Raskauden ensimmäinen kolmannes: jännitystä, pelkoa ja varovaista toivoa

Raskauden ensimmäinen kolmannes: jännitystä, pelkoa ja varovaista toivoa

Viikot 1-4

Meillä on menossa kuudes hoitokierto lapsettomuushoidoissa ja viimeinen julkisella tehtävä kevyt hoitokierros. Olo ei ole kovin toiveikas: selittämättömästi lapsettomien kohdalla kevyet hoidot tuottavat onnistumisia vain harvoille ja edellinen plussa päätyi varhaiseen keskenmenoon. Itse odotan jo siirtymistä tehokkaampiin hoitomuotoihin ja laskeskelen mielessäni, että ehkä reilun puolen vuoden päästä pääsisimme ehkä jatkamaan hoitoja, jos hyvä tuuri käy. Julkisella puolella jonot IVF-hoitoihin ovat 4-6kk kuukauden luokkaa. Suurin pelkoni juuri nyt  on se, että ovulaatio osuu tässäkin kierrossa viikonlopulle ja hoidot siirtyvät taas kuukaudella tai pahimmassa tapauksessa joululoman vuoksi parillakin eteenpäin. Digitaaliseen ovulaatiotestiin ilmestyy kuitenkin varhain lokakuisena perjantaiaamuna hymynaama ja pääsen samana päivänä inssiin.

“DPO14 eli kuukautisten oletettu alkamispäivä ja olo on taas ihan samanlainen kuin aina ennen menkkoja, ei mitään poikkeavaa oloa tai tunnetta. Mulla ei ole oikeastaan mitään odotuksia tähän kiertoon. Meillä on illalla juhlat ja ajattelen, että voin ehkä illalla juoda viiniä, jos vuoto alkaa. Ostan kaupasta kaksi holitonta ja kaksi holillista juomaa ja ramppaan illan mittaan jatkuvasti vessassa tsekkaamassa tilannetta. Alkoholijuomat jäävät jääkaappiin, mutta olen edelleen lähinnä skeptinen aiempien kokemuksieni vuoksi.

DPO15 ja vuoto ei ole vielä alkanut. Virallinen testipäivä on vasta viikon päästä ja olin jo vakaasti päättänyt etten testaa ennen sitä, mutta alan kuitenkin harkita asiaa. Tuntuisi tärkeältä tietää, jos olisi kuitenkin tapahtunut hedelmöittyminen tai alkion kiinnittymisyritys. Rinnoissa tuntuu taas samanlaista pakotusta kuin viime plussakerralla ja joku pieni toivo herää meissä molemmissa. Vielä ei kuitenkaan uskalla iloita, päällimmäinen tunne on pelko.”

raskauden ensimmäinen kolmannes

En jaksa kuitenkaan odottaa viralliseen testipäivään, vaan teen seuraavana päivänä kaapista löytyän liuskatestin, johon piirtyy heti selkeästi kaksi viivaa. Lähetän testistä kuvan Johannekselle töihin ja jatkan pahimman pelkäämistä. Mietin kokoajan, että jos nyt selvittäisi edes viikon pidemmälle kuin viimeksi, vaikka tiedän koko ajatuksen olevan absurdi: miksi toinen keskenmeno tuntuisi yhtään paremmalta kuin ensimmäinen?

Viikko 5

Tunnustelen jatkuvasti mahdollisia raskausoireita, mutta ainoa oire on oikeastaan rintojen pakotus ja arkuus. Rutiiniksi tuleekin tsekata monta kertaa päivässä, että ovatko rinnat edelleen arat – viimeksi arkuus kun katosi ennen km-vuodon alkamista. Puen jokaisena päivänä jalkaan varalta menkkapikkarit, koska en halua kokea uudestaan sitä, miten veri värjää valkoiset farkut. Juoksen monta kertaa päivässä paniikissa vessaan, kun tunnen jotain valuvan housuun, mutta joka kerta selviän säikähdyksellä – elämä kulkee vessakäynnistä toiseen, paniikista aina hetken helpotukseen. Päivät matelevat tuskaisen hitaasti, kunnes vihdoin koittaa se virallinen testipäivä. Teen positiivisen digitestin rv5+2 ja ilmoitan tuloksen lapsettomuusklinikalle sekä lähimmille siskoilleni. Saan ajan varhaisultraan viikolle 7 ja tuntuu, että joudun odottamaan ikuisuuden.

Viikonloppuna juhlimme isäinpäivää oman perheeni kanssa brunssilla ja puolison perheen luona kahvitellen. Käymme kävelyllä aurinkoisessa Helsingissä ja mietimme, että pääsemmeköhän ensi isäinpäivänä juhlimaan myös oman perheen kesken.

Raskauden ensimmäinen kolmannes

Viikko 6

Uskallan vihdoin ladata uudelleen raskaussovelluksen ja purskahdan itkuun, kun sovellukseen oli jäänyt aiemmasta keskenmenneestä raskaudesta tiedot ja se näyttää, että vauvamme olisi nyt jo viikolla 13. Tällä hetkellä tuntuu ihan absurdilta ajatukselta, että pääsisimme joskus sinne asti, ns. turvallisemmille viikoille. Varaan ajan myös neuvolaan, joka tuntuu yhtä absurdilta. Tuntuu, että huijaan olevani raskaana.

“Välillä iskee olo, että oliko koko raskaus ihan huono idea. Alan jo nyt potea identiteettikriisiä – mä en ole mikään äitihahmo. Samaan aikaan kuitenkin puhutaan Johanneksen kanssa innoissaan jo kaikesta mahdollisesta tulevasta: vierashuoneen muuttamisesta vauvan huoneeksi, siitä millaiset vaunut tarvitaan ja miten ehkä työt ja vanhempainvapaat järjestyvät.”

