Ajattelin pitkään, etten tule koskaan kirjoittamaan blogiini tästä aiheesta, mistä nyt kirjoitan: uskonnollisesta taustastani ja kasvamisesta naisena vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Olen halunnut pysyä yleensä täällä mahdollisimman neutraalina, etten antaisi kenellekään aihetta piikittelyyn tai kiusaamiseen. Olen välttänyt provosoivia aiheita ja liian henkilökohtaisia tekstejä. Etenkin blogini alkuaikoina olin hyvin tarkka siitä, etten toisi taustojani mitenkään esille ja poistin kommentit jossa aihetta sivuttiin, ja pyysin kyselijöitä ottamaan mielummin yhteyttä sähköpostilla. Pelkäsin, että leimautuisin oudoksi friikiksi, jos joku saisi tietää lestadiolaistaustastani.
Syy salailulleni ei ole pelkästään omassa arkuudessani – lestadiolaisuudessa opitaan pienestä asti ainakin jollain tapaa siihen, että omaa uskontoa ei juuri tuoda ulkopuolisille esille. Sitä vähän hävetään ja asiasta kerrotaan vasta jos joku suoraan kysyy tai jos on pakko. On ollut monta tilannetta, jolloin olen valehdellut ihmisille sisarusteni määrän tai kertonut mitä erikoisempia selityksiä sille, miksi en juonut alkoholia juhlissa, mutten koskaan kertonut syynä olevan uskonto. Oli hassua, kun aikoinaan tajusin että suurin osa ihmisistä suhtautuu uskonnolliseen taustaani joko kiinnostuneesti tai täysin neutraalisti, enkä ole oikeasti koskaan kohdannut ketään, joka olisi suhtautunut negatiivisesti, kun kerron lestadiolaisuudestani.
Samaan aikaan kun olen hävennyt uskontoani ja taustojani, olen myös oppinut salailemaan ja peittelemään ajatuksiani ja tekemisiäni muilta lestadiolaisilta. Pelännyt tuomituksi tulemista, kun en vain mahtunut siihen lokeroon, minkä yhteisö minulle asetti. Kun en voinut elää yhteisön sääntöjen mukaan ja kun koin monet opetukset suoranaisesti oman arvomaailmani vastaiseni. Aikoinaan sain blogiini kuittailevia kommentteja vaikkapa meikkaamisestani tai muista tekemisistäni, ihan kuin joku yrittäisi saada minut täällä kiinni jostain väärästä teosta. Osan mielestä jo pelkkä blogin pitäminen ja asukuvien laittaminen nettiin muiden katseltavaksi oli väärin ja siksi aikoinaan salasin blogini niin kämppiksiltäni kuin perheeltänikin – pelko tuomituksi tulemisesta oli liian kova.
Mutta ajan myötä pelko hiipuu. Pikkuhiljaa olen uskaltautunut olemaan avoimempi – ensin läheisilleni ja ystävilleni, sitten puolitutuille ja vähitellen julkisestikin eli täällä blogissa. Olen liian pitkään elämässäni miettinyt vai sitä, mitä muut ajattelevat minusta, ja enää en jaksa. En jaksa varoa kokoajan, että loukkaanko jotain tai teenkö nyt itseni naurunalaiseksi. Olen käynyt nämä asiat satoja kertoja läpi eri ihmisten kanssa ja nyt tuntuu, että olen valmis kertomaan myös tarinani täällä. Tämä aihe on todella iso ja sitä voisi käsitellä tuhannella eri tapaa ja silti jäisi jotain huomioimatta. Siksi kerron vain oman tarinani siitä, miten olen itse asiat kokenut – monet yksityiskohdat ja sivujuonet jouduin ohittamaan, koska tekstistäni tulisi liian pitkä.
Elin lapsuuteni ja nuoruuteni pienellä paikkakunnalla Pohjois-Suomessa, jossa lestadiolaisyhteisö vaikutti voimakkaasti. Olin 13-lapsisen perheeni keskimmäinen ja lapsuuteni oli ison sisarusparven keskellä mielestäni ihan normaalia ja onnellista. En kokenut eläväni rajoitusten keskellä tai jääväni mistään paitsi: jälkikäteen ajateltuna on vain positiivista, ettei meillä ollut kotona televisiota tai ettei alkoholi kuulunut ikinä mitenkään elämääni nuoruudessani. Vaikka teininä minulla oli usein pahoja sopeutumisongelmia ja koin usein yhteisössä kaveriporukoiden ulkopuolelle, en koskaan kokenut että uskonnollinen kasvatus olisi ollut minulle mitenkään haitaksi. Aloin kokea yhteisön ongelmallisena vasta vähän vanhempana siinä vaiheessa, kun en sopeutunutkaan siihen.
Kun aloin lähestyä 20 ikävuotta, aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, etten kykenisi koskaan elämään täysin niiden oppien ja sääntöjen mukaan, jotka uskonyhteisö minulle asetti. Monet lestadiolaisuuteen liittyvistä säännöistä tai tavoista ovat sellaisia, että ne rajoittavat nimenomaan naista: harvaa miestä haittaa, että meikkaaminen, hiusten värjääminen ja korvikset ovat kiellettyjä. Ehkäisyn synnillistäminen vie naisilta oikeuden päättää omasta kehostaan, ja naimisiin mennessä naisen täytyy varautua siihen, että edessä voi olla tulevaisuus suuren perheen kotiäitinä ja ura-ja opiskeluhaaveet voivat osottautua mahdottomiksi toteuttaa. Naiset eivät sovi papiksi tai saarnaajan tehtäviin, eivät tärkeiden johtokuntien jäseniksi, eivät edes esilaulajaksi – heidän tehtävä on toimia taustajoukoissa, leipoa pullaa ja hoitaa lapsia.
