Kaupallinen yhteistyö: Somersby x Asennemedia
Miltä sinusta tuntuisi lähteä matkalle, jonka määränpäätä tai ohjelmaa et tietäisi? Miltä tuntuisi jättää ohjat ulkopuoliselle ja heittäytyä täysillä muiden vietäväksi?
Viime tiistaina lähdin aamulla kotoa jännittynein mielin. Tiesin vain ajankohdan, tapaamispaikan ja sen, mitä pakata mukaan, siinä kaikki. En tiennyt matkaisinko lähelle vai kauas, Kallioon vai Köpikseen. Matkaseuralaiseni kyllä onneksi tiesin – tuntemattomaan hyppääminen on huomattavasti helpompaa ystävien kanssa kuin yksin. Jos jotain aivan käsittämättömän kammottavaa sattuisi, olisivat Arttu, Jonna ja Mari kuitenkin mukanani.
Niinhän siinä kävi, että pääsimme Somersbyn järjestämänä kahdeksi päiväksi lappiin. Perille päästyämme olin jo aivan rauhallisin mielin, sillä pohjoisessa olen aina kuin kotonani. Matkan sisältö paljastui meille aktiviteetti kerrallaan: pääsimme ajamaan mönkijöillä pitkin metsää, huuhtomaan kultaa, kuulemaan tarinoita oikealta kullankaivajalta ja ihastelemaan kirkasta tähtitaivasta ja revontulia. Parhaana mieleen näiden monenlaisten elämysten lisäksi jäi syvälliset keskustelut lounas-ja illallispöydässä. Jaoimme monenlaisia asioita itsestämme ja opimme lisää toisistamme – se tuntui arvokkaalta.
Meitä valmisteltiin yllätysmatkaa varten etukäteen monin eri tavoin: kyseltiin heikkouksia ja pelkoja, sekä itsestämme että matkaseuralaisestamme. Tehtäväkseni tuli myös kirjoittaa kirje Artulle pari viikkoa ennen matkaa ja kertoa siinä ystävälle sellaisista jutuista, mitä ehkä ei ole niin helppoa aina sanoa kasvotusten. Perillä lapissa sain myös lukea Artun minulle kirjoittaman kirjeen, ja itkuhan siinä tuli jo heti alkumetreillä.
“Asioita, joita en liian usein sano ääneen, mutta ajattelen usein ja haluan et myös sä tiedät sen: Sä oot ihan mieletön persoona – avoin, energinen ja räiskyvä. Oot mulle kuin isosisko.”
Kirjeet saivat miettimään, että miten paljon paremmin me ihmiset ymmärtäisimme toisiamme, jos kirjoittaisimme läheisillemme tällaisia kirjeitä vähintään kerran vuodessa? Miksei useamminkin, sille voisi varata vaikka päivämääränkin. Kirjeen voisi kirjoittaa kumppanille, siskolle, vanhemmille tai ystävälle – jokaiselle heistä olisi hyvä välillä sanoa ne asiat, jotka jäävät niin usein arjessa sanomatta. Tietenkin ne voisi sanoa kasvotustenkin, mutta kirjeessä oli ainakin tällä kertaa jotain erityistä vilpittömyyttä ja lämpöä.
Kirje antaa myös mahdollisuuden kertoa lempeällä tavalla jostain sellaisista asioista, missä toivoisi läheisensä parantavansa tapojaan. Artun kirjeessä erityisesti yksi kohta jäikin mietityttämään:
“Mä tiedän, miten kriittinen sä oot itseä kohtaan tietyissä asioissa. Johonkin pisteeseen asti se on hyvä, mutta välillä soimaat itseäsi aivan turhaan. Otetaan siis nyt pois silmiltä epäkohtia näkevät lasit ja vaihdetaan ne neutraaleihin. Luotetaan siihen että me ollaan just niin hyviä kuin ollaan!”