Odotan jatkuvasti pahoinvointia alkavaksi, mutta edelleen ainoa oire on rintojen pakotus ja se, että Johanneksen hiusvahan haju tuntuu liian voimakkaalta. Tunnen oloni ehkä normaalia väsyneemmäksi, mutta toisaalta on myös marraskuu ja se jo pelkästään väsyttää. Oireiden puuttuminen pelottaa, mutta siskoni kertoo, että hänelläkään ei juuri ollut pahoinvointia vaan ainoastaan pientä etovaa tunnetta, ja se helpottaa vähän.

Viikko 7

Ikuisuudelta tuntuneen pariviikkoisen jälkeen pääsen vihdoin varhaisultraan. Johannes ei pääse mukaan töiden takia ja pyydän pikkusiskoni mukaan tukihenkilöksi. Alkaa itkettää, kun ultrassa löytyy pieni möykky ja hurjasti sykkivä sydän ja unohdan sanoa siskolleni että “susta tulee täti”, vaikka olin etukäteen ajatellut sen olevan hauskaa, koska nuorin siskoni oli tosiaan täti jo itse syntyessään. Mietin, että miten arkisena asiana olen itse pitänyt aikoinaan lapsien saamista ja raskaana oloa, ja miten erityiseltä ja ihmeelliseltä se nyt tuntuu. Lähetän ultrakuvan Johannekselle joka oli jo ehtinyt yrittää soittaa ultran aikana. Lapsettomuuspolkumme suljetaan ja siirrymme tästä eteenpäin tavallisen neuvolan piiriin. Varmistan kuitenkin lääkäriltä, että päästäänhän me jatkamaan hoitoja, jos tulisikin keskenmeno ja kuulemma päästäisiin. Helpottaa vähän se tieto, ettemme joudu esimerkiksi uudelleen hoitojonoihin.

photo-output-1

Viikko 8

Päätämme kertoa tulokkaasta Johanneksen vanhemmille, vaikka raskaus on vielä aika alussa: tuntuu siltä, että olisi tärkeää että osa läheisistä tietäisi meidän tilanteesta ja voisi olla tukena jos jotain kävisikin. Myös joulupyhien ruokailujen kannalta on helpompaa, jos raskaus on tiedossa eikä tarvitse selitellä syömisiä tai juomisia. Jännitän kertomista hirveästi ja tiedän, etten ikinä osaisi sanoa jotenkin rennosti vaan, että hei ollaan muuten raskaana. Siispä erään yhdessä vietetyn päivän jälkeen annamme heille pienen rasian, josta löytyy varhaisultrakuva ja teksti “toivottavasti tapaamme kesällä 2023”. Hetki on liikuttava meille kaikille. Kerromme avoimesti myös lapsettomuustaustasta ja hoitopolusta, sillä se tuntuu tärkeältä osalta meidän tarinaa.

Viikko 9

Ensimmäinen neuvolakäynti koittaa. Tunnen oloni neuvolassa vähän huijariksi, eihän tässä ole kuitenkaan vielä mitää varmuutta siitä, että meille olisi elävä lapsi joskus tulossa. Huijarisyndroomaa ei helpota se, että raskaus on edelleen lähes oireeton: ei aamupahoinvointia, ei oksentamista, ei edes etovaa oloa. Mitään erityistä ei tee mieli ja kaikki ruoka sekä kahvi maistuu normaalisti. Olen kyllä välillä nähnyt TODELLA outoja unia (siis poikkeuksellisen kreisejä) ja heräillyt aamuyöstä. En silti edelleenkään oikein usko olevani raskaana.

Vietämme kolmatta yhteistä vuosipäivää pienen hotelliloman merkeissä. Tuntuu jännittävältä soittaa ravintolaan ja pyytää että raskausajan ruokavalio huomioitaisiin tarjoiluissa. Viikonloppu on täynnä rakkautta ja hetkeksi keskenmenon pelko taas unohtuu.

1C70B3C5-85A2-4EB6-9A57-BB4BE9BDDBE6
photo-output-2

Viikot 10-11

Ennen joulua lähden Ouluun ja Rovaniemelle keikkamatkalle. Etukäteen pelkäsin, että oksentelen siellä sitten tuntemattoman huonekaverini iloksi, mutta näköjään kuulunkin niihin onnekkaisiin, joille aamupahoinvointia ei tule. Olo on ehkä hitusen turvonnut ja vaikka keikkamekkoni mahtuu hyvin päälle, se tuntuu puristavammalta kuin aiemmin. Selailen tori.fi:tä ja mietin, uskaltaisiko kohta jo hankkia jotain äitiysvaatteita, ainakin joku esiintymisasu on pakko ostaa jossain vaiheessa.

Tsekkaan jatkuvasti todennäköisyyksiä keskenmenolle ja iloitsen jokaisesta uudesta päivästä ilman vuotoa. Pelkään kuitenkin myös keskeytynyttä keskenmenoa ja olen juuri lukenut kokemuksista, joissa nt-ultrassa todetaankin sikiön kuolleen jo viikkoja aiemmin. En jotenkin kestä ajatusta siitä, että tietämättäni elämä kohdussa olisi jo päättynyt ja nukun levottomasti pelkojen vuoksi. Välillä tuntuu käsittämättömältä, että miten ihmiset ylipäätään raskautuvat ja synnyttävät lapsia tuon tuosta, kun itse näkee vaan uhkakuvia kaikkialla. Keskenmenon lisäksi pelkään myös kaikkia mahdollisia muita poikkeamia ja sairauksia, joita sikiöltä mahdollisesti löytyy. On vaikea uskoa, että kaikki voisi vaan yhtäkkiä mennä hyvin.