Menin nuorena naimisiin, kuten suurin osa ystävistänikin, sillä niin kuului tehdä jos halusi muuttaa poikaystävänsä kanssa yhteen. Olin tuolloin kuitenkin jo päättänyt, että en ole valmis vielä pitkään aikaan äidiksi. Olin 22-vuotias, vasta lapsi itsekin, hukassa itseni ja identiteettini kanssa, kuinka voisin olla äiti kenellekään? Pelkäsin myös raskautta kuollakseni ja olin varma, että raskaaksi tullessani tekisin abortin. Koska lasta ei häiden jälkeen kuulunut, monet olettivat minun automaattisesti kärsivän lapsettomuudesta, sillä jokaisenhan kuului haluta paljon lapsia. Tuohon aikaan minulla ei ollut silloisen mieheni lisäksi ketään, kenelle olisin voinut avoimesti puhua peloistani tai siitä, miten ahdistavaa oli esittää jotenkin surullista toisten kysyessä lapsiasiasta. Sattumoisin mieheltäni ei koskaan kukaan kysynyt mitään, eikä hän ymmärtänyt ahdistustani noista kyselyistä ja sisäisestä ristiriidastani sen suhteen, että esitin eläväni lestadiolaisoppien mukaan mutta käytännössä valitsin toisin. Yhteisöstä irtaantuminen ei ollut silloin kuitenkaan vaihtoehto, sillä minulla ei ollut sen ulkopuolella käytännössä lainkaan sosiaalista verkostoa, olisin jäänyt yksin.
Ajan kuluessa tilanne muuttui. Ehkä se oli sosiaalinen media, jossa ihmiset uskalsivat alkaa puhumaan avoimemmin tunteistaan nimimerkkien takaa. Ehkäpä lehtien otsikoihin nousseet tapaukset yhteisön sisällä tapahtuneista hyväksikäyttötapauksista ja niiden peittelyistä saivat ihmiset tajuamaan, että vaikeistakin asioista ja tunteista on opittava keskustelemaan. Vähitellen huomasin, että lähipiirissäni olikin useita, joilla oli samoja ajatuksia kanssani ja pian ympärilläni olikin ystäväpiiri, jonka kanssa pystyin puhumaan avoimesti elämäni ensimmäistä kertaa kaikista yhteisöön liittyvistä ongelmista. Siitä, miten se ei tuntunut enää lainkaan omalta jutulta. Oma arvomaailmani ei enää vastannut yhteisön oppeja: en ymmärtänyt miksi naispappeus oli synti, tai miksi samaa sukupuolta olevien suhteet tuomittiin niin rajusti. Miksi naisia ei valita SRK:n johtokuntaan, miksi ehkäisy saarnataan edelleen synniksi, vaikka monien perheiden äidit ovat jaksamisen äärirajoilla? Muistan vieläkin, kun sanoin eräälle luokkatoverilleni, etten ole enää lestadiolainen. Vaikka se oli monella tapaa älyttömän pelottavaa, tunsin oloni tuolloin äärimmäisen vahvaksi.
Tuosta hetkestä meni vielä pitkä aika, ennen kuin uskalsin myöntää perheelleni, etten halua enää kuulua lestadiolaisyhteisöön. Pohdin päätöstäni itsekseni ja ystävien kanssa ja elin käytännössä monta vuotta kaksoiselämää – ajattelin että vasta kun sisäinen ristiriita kasvaa niin suureksi, etten voi enää elää sen kanssa, teen päätökseni. Moni ulkopuolinen ihmetteli miksen vain kerro miten asiat ovat ja miten jaksan elää valheessa, mutta he eivät todennäköisesti ymmärtäneet, millaisen sosiaalisen paineen alla olin tottunut elämään. Ihmisen syvin tarve kun on aina tulla hyväksytyksi ja useissa uskonyhteisössä pelataan juuri tällä monelle tärkeimmällä ja herkimmällä asialla: tullaksesi hyväksytyksi, sinun täytyy elää yhteisön sääntöjen mukaan. Vaikka oppien mukaan laumasta irronneet ovat tietenkin samanarvoisia kuin muutkin, niin käytännössä asia meni usein toisin. Vaikka sellaiset tapaukset, joissa “uskonsa kieltänyt” olisi suljettu kokonaan perheen ulkopuolelle olivat hyvin harvassa, niin usein yhteisöstä eronnutta painostettiin monin eri tavoin kääntymään takaisin ja “maailmaan menneitä” paheksuttiin avoimesti.
Jossain vaiheessa tuli kuitenkin aika, jolloin aloin nähdä mahdollisena sen, että minusta saattaisi ehkä joskus tulla äiti. Silloin heräsin siihen, että vaikka voisin elää itse kaksoiselämää, en voisi koskaan kasvattaa lastani sellaisiin oppeihin, joihin en itse uskonut. Kolme vuotta sitten eräänä viikonloppuna uskalsin kertoa vihdoin siskoilleni, että oikeastaan ainoa mikä minut enää pitää kiinni yhteisössä on se, etten halua tehdä perhettäni ja läheisiäni surulliseksi siitä eroamalla. Vaikka olin jo pitkään elänyt täysin omaa elämääni enkä ollut käynyt missään yhteisön kokoontumisissa pitkään aikaan, se oli tavallaan käännekohta, ja sen jälkeen päätin että nyt olen vapaa, eikä minun tarvitse enää esittää mitään, mitä en ole. Uskonyhteisöstä irtaantumiseen liittyy hassu dilemma, kun perheesi ja useat ystävät ympärilläsi ovat surullisia ja itkevät päätöksesi takia, mutta itse tunnet selittämätöntä iloa vapaudestasi ja siitä, että uskallat vihdoin tuoda omat ajatuksesi julki rehellisesti. Tuolloin on tärkeää, että ympärilläsi on myös niitä jotka ymmärtävät ilosi ja helpotuksesi siitä, että olet uskaltanut päästää jostain sinua pitkään painaneesta ja ahdistaneesta asiasta irti.
