rehellisimpiä. Ei ole tietenkään reilua johtaa seuraajiaan harhaan, esittämällä olevansa paikassa jossa ei ole tai liputtaa kovaäänisesti luonnonmukaisuuden puolesta, jos kuitenkin muokkaa vartaloaan somekuviin. Mutta on silti selvää, että omasta näkemyksestä kuvien suhteen kannattaa pitää kiinni, sillä aina löytyy niitä jotka vihaavat tyyliäsi ja yhtälailla kuin jotkut rakastavat. Haluan kyllä silti haastaa itseäni miettimään välillä sitä, että millaisia ihanteita haluan kuvillani edustaa, ja voisinko välillä uskaltautua näyttämään enemmän sitä vähän filtteröityä puolta elämästäni täällä somessa. Ainakin muistutuksena siitä, että täydellisten aamupalakuvien takana on ihan tavallinen tyyppi, joka nauttii kyllä kahvin juomisesta sängyssä, brunsseista ja kukka-asetelmista, mutta sitäkin enemmän pelleilystä ystävien kanssa, huonoista vitseistä, syvällisistä keskusteluista, sekopäisestä tanssimisesta ja täysillä hoilaamisesta – ennenkaikkea hetkistä, jotka vietetään tärkeiden ihmisten seurassa.


Monien mielestä tämä on tylsä ikuisuusaihe, mutta mielestäni tästä on hyvä silti keskustella aina välillä. Heräsikö teillä jotain ajatuksia aiheesta tai jäikö minulta joku näkökulma huomioimatta? Jatketaan keskustelua kommenttikentän puolella – sana on vapaa kaikille mielipiteille!