Päätämme varata ennen joulua toisen varhaisultran. 11-viikkoinen sikiö pyörii, heiluu ja vilkuttelee ultrassa reippaana ja meitä naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Tällä viikolla keskenmenon riski on jo tosi marginaalinen, ihan prosentin luokkaa. Tapahtuuko tämä nyt meille oikeasti?

photo-output

Viikko 12

Joulun jälkeen käyn viimeisen kerran kiipeilyhallilla boulderoimassa ja totean itselleni, että kiipeily taitaa jäädä nyt tauolle: en uskalla ottaa yhtään riskejä ja korkealla pelottaa enemmän kuin aiemmin. Haluan kuitenkin pysyä aktiivisena myös raskausajan ja ilmottaudun odottaville äideille tarkoitetuille barre-tunneille, joiden on tarkoitus alkaa alkuvuodesta. Vietämme uutta vuotta siskojeni kanssa ja kolmivuotiaan siskontyttöni reaktio raskausuutiseen on ehkä tähän saakka kaikista liikuttavin, hän ilahtuu silminnähden ja toivoo saavansa silitellä vatsaa.

Vatsaa ei kyllä tosin vielä oikein ole ja maha näyttää aika lailla täsmälleen samalta kuin ennen raskautta: etenkin ruuan jälkeen se turpoaa ja vähän pullistamalla se näyttää pieneltä raskausvatsalta. Haluan kuitenkin aloittaa mahan dokumentoinnin, ehkä myöhemmin näitä kuvia on sitten kiva katsoa.

DSC_8839

Viikko 13

Vihdoin maaginen 13 viikkoa tulee täyteen ja pääsemme ensimmäiseen julkisen puolen viralliseen ultraan ja seulontaan. Olen nähnyt etukäteen jo painajaisia siitä, miten ultrassa näkyy vain kuollut sikiö tai siellä selviää jotain muuta vakavaa, mikä voisi johtaa raskauden keskeytykseen. Ajatuskin siitä, että joutuisimme taas aloittamaan uudestaan hoitorumban ja alkuraskauden piinailut, tuntuu musertavalta. Ultrassa kaikki on kuitenkin hyvin ja seulat ovat ns. puhtaat.  Käymme ultran jälkeen juhlavasti pullakahvilla Ekbergillä ja minua hymyilyttää, kun näen siellä muitakin pariskuntia ihailemassa ultrakuvia. Jotenkin on vaikea uskoa meidän onnea ja sitä, että oikeasti olemme päässeet jo näin pitkälle.

NT-ultran jälkeen käymme stokkan lastenvaateosastolla pyörimässä ja ostamme pikkuisen kirsikkayöpuvun-ja myssyn tulevalle heinäkuiselle. Lapsen syntymän aikaan kirsikat ovat varmaan makeimmillaan <3

Raskauden ensimmäinen kolmannes

Lue myös:

Meille tulee vauva
Yksi tarina lapsettomuudesta

Miksi otimme vauvavakuutuksen?

Kaupalinen yhteistyö If vakuutus

DSC_0049

Olen tajunnut tämän raskaustaipaleen varrella jotain uutta itsestäni: olen varautuja. Eli sellainen tyyppi, joka pohtii etukäteen erilaisia skenaarioita ja haluaa valmistautua niitä varten mahdollisimman huolellisesti. Kun joku edessä siintävä asia huolettaa, etsin siitä lisätietoa ja pyrin selvittämään, miten tulevaan voi varautua jo etukäteen. Jos mahdollista, haluan mielummin pelata varman päälle kuin ottaa riskejä.

Tämä uusi piirre on ehkä vähän yllättävä, sillä aiemmin olen ollut aika huoleton aina tulevan suhteen. Olen aina halunnut luottaa siihen, että kaikki menee hyvin ja olen elänyt mielummin hetkessä kuin pahinta peläten. En ole ollut kummoinen suunnittelija tai valmistautuja, vaan olen jättänyt asioita yleensä viime tinkaan. Tällä taktiikalla kaikki onkin mennyt pääsääntöisesti aika kivasti, kunnes kohtasin tähänastisen elämäni suurimman kriisin lapsettomuusdiagnoosin myötä.

DSC_0230

Lapsettomuushoidot ja keskenmeno kokeminen opettivat, miltä tuntuu olla prosenttien huonommalla puolella. Suurimmalla osalla pareista raskaus alkaa vuoden sisällä yrittämisen aloittamisesta, mutta ei meillä. Myös suurimmalla osalla naisista alkaneet raskaudet jatkuvat normaalisti, mutta minun ensimmäinen plussa menikin kesken. Kun tulin uudestaan hoidoilla raskaaksi, en ollutkaan innoissani vaan kauhuissani. Pelkäsin keskenmenoa, tuulimunaraskautta, seulonnassa paljastuvia vammoja tai sitä, että aiheuttaisin itse huolimattomuuttani jotain vauvalle. Kävimme alkuraskauden aikana yhteensä kolme kertaa ultrassa toteamassa kaiken olevan hyvin, mutta siitäkin huolimatta uskoin jatkuvasti jotain pahaa tapahtuvan. Vaikka fyysisesti alkuraskaus oli kohdallani helppoa aikaa, niin henkisesti se oli sitäkin rankempaa.