Vaikka yhteisöstä eroaisikin ja kertoisi päätöksestään läheisilleen, on todellinen irrottautuminen pitkä prosessi. Taustani vaikuttaa minuun ja tapaani elää edelleen monella tapaa ja sanonkin usein, että lestadiolaisuus tulee aina olemaan osa minua, sillä en voi irrottaa sitä osaa itsestäni mitenkään. Kun pohdin avioeroa, taustalla tykytti pitkään pelkästään ajatus siitä, että miten paha synti se on. Jos blogiani kysytään viiniyhteistyöhön, harkitsen pitkään, koska mietin mitä lestadiolaiset läheiseni ajattelevat. Nykyisin olen kuitenkin keskittynyt pelkästään kaikkeen siihen, mitä positiivista olen lestadiolaisyhteisöltä saanut, enkä koe katkeruutta menneisyydestäni. Olen todella onnellinen isosta perheestäni ja suuresta suvustani, minulla on ihan käsittämättömän laaja turvaverkko. Olen onnellinen, että olen saanut elää huolettoman ja turvallisen lapsuuden ja että meidät kasvatettiin avoimiksi ja omilla aivoillamme ajatteleviksi ihmisiksi. Vaikka menneisyyteni mahtuu ahdistavia ja hyvin yksinäisiä, vaikeita aikoja, koen ne myös vahvuutena ja rikkautena. Valitsin tähän postaukseen nämä iloiset hassuttelukuvat, koska se kuvastaa nykyistä tunnettani kaikesta tästä niin hyvin: olen täysin vapaa nainen, saan olla avoimesti sitä mitä olen.
Kunnioitan edelleen suuresti kaikkia vanhoillislestadiolaisyhteisössä eläviä ja sitä, että he todella haluavat elää se mukaan kuin uskovat. En halua arvostella toisten valintoja vaikka ne näyttäytyisivät minulle outoina, koska ymmärrän heidän saavan uskostaan ja yhteisöstä älyttömän paljon voimaa. Vaikka monille yhteisön viitoittama polku on se ainoa oikea, minulle se oli väärä. Ja vaikka tämän tekstin kirjoittaminen oli älyttömän hankalaa ja työlästä ja julkaiseminen jännittävää, toivon että siitä olisi hyötyä tai se toimisi ehkä vertaistukena jollekin, joka on käynyt tai käy samoja asioita läpi jollain tapaa elämässään.
Ihanaa naistenpäivää teille kaikille, kiitos kun luit tarinani!
<3 eniten tunnistan itsessäni tuon, että on haastavaa sanoa omat mielipiteet ääneen, pelkää tulevansa tuomituksi. Muutenkin kiitos tarinasta. Näitä ei ole liikaa, vaikeimpina aikoina ennen päätöstä halusi kuulla paljon sitä, miten muut ovat uskaltautuneet irrottautumaan ja miten he ovat muutokseen sopeutuneet. Oma prosessi on vielä tosi paljon kesken vielä mutta vapaus on helpottavaa <3
Ajan kanssa kaikesta tulee vain entistä enemmän helpompaa ja vapaampaa, ja se on ihanaa! Oot hurjan rohkea ja upea nainen <3
Näin lestadiolaisena haluan toivottaa Viena sulle kaikkea hyvää tulevaisuuteen! Ihana ja rohkea kirjoitus – ja vielä ihanempaa on se että haluat muistaa lestadiolaisuutta hyvällä. Toivottavasti tulevaisuudessa lestadiolaisuudessa siedettäisiin vielä enemmän erilaisuutta ja ihmiset uskaltaisivat puhua rohkeammin ja avoimmin omista ajatuksista ja mielipiteistä. Eri tavalla ajattelevia lestadiolaisia on tosi paljon, ja siksi ois hyvä että ihmiset uskaltais myös sanoa sen ääneen. Oot ihana ja symppis tyyppi, muista se aina! ❤️
Ihana kommentti ♥
Kiitos Markkis, ihana kommentti! Toivon myös, että jatkossa lestadiolaisuuden sisällä uskallettaisiin olla avoimempia ja erillaiset ajattelutavat nähtäisiin rikkautena. Kaikkea ihanaa ja hyvää sinulle myös! <3
Juuri kuin omasta elämästäni!
<3
Todella rohkea kirjoitus! Oli mielenkiintoista lukea ajatuksiasi ja mietteitä. Ihanaa naistenpäivää myös sinulle<3
Kiitos, ihana kun luit!
Moi ja kiitos tarinan kertomisesta 🙂 Ihan kuin olisi omia fiiliksiä ja menneisyyttä lukenut!
Mari, kiitos sinulle kun luit. Uskon että meitä on hyvin monia, joilla on sama tai samantyylinen tarina takana 🙂
Jännitti tulla lukemaan, kun tajusin että tää postaus käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta. Mutta oli ihana huomata kuinka kauniisti ja hyvin olit kirjoittanut❤️. Vaikeistakin asioista huolimatta.
misse, kiitos! Ihanaa, että pidit postausta positiivisena. Katkeruus ja negatiivisuuden viljely eivät tee kenellekään hyvää <3
Kiitos <3 Tämä oli todella tärkeä ja kauniisti kirjoitettu teksti.
Olen myös viimeiset vuodet halunnut tosissani irtautua vahvasta uskonnollisesta yhteisöstä johon olen kuulunut koko ikäni, ja voin samaistua moniin asioihin joista kirjoitit.