Mulla on tosiaan taipumusta aika usein hienoiseen itsekriittisyyteen. Sätin itseäni aika ajoin monestakin asiasta, mutta useimmiten kritiikin kohteeksi joutuu työ: Olen ikuisesti vain keskinkertainen kuvaaja, en koskaan löydä valokuviin yhtä kivoja kuvakulmia tai mielenkiintoisia asetteluja kuin muut. Blogikirjoitukseni ovat liian usein mukahauskoja, älyttömän kliseisiä tai tappavan tylsiä. Johdan kahta kuoroa, mutta en ole kuitenkaan oikea, hyvä kuoronjohtaja, koska en ole valmistunut kuoronjohtoluokalta. Lisäksi teen usein eettisesti vääriä valintoja ja epäonnistun myös tyttöystävänä tai ystävänä. Sanon vääriä asioita, teen tyhmiä ehdotuksia. Mokailen ja olen epätäydellinen, kuten ihmiset tuppaavat olemaan. Mutta miksi olen niin ankara itselleni? Miksi annan niin usein niiden kriittisten lasien estää mua menemästä täysillä, luottamasta siihen että olen ihan hyvä jokatapauksessa? Miksi pidän kiinni tästä itsekriittisyydestä, vaikka siitä ei ole minulle oikeastaan mitään hyötyä, vaan enemminkin haittaa?
Somersby halusi haastaa meidät matkan kautta miettimään omia asenteitamme ja erityisesti niiden vaikutusta ympäristöömme ja itseemme. Kun ulkoisiin tekijöihin, kuten tässä tapauksessa matkasuunnitelmiin ja päivän ohjelmaan ei voi itse vaikuttaa, on omalla suhtautumisella aika iso vaikutus siihen, mikä fiilis reissusta lopulta jää. Tällä matkalla oli varmastikin tavallista helpompi heittäytyä ns. Somersbyn vietäväksi, kun tiesimme meille järjestettyjen aktiviteettien olevan varmastikin täysin turvallisia ja hauskoja, mutta pitäisihän uudet ja tuntemattomat asiat elämässä muutenkin kohdata aina avoimin ja positiivisin mielin! Kun jättää pois turhat ennakko-odotukset ja heittäytyy täysillä mukaan, on paljon suuremmat mahdollisuudet kokea jotain upeaa. Ja vaikkei kaikki sujuisikaan täysin mutkattomasti, niin ystävät ja läheiset ovat kuitenkin tukemassa – vaikeista tilanteista ei tarvitse yrittää selvitä ilman taustajoukkoja. Lapissa Arttu tsemppasi mua kun jännitin mönkijällä ajoa (suhtaudun epäilyksellä moottoriajoneuvoihin) ja minä keitin Artulle teetä ja kuuntelin kärsivällisesti valitusvirsiä, kun hän sairastui kesken matkan. Meidän tehtävänä on omalla positiivisella asenteella ja käyttäytymisellä kannatella itsemme lisäksi muitakin ympärillämme olevia ihmisiä.
Kuvat: Viena K / Jonnamaista / Mustarttu / Magicpoks / @tikolasola
Mitä siis opin matkalla? Sen, että joskus on vain päästettävä irti. Irti turhasta kritiikistä, itsensä soimaamisesta ja väheksymisestä. Irti ennakkoluuloista ja tunteesta, että kaikkea pitäisi edes yrittää jotenkin hallita tai kontrolloida. Se ei ehkä tapahdu hetkessä, mutta miksi haluaisin päänsisäisten esteiden olla tiellä, kun olen menossa kohti parasta kukoistustani? Elämästä saa kuitenkin paljon enemmän irti, kun ennokkoasenne niin itseä kuin muita ihmisiä ja uusia asioitakin kohtaan on lämmin ja vastaanottava. Meillä on upeita asioita edessämme, kunhan vain annamme niiden tulla meidän luo!
Kiitos Somersbylle elämyksellisestä ja ajatuksia herättävästä reissusta!
Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholia ei saa kommentoida, kaikki muu keskustelu ja kommentointi on tervetullutta.