Nyt keskiraskaudessa pahimmat pelot ovat hellittäneet ja odotan tulevaa luottavaisin mielin. Raskaus on edennyt normaalisti, kaikki on näyttänyt tutkimuksissa aina hyvältä ja olen saanut arvokasta keskusteluapua neuvolan psykologin kautta. Vanhemmuus tulee varmasti jatkossakin olemaan täynnä epävarmuutta ja huolta, mutta huolen ei pidä jatkuvasti hallita elämää. Jokaisella voi olla oma tapansa hallita pelkojaan ja löytää mielenrauha huolten keskellä, minulle se tapa on ollut ammattilaisavun lisäksi varautuminen. Siksi olen mm. tehnyt excel-listoja vauvalle tehtävistä hankinnoista, selvittänyt huolella vanhempainraha-asiat, säästänyt vauvavuotta varten ja hankkinut tulevalle pikkuiselle vauvavakuutuksen.

Miksi otimme vauvavakuutuksen?

Meille oli alusta saakka selvää, että haluamme ottaa tulevalle lapsellemme vakuutuksen jo raskausaikana. Vaikka toivon kaiken menevän hyvin, haluan silti varautua myös siihen, jos jotain ikävää tapahtuukin. Vauvavakuutus korvaa lapsen syntymän jälkeen lääkärikäynnit yksityisellä ja mahdollistaa nopean ja helpon hoitoonpääsyn ilman jonotteluja ja piinaavaa odottamista. Vaikka paras tilanne olisi tietysti se, ettei vakuutukselle tulisi lainkaan käyttöä, niin on huojentavaa ajatella että tarvittaessa sitä pääsee parhaaseen mahdolliseen hoitoon nopeastikin. Vakuutuksen voi tietysti ottaa myös lapsen synnyttyä, mutta silloin vakuutuksesta voivat rajautua jo lapsella ilmenneet sairaudet pois.

Valitsimme If vauvavakuutuksen, koska sen voi ottaa jo raskausviikosta 12 alkaen, eli ennen rakenneultraa. Jos lapsi syntyisi keskosena tai synnytyksen yhteydessä tulisi komplikaatioita, ei vakuutusta enää välttämättä myönnetä. Kun vakuutuksen ottaa jo raskausaikana, se tuo turvaa myös äidille ja korvaa jos äiti on raskauden aikana tai synnytyksen jälkeen yli 30 päivää sairaalassa (ei tarvitse olla yhtäjaksoinen).

Miksi otimme vauvavakuutuksen?DSC_0200

Minulle erityisen tärkeää vauvavakuutuksessa oli se, että sen kautta saa matalalla kynnyksellä terveysneuvontaa: palveluun voi soittaa 24/7 ja kysyä raskauteen tai vauvaan liittyvistä terveyshuolista sekä odotusaikana että lapsen syntymän jälkeen. Kun on viettänyt alkuraskaudessa monia unettomia öitä outojen oireiden vuoksi ja kärvistellyt levottomana aamuun saakka, niin välittömästi tarjolla olevaa neuvonta-apua arvostaa todella paljon. Voisin kuvitella, että samanlaisia hetkiä tulee vastaan myös pienen vauvan ja lapsen kanssa. Vauvavakuutus takaa sen, että sairaan lapsen kanssa pääsee nopeasti yksityislääkärille suorakorvauksella ilman kuittirumbaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lääkäriasemat tekevät vahinkoilmoituksen potilaan puolesta, eikä vuosittaisen omavastuun maksamisen jälkeen yksityisen lääkärikäynneistä tarvitse maksaa mitään.

If vauvavakuutus ei nimestään huolimatta koske vain vauva-aikaa, vaan on voimassa lapselle läpi lapsen elämän, aina 80-vuotiaaksi vanhukseksi saakka. Ifin nettisivuilla voi laskea vauvavakuutukselle hinnan alle minuutissa ja muutenkin koko prosessin helppous oli suorastaan ilahduttavaa: itse ostin vakuutuksen nopeasti netissä ja se astui voimaan samantien! Nyt kun vakuutus on kunnossa, voin keskittyä helpommin kaikkeen siihen ihanaan, mitä tämä uusi ihmeellinen elämänvaihe tuo tullessaan.

Yksi tarina lapsettomuudesta

DSC_6340

Tämä on yksi tarina tahattomasta lapsettomuudesta, meidän tarinamme. Tätä postausta kirjoittaessani olen raskaana ja näyttää siltä, että meistä on vihdoin tulossa vanhemmat. Tämä on tarina meidän yritys-ja lapsettomuushoitopolustamme ennen raskautumista.

Ennen yrityksen alkua

En tiedä, olenko aina tiennyt haluavani äidiksi. Kasvoin lapsuuteni uskonnollisessa yhteisössä, jossa naisen halua tässä asiassa ei juuri kyselty: ehkäisy oli syntiä ja suuret perheet sen seurauksena hyvin tavallisia. En usko törmänneeni koskaan lapsettomuuden pelkoon mutta sen sijaan raskautumisen pelko oli tavallista, vaikkakaan moni ei siitä uskaltanut juurikaan puhua. Kun menin itse yhteisön tapojen mukaisesti parikymppisenä naimisiin, tiesin vakaasti että en ole vielä valmis äidiksi ja sen vuoksi raskaaksi tuleminen oli pahin pelkoni. Tuolloin kohtasin usein raskausuteluja, milloin muuten vaan ja milloin jonkun somekuvan perusteella. Kun perheenlisäystä ei kuitenkaan kuulunut, niin vähitellen kyselyt vaimenivat.