Kunnon sysäys minun ja mieheni irtautumisprosessille tuli kun saimme lapsen, ja aloimme tosissamme pohtia että haluammeko hänen kasvavan kirkossa vai en. Tuntuu niin väärältä opettaa hänelle asioita, joihin me ei enää uskota, mutta sosiaalisista paineista johtuen ei olla vielä kokonaan päästy irti. Melkein kaikki ystävät ja molempien puolelta sukulaiset kuuluvat kirkkoon ja ovat vahvoja uskossaan… En kestä vielä ajatusta siitä miten meidän molempien vanhemmat tulisivat pettymään meihin, suremaan meidän päätöstä ja rukoilemaan varmaan elämänsä loppuun asti meidän puolesta, että tulisimme takaisin kirkkoon. Se on ihan hullua, kuinka me kolmekymppiset, aikuiset ihmiset ei uskalleta erota kirkosta vaikka se tuntuisi meille oikealta ratkaisulta. Voimia ja rohkeutta täytyy vielä keräillä lisää ja jossain vaiheessa lopettaa tämä kaksoiselämä, koska se on ahdistavaa ja kuluttavaa.
Kiitos esimerkistäsi ja siitä että kerroit tarinasi!
Kiitos Johanna.
Tiedän täysin tuon tunteen, harva ulkopuolinen ymmärtää, että miten se uskonyhteisöstä eroaminen voi olla hankalaa ihan järkevälle, fiksulle aikuisellekin. Fiksukin ihminen on sosiaalinen ja tarvitsee hyväksyntää ympäriltään.
Voimia ja valoa kaikkeen tulevaan!
Aivan. Mulle se isoin juttu ei ole niinkään se että minä tarvitsisin hyväksyntää, vaan se että meidän perheen päätös aiheuttaisi niin paljon surua ja murhetta uskovaisille läheisillemme. Esimerkkinä, isosiskoni jäi pois samaisesta kirkosta 17 vuotta sitten, ja tiedän että äitini on rukoillut hartaasti ainakin siitä lähtien joka ikinen päivä että siskoni löytäisi takaisin kirkkoon, ja jotenkin hän kokee epäonnistuneensa vanhempana kun yksi lapsista ei kuulu kirkkoon. Pelkään, että särkisin äitini sydämen entisestään jos minäkin eroaisin kirkosta.
Toinen pelottava esimerkki on, että kun mieheni ei varhaisaikuisuudessa käynyt muutamaan vuoteen kirkossa, hänen perheensä käytännössä katsoen laittoi välit häneen poikki ja puhuivat hänestä ikävästi varoittavana esimerkkinä perheen muille lapsille. Sitten kun hän palasi takaisin kirkkoon parikymppisenä, välit korjaantuivat ja hänen vanhempansa hyväksyivät taas hänet. Nyt meillä on lämpimät välit, joten pelottaa toki että miten suhteelle appivanhempiin käy jos jäämme taas pois kirkosta.
Nämä on niin monimutkaisia ja monitahoisia asioita. Ei mitään pieniä, vain itseen vaikuttavia päätöksiä. Silloin kun näitä miettii ulkopuolisen silmin, päätös tuntuu erittäin helpolta ja itsestäänselvältä, mutta 30-vuoden (ja useamman sukupolven) ajan sekä muhun että mieheeni on iskostettu “totuuksia” joista on vaikea irrottautua ja on niin tehokkaasti peloteltu sillä, miten niiden käy jotka luopuu kirkosta, että huhuh… Ei ehkä ihme että tämä näyttää olevan pitkä prosessi!
Ihailen sua ja muita jotka ovat uskaltaneet tehdä näin suuria päätöksiä ja elävät vapaina omannäköistä elämäänsä!
Johanna, mulla oli sama tilanne, kun mietin päätöstä. Lopulta jäljellä oli vain se, etten halunnut kertoa vanhemmilleni koska tiesin sen aiheuttavan murhetta. Toisaalta en ollut ensimmäinen perheestäni joka erosi yhteisöstä, joten tiesin että se ei tule kuitenkaan rikkomaan välejämme.
Hankalia asioita, tarvitaan paljon avoimuutta ja myös aikaa, että tulevalla sukupolvella olisi näiden asioiden kanssa jo helpompaa.
Olet mielettömän rohkea, vahva ja upea nainen, rakas ystävä. Ihanaa naistenpäivää!
Kiitos, rakas Jenni <3 Susta on ollut paljon tukea monissa hetkissä tämänkin tarinan varrella!
Kiitos tarinan jakamisesta ♥ on tärkeää ja hienoa että uskaltaa elää omannäköistä elämää. Tästä inspiroituen!
Rimma, ihanaa kun luit, kiitos! Omannäköisen elämän elämiseen pitäisi mielestäni jokaisen pyrkiä <3
Kiitos tästä postauksestasi. On hieno ja koskettava. Hyvää jatkoa sinulle!
Kiitos J, Iloa ja valoa sinullekin elämääsi!
Rohkeaa ja positiivista 🙂 Ihanaa kun avoimesti kerrot että lestadiolainen tausta on myös paljon hyvää 🙂
Kiitos Kati! Lestadiolaisuudessa on paljon hyvää ja liikkeeseen kuuluu upeita ihmisiä. Olen kiitollinen ja vähän tavallaan ylpeäkin taustastani 🙂
Kiitos tästä!! Melkein olisi voinut olla minun kirjoittama teksti (paitsi etten ehtinyt mennä naimisiin nuorena, voisi kai sanoa onneksi). Muuten hyvin samankaltaisia kokemuksia ja tuntemuksia löytyy täältä ja on aina jotenkin eheyttävää lukea, että joku on kulkenut saman tien. Itsellä on yhteisöstä lähtemisestä yli kymmenen vuotta, mutta silti nuo asiat jollain tapaa vaikuttaa edelleen. En esimerkiksi ole kertonut vanhemmilleni ollenkaan että olen ollut leikkauksessa missä minulta poistettiin kierukka, joka oli karannut vatsaonteloon, koska eihän ehkäisystä voi edes puhua. Tietyllä tavalla en siis koe että voisin ikinä olla täysin vapaa ja avoin taustani takia, mutta enimmäkseen tämä koskee juuri perhettäni, vanhempiani. Muuten koen kyllä, että voin tehdä juuri niitä valintoja elämässäni mitkä tuntuu minulle omilta.
Mutta kiitos vielä kerran hyvästä ja samaistuttavasta tekstistä. Pakko vielä mainita että joskus näitä tällaisia lukiessa tulee vähän ahdistunut olo, mutta tästä tuli kyllä vaan sellainen olo, että menneisyyteni on menneisyyttä, paljon siellä on hyvääkin, mutta sen ei tarvitse enää määritellä minua.
Kiitos Minna, kun luit!
Tuo on hyvin surullista, ettei vanhempien kanssa voi oikein jakaa sellaisia elämässä tapahtuvia tärkeitä asioita, joihin tietää heidän suhtautuvan tuomitsevasti. Mutta uskon, että tämn suhteen tapahtuu sukupolven muutosta ja tulevaisuudessa nuoret uskaltavat olla entistä avoimempia, jos vanhemmat osaavat osoittaa että rakastavat aina kaikesta huolimatta.
Ihana kuulla, ettei tekstistä jäänyt ahdistavaa oloa. Itse olen kokenut, että iso osa vapautumisprosessia on ollut se, että olen oppinyt hyväksymään menneisyyteni ja jopa iloitsemaan siitä. On monella tapaa myös rikkautta, että on saanut kasvaa tällaisessa yhteisössä.
Olet Viena upea! Kiitos, että rohkenit kirjoittaa menneisyydestäsi, tämä muistuttaa varmasti meitä muitakin vapauden tärkeydestä ja merkityksestä. <3
Kiitos Emmi! Ihana kuulla tällaista palautetta <3
Olipa hieno ja mielenkiintoinen teksti! Omaksi itsekseen tuleminen on aina pitkä prosessi ja ihana kuulla, miten olet alkanut elää omannäköistäsi elämää! Kiitos rohkeudestasi! Vaikka tekstisi ei minua taustojen kannalta kosketa, huomaan itsessäni samaa epävarmuutta olla juuri minä. Kuitenkin koko ajan menen kohti sitä polkua, jossa teen asioita niinkuin itsestäni hyvältä tuntuu. Ihanaa kevättä ja inspiroivia hetkiä oman naiseuden kanssa kasvamiseen ❤️
Kiitos Emilia!
Tässäkin tekstissä on syvimmillään kyse tavallaan siitä, että miten olen uskaltanut tulla omaksi itsekseni. Kaikilla meillä on menneisyytemme, minulla tuo yhteisö johon kuuluin, määritti tekemisiäni ja rajoitti vapauttani aika pitkään. Jollekin toiselle ne vapauden rajoittajat voivat olla toisenlaisia asioita. Tärkeintä on, että löytää sen tasapainon oman itsensä ja omien eri puoliensa kanssa <3
Ihanaa ja inspiroivaa kevättä sulle myös!
Arvostan. Itsellä samat kuviot mutta 10 vuotta sinua vanhempana. Ilman katkeruutta. Hyvään keskittyen. Mutta ei tätä prosessia voi ymmärtää kuin saman taustan omaava. Toisen kunnioitus tärkeää molempiin suuntiin. Kaikkea hyvää sinulle rohkea nainen!
Se onkin hassua, miten lestadiolaisuutta ja sen monimuotoisuutta onkin niin hankala selittää kenellekään ulkopuoliselle. Se määrittää liikkeessä kasvaneita niin paljon sisäisesti kuin ulkoisestikin. Onneksi vertaistukijoukkokin on suuri 🙂
Iloa ja valoa sinulle, kiitos kun luit!
Hei,
Haluan korjata pari asiaa. Naisia on johtokunnan jäsenenä, naiset toimivat esilaulajina esim viime kesän maakunnallisissa seuroissa, joita kuuntelin seuraradiosta. Mikäli äidin terveys ja jaksaminen vaatii, ehkäisyä käytetään, sillä olemassa olevaa elämää on suojeltava. Ketään ei Jumala ole tarkoittanut lisääntymään oman henkensä uhalla.
Valitettavasti kaikki eivät kuitenkaan koe että lapsiasia olisi heidän omissa käsissään. Ja kuten kirjoitit, voi ehkäisyä käyttää vasta kun äidin terveys/jaksaminen sitä vaativat, tällöin ollaan jo ääripisteeseen eikä pari voi itse määrittää lapsilukuaan.
Moikka, kiitos korjauksista! Mahtavaa että kehitys kehittyy ja asioissa mennään eteenpäin, siitä hyvä esimerkki tuo viime kesän maakunnalliset, joissa myös naiset olivat esilaulajina. Se on kuitenkin edelleen vielä hyvin harvinaista ja minun kuuluessani yhteisöön en kuullut ikinä naista kuuluttajana tai esilaulajana. Samoin SRK:n johtokunnasta puuttuvat käsittääkseni naiset edelleen kokonaan – korjaa toki jos olen väärässä.
On hienoa myös, että nykyisin puhutaan myös siitä, että ehkäisy on sallittua niissä tilanteissa kun äidin jaksaminen on vaarassa. Tiedän kuitenkin tapauksia, jossa esimerkiksi masennukseen sairastunutta äitiä on painostettu “muistathan että kaikki lapset on otettava vastaan”-tyylillä, eli paljon on siis vielä tehtävää ja yhteisön sisällä on edelleen asioita ja toimintamalleja, jotka eivät ole ongelmattomia. Mutta toivotaan että jatkossa asiat menevät entistäkin parempaan ja avoimempaan suuntaan.
Ymmärrän ja arvostan kommenttiasi, mutta ei-lestadiolaisena ei ihan riitä.
7-vuotias tyttäreni kysyi eilen miksi juhlimme Naistenpäivää. Kerroin tasa-arvosta ja selitin palkkaeroista, jos tuohon päälle pitäisi selittää vapaus omasta vartalosta jne, hän varmasti jo 7-vuotiaana ilmoittaisi että pitäkää Jumalanne ja yhteisömme.