Kun nuoruuden avioliittoni päättyi, niin sen jälkeen asia alkoi kirkastua minulle: haluaisin joskus olla vanhempi. En miettinyt lasten lukumäärää tai silloin 28-vuotiaana haaveen toteutumisen aikatauluakaan sen kummemmin, mutta jotenkin toive heräsi minussa voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Ajattelin, etten tarvitsisi välttämättä parisuhdetta tai miestä toiveeni toteutumiseen, vaan näin itseni yhtä lailla myös itsellisenä äitinä. Siitä lähtien olen tietoisesti kantanut lapsihaavetta mukanani jossain muodosssa.

Kun tapasin nykyisen puolisoni vuoden 2019 lopulla, puhuimme jo tapailumme alkumetreillä avoimesti lapsihaaveesta ja meillä oli asiasta hyvin yhtenäiset ajatukset ja toiveet. Alunperin tuskin ajattelimme että alamme edistää toivetta jo vuoden jälkeen ensitapaamisesta, mutta niin se vaan tuntui luontevalta askeleelta: meistä oli jo tuossa lyhyessä ajassa kasvanut tiivis kaksikko ja molemmista tuntui selvältä se, että tässä suhteessa ollaan nyt tosissaan. Tiedostin omasta puolestani iän tuomat rajat naisen hedelmällisyydessä ja tiesimme myös, että lapsia ei hankita noin vain, vaan projektissa voi kestää, ja siksi päätimme antaa rohkeasti uudelle elämälle mahdollisuuden. Siitä lähti käyntiin meidän yritystaival.

Kun “tulkoon jos on tullakseen”  -ajatus vaihtuukin huoleen

Joku lasta toivova aloittaa projektin tavoitteellisesti heti yrityksen alkumetreiltä, toiset vain jättävät ehkäisyn pois ja katsovat mitä tapahtuu. Me kuuluimme aluksi noihin jälkimmäisiin. Kävin vähän ehkäisyn poisjättämisen jälkeen gynekologilla perustarkastuksessa ja kaikki näytti hyvältä, joten en ollut huolissani. Tuo oli vielä sellaista kutkuttavan jännityksen aikaa. Meillä oli yhteinen projekti ja salaisuus, yhteinen toive ja unelma. Vaikkemme yrittäneet tavoitteellisesti raskautua enkä edes seurannut kiertoani kovinkaan tarkasti, oli mahdollisuus raskauteen jatkuvasti olemassa.

Puolen vuoden mitään ei ollut tapahtunut. Emme olleet vielä huolissamme, mutta päätimme kuitenkin siirtyä astetta tavoitteellisempaan yrittämiseen: tilasin kotiin kasan ovulaatiotestejä ja aloin seurata kiertoani tarkasti. Huomasin aika pian, että kehoni toimii lähes kellontarkasti ja saan hymynaaman ovulaatiotestiin joka kuukausi säännöllisesti. Tavoitteellisemman yrityksen alettua huomasin joka kuukausi uuden kierron alkaessa olevani aina vähän aiempaa pettyneempi ja pelko siitä, että kaikki ei ehkä olekaan hyvin, alkoi nostaa päätään. Rauhoittelin kuitenkin vielä itseäni sillä faktalla, että täysin terveellä parilla mahdollisuudet raskautumiseen ovat vain n. 20 % luokkaa yhdessä kierrossa ja vuodenkin yritysaika on vielä täysin normaali.

Yritystaipaleemme ensimmäinen romahdus tulee noin vuosi sen jälkeen kun olemme jättäneet ehkäisyn pois. Poikkeuksellisesti kuukautiset olivatt myöhässä ja tarkkaan kiertoon tottuneena ajattelin heti, että nyt se tapahtuu. Ennen testin tekemistä ehdimme jo miettiä että sehän kävikin aika nopeasti ja pohtia sitä, miten elämämme tulisi nyt muuttumaan. Mutta raskaustesti näyttikin negatiivista ja pian kuukautisetkin alkoivat, ja yhtäkkiä tajuntaan iski sellainen pelonsekainen pettymys, mitä en ollut aiemmin kokenut: ehkä meitä ei koskaan onnistakaan? Ehkä olen jo liian vanha tai ehkä meissä on jotain vikaa? Ehkä meitä ei olekaan tarkoitettu vanhemmiksi?

DSC_6648

Lapsettomuushoitojen ensikäynti ja tutkimukset

Vuoden 2022 alussa varaan ajan yksityiselle lapsettomuusklinikalle ensikäynnille. Koronan vuoksi menen ensikäynnille yksin ja yritän itkun lomasta vastailla empaattisen lääkärin kysymyksiin. Puolisoni on jo aiemmin käynyt tutkittavana ja hänen puolestaan ei lapsettomuudelle ole löytynyt mitään selittävää tekijää. Minulle tehdään munanjohtimien aukiolotutkimus (se ei sattunut lainkaan) ja monia verikokeita, ja kaikki näyttää normaalilta. Ovuloin säännöllisesti, munanjohtimet ovat auki ja kaikki on ainakin tutkimusten mukaan niin kuin pitääkin. Saamme virallisen diagnoosin: selittämätön lapsettomuus. Lääkäri ehdottaa, että jatkaisimme vielä yritystä kotona ja jos raskautta ei kuulu, palaisimme asiaan kesän korvilla ja voimme sen jälkeen pohtia kevyiden hoitojen aloittamista. Lapsettomuushoidot tuntuvat vielä tuossa vaiheessa jotenkin hirveän isolta stepiltä, ja mielestäni lääkärin ehdotus on hyvä. Olen lisäksi lukenut keskustelupalstoilta että munanjohtimien aukiolotutkimus voi monilla vauhdittaa raskauden alkua ja lataan ison määrän odotuksia seuraavaan kiertoon, kun ultrassakin oli todettu tilanteen olevan ns. otollinen.