Vapaus ei saa olla terveydentilasta riippuvainen, vaan vapaudesta ja tahdosta johtuva asia.
höpsistä, ehkäisyä käytetään äärimmäisen vakavissa tilanteissa. Jos ajatellaan noin kun sanot niin kaikki naiset ehkäisisi. Jokainen äiti on jossain vaiheessa väsynyt
Super hyvä juttu Viena <3 !
Kiitos Paju, ihana kun luit! <3
Heippa Viena,
En tiedä mitä ylisanoja pitäisi käyttää, jotta saisin ilmaistua miten upea tekstisi oli. Tämän perusteella jo tekisi mieli ehdottaa sinua tähän kirjaan, vaikken muuten sinua tunnekaan! https://mesenaatti.me/campaign/?id=861#single/view Enkä tietenkään tarkoita, että yhteisöstä eroaminen olisi sinällään ihailtava asia ja että katsoisin itse siinä eläviä millään tavoin alaspäin, en todellakaan, vaan tarkoitan nimenomaan rohkeuttasi kertoa tarinasi ja kulkea sydämesi polkuja, ja sitä miten olet osannut elää itsesi näköistä elämää, mutta silti saanut säilytettyä suhteet myös vanhaan yhteisöösi ja oppinut käsittelemään kokemaasi kiitollisuudella. Kiitos todella hyvästä tekstistä ja tavastasi käsitellä asiaa myös hyvin ymmärtäväisellä tavalla toisen osapuolen kannalta, mutta silti unohtamatta omaa ääntäsi ja rehellistä tunteiden esilletuomista. Ja ihanaa loppuviikkoa! 🙂
Tämä kommentti laittoi sanattomaksi – voi kiitos! Nyt jälkikäteen olen tajunnut, miten tärkeää tämän tekstin kirjoittaminen on ollut monessakin mielessä, itselleni ja monelle muulle. Olisi upeaa, jos jokainen löytäisi sen oman sydämensä polun ja uskaltaisi rohkeasti seurata sitä, vaikka ympäristö joskus laittaisikin esteitä polulle.
Ihanaa kevättä sinulle <3
Sanon vain, että <3
<3
❤
<3
Ihana teksti Viena ! Jäi hyvä fiilis tekstin lukemisen jälkeen 🙂 monesti kun mediassa on esillä näitä lestadiolaisuuteen liittyviä tekstejä, ne on lähinnä negatiivis sävytteisiä. Ihanaa että pystyt kuitenkin kääntään asioita positiiviseksi ja olemaan ylpeä ja kiitollinen taustastasi. Niin minäkin, samalla kaavalla edenneenä 🙂
Kiitos, Maria! Mustakin on tärkeää, että tuodaan myös positiivisia asioita esiin lestadiolaisuudesta, kun mikään asia ei koskaan pelkästään hyvä tai paha.
Kiitos rohkeasta eleestä ja tarinasi kertomisesta! Arvostan.
Kiitos Vilja!
Upea ja rohkea teksti, kiitos siitä! Mielestäni blogimaailma kaipaa kauniiden kuvien rinnalle lisää tällaista asiaa, josta voi oikeasti olla todella paljon hyötyä muille ihmisille.
Uskon, että tämän postauksen kirjoittaminen ja julkaiseminen oli todella tunteikasta ja vaati paljon rohkeutta, arvostan suuresti! Vaikutat ainakin blogisi perusteella todella vapautuneelta, onnelliselta ja elämästään nauttivalta ihmiseltä. Useinkaan ei tule miettineeksi, mitä kaikkea ihmisten nykyisen olemuksen taakse kätkeytyy – pitkä ja mutkainen matka, johon voi kuulua yksinäisyyttä ja vaikka minkälaisia ahdistuksia. Tämä oli hyvä muistutus siitä. Oikein ihanaa kevään jatkoa sinulle <3
Kiitos Nettanen! Olen samaa mieltä, jatkossa yritän olla muutenkin enemmän rohkea ja puhua hankalistakin asioista. Ihanasti sanoit, mahtavaa jos tällainen kuva välittyy täällä virtuaalitodellisuudessa! Ihanaa kevättä sinullekin! <3
Olipas hyvin kirjotettu! En nyt yhtään osaa vastata kaikkia miljoonaa asiaa, joista tekisi kirjoittaa, mutta sun tekstissä tuli ydinasia, miksi itsellänikin on jonkinmoinen kamppailu aiheesta käynnissä. Ajattelen yhteisön olevan parhaimmillaan kannatteleva ja turvallinen, mutta en ymmärrä yhteisön sääntöjä, joita ei muka ole, mutta kuitenkin on. Nimenomaan yhteisön paine ja ongelmista tai ns. vaikeista asioista (mm. seksuaalisuus, erilaisuus) vaikeneminen tekee tämän ongelman – kytätyksi ja tuomituksi tulemisen tunteen vaikkei kukaan mitään sanoisikaan.
Itse olen ehkäissyt jo pitkään yksimielisesti puolisoni kanssa, koska meidän voimavarat eikä rahat riitä isompaan perheeseen. Unelmoin teininä suurperheestä, jostain syystä se oli mun todellinen unelma enkä nähnyt asiassa mitään ongelmaa. Mua ei oo koskaan hävettänyt kertoa montako sisarusta mulla on. Oon aina kertonut mun taustat. Mulle uskosta tuli ongelma vasta sitten kun voimavarat lasten kanssa alkoi hiipua. Tajusin, etten halua tarjota lapsilleni vanhempia, jotka ei yksinkertaisesti jaksa/pysty huolehtimaan heistä arvomaailmaani sopivalla intensiteetillä. Tiedän, että on olemassa sellasia “supervanhempia”, joilla homma rullaa vaikka lapsia ois 10. Mutta minä en oo semmonen. Mun lapsuudessa lätkämatsit, ravintolat, elokuvat, jopa monet lastentapahtumat jne. oli paheellisia juttuja. Varmaan lähinnä, koska ne on omille vanhemmille jossain määrin vieraita asioita ja kaikkeen uuteen on suhtauduttu ennakkoluuloisesti – Aku Ankkakin oli paheellinen juttu joskus ennenmuinoin. Muillekin kuin lestoille. Jotkun on näissä asioissa edelleen jumissa, toiset taas ei. Nykyään varmasti noin puolet lestoista tekee kaikkea ns. ulkomaailman näkökulmasta normaalia (musiikki, ehkäisy, elokuvat, jne jne) ja sanoo silti olevansa lestoja.