Se kierto päättyy samaan pettymykseen ja suruun, kuten aiemmatkin. Elämä alkaa pyörimään kokoajan yhä vahvemmin yrittämisen ja lapsitoiveen ympärillä. Jokainen kierto alkaa noudattaa samaa kaavaa, jossa tunteet vaihtelevat laidasta laitaan:

  • Kierron alkaessa iskee pettymys ja suru, epäonnistumisen tunne. Meidän vuoro ei tule koskaan. 
  • Ovulaation lähestyessä toivo herää pikkuhiljaa. Nyt on taas mahdollisuus! Ehkä tämä kerta on meidän kertamme. 
  • Ovulaation jälkeen alkavat piinapäivät, loppukierron tuskainen odottelu. Oireiden pakonomainen tarkkailu, varovaisuus kaikessa, “kuin olisi jo raskaana”. Loppukierrosta tutut kuukautisia edeltävät oireet alkavat ja mieli alkaa pikkuhiljaa valmistautua jo pettymykseen, toiveikkuus katoaa. Ei tämä onnistu ikinä.

Sitten sama rumba lähtee taas alusta.

DSC_8183

Lapsettomuusdiagnoosin saatuamme alan ymmärtää pikkuhiljaa, miten isosta kriisistä tässä on kyse. Jatkuva toiveen herääminen ja aina uudelleen pettyminen alkaa käydä mielenterveyden päälle. Mietin usein, että haluaisin vaan päästää irti tästä toiveesta ja palata takaisin elämään joka meillä oli ennen lapsen yritystä. Samaan aikaan toiveesta irti päästäminen on viimeisin teko jota haluaisin koskaan tehdä. Tuntuu että elämästä häviävät pikkuhiljaa kaikki ilo, kaikki värit. Asiaa ei helpota se, että en pysty puolisoni lisäksi puhumaan lapsettomuudesta kenellekään. Tuntuu liian tuskalliselta puhua mistään näin kipeästä, on helpompaa yrittää esittää normaalia, olla kuin mitään ei olisikaan.

Sanotaan, että lapsettomuus ei näy ulospäin. Omalla kohdallani se ei täysin pidä paikkaansa, sillä tilanteeni tavallaan näkyy epäsuorasti naamasta: hormonaalisen ehkäisyn lopettamisen jälkeen akne aktivoituu ja iho näyttää ja tuntuu hirveältä. Koska yritämme lasta, en voi käyttää juuri mitään tehokkaita lääkehoitoja, jotka normaalisti toisivat avun iho-ongelmiin. Lisäksi jatkuva pettyminen ja sureminen tekee minusta muutenkin väsyneemmän näköisen, tuntuu että vanhenen silmissä. Vaikka ulkonäköongelmat ovat lapsettomuuteen verrattuna aika turhamaisia murheita, niin ne eivät varsinaisesti helpota asiaa. Kiroan itsekseni, että voisinpa edes näyttää hyvältä kärsiessäni, mutta ei – voin huonosti ja näytän karsealta.

Kaiken keskellä iloa ja lohtua arkeen tuo parisuhde. Lapsettomuus on meidän yhteinen kriisi ja vaikka se koettelee parisuhdetta, niin se myös lähentää meitä. Yritämme keksiä pieniä ilonaiheita arkeen ja suunnittelemme kesäksi maata pitkin -matkaa Eurooppaan. Vähitellen myös alan myös ymmärtää, etten voi elää jatkuvasti raskautta odotellen ja uskaltaudun tekemään isoja päätöksiä oman uran suhteen, joka on tuntunut junnaavan vähän paikoillaan: olen pitkään pohtinut yhden työn lopettamista ja uskallaudun vihdoin irtisanoutumaan. Lisäksi päätän hakea jatko-opintoihin – elämässä täytyy olla muutakin, kun vain tämä yksi lapsiprojekti.

Lapsettomuushoidot alkavat

Kesän alussa menemme yhdessä yksityiselle lapsettomuusklinikalle hoitojen suunnittelua varten. Samalla lääkäri kirjoittaa meille lähetteen HUS:in lapsettomuusklinikalle, mutta varoittelee, että usein selittämättömästi lapsettomien täytyy odottaa kaksikin vuotta, ennen kuin pääsevät julkiselle hoitoihin. Meille kerrotaan eri hoitovaihtoehdoista ja lääkäri suosittelee aloittamista kevyillä hoidoilla, eli ovulaation induktiolla ja mahdollisesti myös klinikalla tehtävällä inseminaatiolla. Uuden kierron alkaessa aloitan ensimmäisen letrozol-kuurin ja ennen ovulaatiota lääkkeen vaste tarkistetaan ultralla. Kaikki näyttää hyvältä ja ovulaatio tapahtuu verikokeidenkin perusteella, mutta raskaus ei ala. Seuravassa kierrossa lääkehoitoon yhdistetään myös inseminaatio ja luteliaalivaiheen tueksi aloitetaan terolut-lääke.

Jollekulle toiselle ajatus klinikalla tehtävistä hoidoista voi olla ahdistava, mutta minulle hoitojen aloittaminen tuo toivoa: lääkkeet ja klinikalla tehtävät toimenpiteet ovat konkreettisia tekoja toivomamme asian edistämiseen. Olen valmis ottamaan kaiken mahdollisen avun lääketieteeltä, mitä voimme saada, toki tietenkin budjettimme rajoissa. Pelkästään ensikäynteihin, tutkimuksiin, ultrauksiin, pakollisiin verikokeisiin ja yhteen inseminaatioon on kulunut jo melkein 2000e, ja se on yksityisellä tehtävissä lapsettomuushoidoissa vielä ihan pieni summa. Ei ole tavatonta, että moni joutuu ottamaan lapsettomuushoitoja varten lainaa, summat etenkin IVF-hoidoissa nousevat nopeasti kymmeniin tuhansiin.

Ehdimme olla yksityisellä hoidoissa kolmen hoitokierron verran ilman tuloksia, kun saamme puhelun HUS:in lapsettomuusklinikalta ja kutsun ensikäynnille peruutusajalla. Olimme varautuneet odottamaan pidempään ja soitto saa aikaiseksi uuden innostuksen. Julkisella puolella hoito on moninverroin edullisempaa kuin yksityisellä: yksi klinikkakäynti maksaa vain 40e, toimenpiteestä huolimatta. Pääsemme jatkamaan julkisella hoitoja heti siitä mihin yksityisellä on jääty, vaikka vaatimus kahden vuoden yritysajasta jääkin vähän vajaaksi. Käymme läpi myös hoitopolun mahdollisuudet: julkisella tehtäisiin vielä pari kierrosta kevyitä hoitoja, ja sen jälkeen edessä olisi raskaammat hoidot eli IVF. Helsingissä jono IVF-hoitoihin on julkisella puolella melkein puolen vuoden luokkaa, eli jos kevyet hoidot eivät onnistuisi, venyisi haaveemme taas entisestään.

Pahinta lapsettomuudessa on jatkuva epätietoisuus ja odottaminen. Usein tuntui siltä, että lapsettomuus on pelkkää odottamista. Jokaisessa kierrossa odottaa ensiksi ovulaatiota ja sitten piinailee alkaako taas uusi kierto vai raskaus. Sitten sitä odottaa hoitoihin pääsyä ja ensikäyntiä,  tutkimustuloksia ja hoitojen aloittamista. Lapsettomuusklinikat ovat ainakin julkisella puolella auki vain arkisin, joten jos ovulaatio osuukin huonoon kohtaan, niin hoitoja ei pystytä tekemään ja kierto menee ns. hukkaan. Meillä kävi näin muutaman kerran ja aina se tuntui aina yhtä murskaavalta, kun taas tiesi että odotusta tulee kuukausi lisää. Samaan aikaan tiedostin, että meidän matka on sujunut tähän mennessä varsin onnekkaasti: lääkkeet olivat tuoneet alusta saakka hyvän vasteen, pääsimme julkiselle hoitoon suht. nopeasti ja kaikki operaatiot olivat aina sujuneet hyvin. Mutta oman kriisin ja kipuilujen keskellä oli usein aika vaikeaa nähdä asioiden positiivinen puoli.

Ensimmäinen plussa ja keskenmeno

Kun pääsimme aloittamaan julkisella hoidot, meni ensimmäinen hoitokierto meiltä kokonaan ohi viikonlopulle ajoittuneen ovulaation vuoksi. Kun ensimmäinen inseminaatio tehtiin HUS:illa alkusyksystä, olin itse jo vähän menettänyt toivoni kevyiden hoitojen onnistumisen suhteen. Kotona yrittämiseen verrattuna kevyet hoidot paransivat mahdollisuuksia selittämättömillä varsin vähän. Olin varma, että meillä kyseessä on joku isompi ongelma ja nyt nämä pakolliset OI-hoidot ja inssit piti vain hoitaa pois alta, ennen kuin pääsisimme IVF-jonoon ja -hoitoihin, joissa onnistumisprosentti on paljon kevyitä hoitoja parempi. Muistan, miten toimenpiteen jälkeen sairaanhoitaja ja lääkäri toivottelivat hirveästi onnea ja itse kommentoin vaan nuivasti jotain joopajoo-tyyliin, kun en uskonut että meidän kohdalla tästä hoitotavasta olisi enää mitään hyötyä.

Toisin kuitenkin kävi. Kun piinapäivät alkoivat lähentyä loppuaan, olin varma taas kuukautisten alkamisesta, koska oireet ja tuntemukset olivat täsmälleen samat kuin jokaisessa aiemmassakin kierrossa. Sinä päivänä kun kuukautisten piti alkaa, menimme ystäviemme luokse viettämään iltaa ja otin mukaan sekä alkoholittomia että holillisia juomia: jos vuoto alkaisi, voisin korkata viinin ja yrittää saada taas ajatuksia muualle. Mutta se ei alkanut. Seuraavana päivänä menin ystävieni kanssa kiipeilemään ja juoksin jatkuvasti vessassa tarkastamassa tilanteen, en pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Hallilta lähtiessäni kävin pitkästä aikaa ostamassa raskaustestin ja ajattelin tekeväni sen seuraavana päivänä, ellei vuoto alkaisi ennen sitä. Monilla kuukautisten alkamispäivä saattaa helposti heitellä päivällä tai useammallakin, mutta ei minulla. Kuluneen vuoden ajan kierto on noudattanut samaa lähes kellontarkkaa rytmiään, ja vuoto alkoivat aina tarkkaan dpo14, eli 14 päivää ovulaation jälkeen.