Itse teen mitä mua huvittaa. Pidän silti itteäni lestana, mutta en sano että oisin lesta. En halua että se määrittää mua ja mun lapsia. Haluan vaan olla minä ja mun perhe. Osa mun läheisistä ymmärtää tän ja tekee itse samoin. Osa ei ymmärtäis, joten heille en edes puhu.
Arvostan tosi paljon sun kirjoitusta. Ja sitä, ettet lähteny liikkeelle millään skandaalihakuisuudella. Oon todella samoilla ajatuksilla kuin sun teksti.
Tämä oli kuin mun kynästä ! Olen vapaa, onnellinen ja lestadiolainen 🙂
Kaikkea hyvää ja ihanaa Vienalle ja tämän kommentin kirjoittajalle !
Sama täällä! Koen olevani täysin oma itseni, oman uskon omaava, vapaa uskovainen. Haluan pysyä uskossa, koska haluan luottamusta elämään, ja toivoa elämän jälkeenkin. Ajattelen monista asioista eritavalla kuin normi uskovainen ehkä ajattelee. Mutta teen niin että mielenterveyteni säilyisi. Olen käynyt läpi vaikeita asioita, enkä voisi kuvitellakaan että antaisin minkään “säännön” viedä mielenterveyttä tai uskoani.
Ja haluan vielä korostaa, että en ikinä toivo kenenkään ajattelevan, että lestadiolaisnaiset olisivat kaikki jotenkin nurkkaan ajettuja raukkoja vailla mitään oikeuksia ja vapauksia – liikkeen sisälläkin on upeita, itsenäisiä, vahvoja naisia, jotka ovat tehneet itse omat valintansa niin kuin ovat itselleen parhaaksi nähneet, ja ulkopuolelta ei voi kukaan sanoa, että jonkun valinta olisi huonompi tai parempi kuin mikään muu. Itseänikin harmittaa välillä, kun ajatellaan että kaikki uskovaiset olisivat jotain uhreja – tiedän, ettei näin ole.
Kiitos hyvistä ajatuksista ja tarinastasi! <3
Tuolla jossain kommenteissa tuli esille joltakin se näkökulma, että eikö ole itsekästä ajatella, että haluaa estää uuden elämän vaan koska ajattelee etteivät voimavarat riitä. Mielestäni se on juurikin toisinpäin, uskon että harva on sellainen mainitsemasi superäiti joka handlaa 10 lasta tuosta vain - ja entäpä juurikin se taloudellinen puoli? Joillekin on luontevaa toimia suurperheen vanhempana, mutta ongelmallista on se, että oletetaan kaikkien pystyvän siihen tuosta vain.
Toivotaan että ajat muuttuvat pikkuhiljaa ja avoimuus lisääntyy ja eri tavoin ajattelevia ymmärretään paremmin. Kyllähän meininki on muuttunut jo älyttömän paljon munkin lapsuusajoista.
Kiitos kirjoituksesta. <3 Melkolailla saman tien kulkeneena ja lähes samanikäisenä ymmärrän hyvin sinua.
Minä menin myös nuorena naimisiin mutta sain myös lapsia. Siinä kohti en uskaltanut tehdä vastoin uskonyhteisön ajatuksia vaikka en olisi ollut valmis äidiksi. Elämä on onneksi kuitenkin monien vaiheiden jälkeen tasoittunut ja voin nyt hyvin.
Tällaiset kirjoitukset ovat mielestäni äärimmäisen tärkeitä. Joku voi saada omaan kamppailuunsa paljon apua tästäkin tekstistä.
Ihanaa kevään jatkoa sinulle!
Kiitos, K!
Silloin kun olin itse parikymppinen ja kävin pahimpia sisäisiä taisteluita, ei tällaisia tekstejä ollut juurikaan. Lehdissä kun välillä oli juttuja yhteisön jättäneistä, ne olivat hyvin mustavalkoisesti ja skandaalinhakuisesti kirjoitettuja, eikä antanut omille ajatuksilleni juurikaan vertaistukea. Uskon siis, että yleisesti avoimuus saa muuttamaan asioita parempaan suuntaan!
ihanaa kevättä sullekin, kiitos kun luit ja kommentoit.
Viena, olet ollut yksi suurimpia esikuviani yhteisöstä eronneena naisista. Olen blogisi avustuksella oppinut, miten monet entisen elämän synniksi luettavat asiat ovat normaaleja asioista joista saa nauttia. Olen ilolla seurannut uraasi kuoronjohtajana ja iloinnut siitä mitä lämpöä kuorolaisia kohtaan välität. Tästä blogista olen saanut paljon ja uskon että saan jatkossakin sellaista energiaa, joka ei ole itsestäänselvyys nettimaailmassa.