Tein testin 2 päivää kuukautisten poisjäämisten jälkeen. Odotimme sängyssä yhdessä puolisoni kanssa testituloksen ilmestymistä näytölle, yksin en olisi siihen varmaan pystynyt. Aika kului piinaavan hitaasti, kunnes testipuikon ruutuun ilmestyi teksti: raskaana 1-2 viikkoa. Tämä tuntui meille mahdottomalta, mutta siinä se nyt on: ensimmäinen plussa ikinä. Vuosi ja 9kk on kulunut ja niistä viisi kuukautta hoidoissa. Ensimmäinen tunne on epäusko ja innostus, itkemme molemmat.  Pelottaa, että jos tulee keskenmeno tai joku muu menee vikaan. Samaan aikaan tekee mieli kuitenkin huutaa ja riemuita, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?

Päivän liikuttavin hetki on se, kun menen alakertaan ja puolisoni lukee granolapurkin kylkeä kännykkä kädessään, hän haluaa varmistaa ettei siinä ole mitään mulle kiellettyjä siemeniä tai pähkinöitä. Molempia hymyilyttää koko päivän ja yhtäkkiä kaikki arkiset askareet tuntuvatkin kevyiltä ja helpoilta. Otan raskaustestistä monta kuvaa ja mietin jo etukäteen, miten voisin kertoa asiasta joillekin lähimmille ystävilleni.

IMG_0592

Seuraavien päivien aikana elämme sellaisessa varovaisessa omassa onnellisuuskuplassa. Lataan raskaussovelluksen ja pohdin, että odotan kuitenkin vielä pari viikkoa, ennen kuin varaan ajan neuvolaan.  En ehdi kuitenkaan varata aikaa, sillä yhtenä iltana töiden jälkeen huomaan valkoisten housujeni olevan ihan veressä. Vuodon laadusta ja runsaudesta ei voi erehtyä: raskaus on mennyt kesken. Päälle lyö pohjaton suru ja epäuskoisuus, juuri kun ehdin hetken verran luulla, että nyt olisi meidän vuoro, se viedäänkin meiltä pois.

Seuraavat päivät menee lähinnä itkiessä, yritän samaan hoitaa arkisia askareita ja jatkaa elämää. Meidän raskaus meni kesken varhaisilla viikoilla eikä monen mielestä ole ehkä varsinainen keskenmeno lainkaan, niin minusta tuntuu siltä, kuin olisin menettänyt kaiken. Olin koko yritys-ja hoitopolkumme ajan odottanut että ylipäätään tulisin raskaaksi, enkä ollut hirveästi tuhlannut aikaa miettimällä, että mitä tapahtuu plussan jälkeen. Olin jopa ollut kateellinen joillekin keskenmenon kokeneille, kun “sehän sentään tulit raskaaksi”. Nyt tajusin, miten typerä olin ollut. Tiesin keskenmenojen olevan hyvin tavallisia, etenkin ennen raskausviikkoa 7 kuten meillä, mutta vielä tavallisempaa on se, että alkaneet raskaudet jatkuvat. Miksi meidän täytyy olla kokoajan siellä huonommassa prosentissa?

Viimeinen kevyt hoitokierros ja uusi onnistuminen

Vaikka varhainen keskenmeno oli minulle fyysisesti aika kevyt kokemus, henkisesti se vei taas uusiin pohjamutiin. Pahinta on se, että hoidot taas venyvät: en voi km-vuodon alkaessa ilmottautua uuteen hoitokiertoon vaan on odotettava välikierto ennen kuin hoitoja voidaan jatkaa. Piinaavan pitkän välikierron jälkeen tajuan, että ovulaatio näyttäisi taas osuvan viikonlopulle ja saan sen johdosta kauheat raivarit. En vain tiedä, mihin tai kelle purkaisin pettymystä.

On kulunut puoli vuotta siitä, kun aloitimme hoidot ja lähes kaksi vuotta siitä, kun aloitimme yrityksen. Meillä on jäljellä vielä yksi kevyt hoitokierto julkisella, sen jälkeen edessä on puolen vuoden jonotus IVF-hoitoihin. Laskeskelen meidän säästöjä ja mietin, olisiko meillä odottelun sijaan varaa mennä jatkamaan  yksityiselle hoitoja, sillä en juurikaan usko siihen, että tämä viimeinen inseminaatio tuottaisi tulosta, vaikka toimenpiteen tekevä lääkäri onkin optimistisempi – kuulemma kemiallinen raskaus oli hyvä siinä mielessä, että tiedetään ettei absoluuttista sukusolujen yhteensopimattomuutta ole. Itse en ole yhtä toiveikas, lähinnä odotan, että pääsisimme taas hoitopolulla eteenpäin, kohti tehokkaampia vaihtoehtoja. Jos meillä meni melkein kaksi vuotta siihen, että saamme ensimmäisen plussan testiin, niin eihän se toinen voi mitenkään tulla heti edellisen jälkeen?

Niin kuitenkin kävi. Kierron loppuvaiheessa normaalit menkkoja edeltävät oireet alkavat taas ja melkein järkytyn, kun vuoto ei alakaan ja muutama päivä kuukautisten poisjäämisen jälkeen kaapin perältä löytyneeseen liuskatestiin ilmestyy kaksi viivaa. Emme puolisoni kanssa uskalla kuitenkaan toivoa tai iloita lainkaan, sillä aiempi pettymykseen päättynyt kokemus on vielä liian kipeänä tuoreessa muistissa. Mutta peloista ja epäilyksistä huolimatta tämä raskaus jatkuu, päivä ja viikko kerrallaan. Pitkä ja piinaava raskautumisen odotus on nyt takana päin, uudenlainen jännittävä odotus edessäpäin. Ja se on kokonaan taas oma, uusi tarinansa.

_________

-Lisätietoa lapsettomuushoidoista
-Lapsettomien tuki Simpukka Ry -nettisivut