Eveliina, kiitos! Olen ihan häkeltynyt tällaisesta mielettömästä palautteesta. Kiitos, kun luit ja kommentoit <3
Ihana kirjoitus ja ihana ihminen, pitkään oon seurannu sua ja nyt vasta ensimmäistä kertaa kirjotan. Ite toivon lestadiolaisena tosi paljon että yhteisö avautuis enemmän ja sietäis enemmän erilaisuutta kun se on niin rakas monelle, eikä siitä haluais luopua. Harmittaa aina, että asioista puhutaan vasta sitten kun ollaan entisiä tai etnisiä lestadiolaisia (vaikka sen ymmärtää). Moni on varmasti sisäpuolella eri mieltä asioista ja esim. ehkäsyn käyttö on suhteellisen yleistä nuorten keskuudessa. Toivoisin että nostettais enemmän aina esiin sitä että kaikki lestadiolaisetkaan ei oo samanlaisia, vaan siellä on hajantaa. Itse koen että pystyn elämään lestadiolaisena, olemaan eri mieltä asioista ja tekemään erilaisia valintoja, koska en hirveästi välitä muiden mielipiteistä. Silti jaan kanssasi nuo kokemukset ison perheen häpeilystä ja pelosta paljastua lestadiolaiseksi ja sitä kautta ahdasmieliseksi ja kapeekatsoiseksi vaikka en sitä olekaan. Mutta tuttuja tuntemuksia!! Ratkasut vaan erit, sä lähdit ja mä jäin. Kaikkea hyvää Sinulls ja ihanaa kevään alkua! ✨ Pus! ❤️
Mahtavaa että nyt rohkaistut kommentoimaan
Minäkin toivon lisää keskustelua myös liikkeen sisälle, en usko että se uhkaa mitenkään kenenkään uskoa, päinvastoin. Jos huomiota vietäisiin ulkoisista jutuista enemmän itse uskoon, voisi yhteisö elävöityä entisestään! Iloa ja aurinkoa sinunkin kevääseen, kiitos hyvistä ajatuksista!
Kiitos kiinnostavasta tekstistä! 🙂 Ihan liian usein mediassa törmää todella kärjistäviin negatiivissävytteisiin juttuihin lestadiolaisuudesta ja muistakin marginaalisemmista uskonnollisista yhteisöistä, vaikka asiat eivät yleensä ole niin mustavalkoisia. Itse olen kasvanut ateistiperheessä enkä ole lainkaan uskonnollinen, mutta pidän ehdottomasti rikkautena sitä, että tuttavapiirissäni on myös eri uskontojen edustajia ja kotiseudulla Pohjois-Suomessa myös paljon lestadiolaisia. Erilaisiin maailmankuviin tutustuminen avartaa, riippumatta siitä, hyväksyykö kaikkea.
Kiitos Anniina! Olen kanssasi täysin samaa mieltä – Itse koen myös rikkautena sen, että ympärilläni on nykyisin monin eri tavoin uskovia sekä myös ateisteja. Erilaisten maailmankuvien ymmärtäminen auttaa meitä ymmärtämään yleensäkin paremmin ihmisyyttä ja monia asioita tekojemme taustalla.
Arvostan sua Viena! Hienoa että vaikeitten vaiheiden jälkeen suhtaudun lestadiolaisuuteen kuitenkin noin asiallisesti! Kertoo siitä että sä oot ihmisenä älyttömän fiksu ja hyväsydäminen! Varmasti pitkä, vaikee ja raskas prosessi ollut. Lisää tollasia persoonia!
Kiitos sinulle kauniista sanoistasi! <3
Itse lestadiolaisena arvostan suuresti, miten hyvin ja asiallisesti aiheesta kirjoitat- niin paljon kun saa lukea tekstejä, joissa keskitytään ennakkoluulojen vahvistamiseen eikä edes yritetä ymmärtää meiän elämäntapaa. Olen itse miettinyt paljon samoja asioita, mistä kirjoitit, ja olen myös joidenkin käytäntöjen kanssa eri mieltä. Siitä huolimatta, että olen paljon miettinyt, löytyykö mun oma tie yhteisön sisältä, olen halunnut pysyä tässä yhteisössä, koska uskon ydinsanoma on se sama, johon mä uskon. Mä myös uskon, että meidän nuorten sukupolven myötä myös lestadiolaisyhteisöön voi kasvaa vapaampi keskustelukulttuuri. Vanhoillislestadiolaisuus on niin konservatiivinen liike, etten usko muutoksen tapahtuvan hetkessä, mutta uskon, että se on mahdollista. Tätä on vaikeaa yrittää pukea sanoiksi, mutta uskon, että entisenä lestadiolaisena ymmärrät varmaankin, mitä tarkoitan. Mulle lähimmäisenrakkaus, raitis ja toisia kunnioittava elämäntapa ja pyyteetön anteeksiantaminen ja anteeksi saaminen on elämän peruspilareita ja koen yhteisön paitsi opettaneen sen minulle, myös tukevan minua siinä. Uskon, että ne arvot tukevat myös sen ymmärtämistä, että meitä on niinsanotusti moneen junaan ja muiden valintojen tuomitsemisen sijaan erilaisuuden kunnioittaminen on oikeaa rakkautta.
(Tästä ei pitänyt tulla pitkä ja syvällinen kommentti, mutta oli hyvä tilaisuus tuoda esiin oma näkökulma aiheesta, josta on tärkeää puhua.)
Kiitos kun kommentoit, hyviä ajatuksia! Itse haluan myös uskoa, että nuoremman sukupolven myötä keskustelukulttuuri vapautuu ja muuttuu. Olet oikeassa, että lestadiolaisuudessa on monia kunnioitettavia arvoja ja elämäntapoja. Onneksi monia niistä arvoista voi kantaa mukanaan myös yhteisöstä eroamisen jälkeen.
Hieno ja tärkeä kirjoitus! Oot rohkea nainen<3
Kiitos Liisa! <3
Just noin,
oon sun kanssa samaa mieltä!
Lisäisin vielä sellaisen näkökulman, että mulle henk.koht. eniten ristiriitaa on aiheuttaneet paikkakuntien väliset erot lestadiolaisuuden sisällä. Esimerkkeinä ehostaminen & ehkäisy (naistenpäivän teemalla) 😉
Samalla kun eteläisessä Suomessa on aivan ok korostaa parhaita puoliaan meikkaamalla ja kertoa ääneen lapsiluvusta, pohjoisessa (ainakin pienemmillä paikkakunnilla) äidit edelleenkin synnyttävät henkensä uhalla.
Väsymys ei todellakaan ole riittävä syy ehkäistä.
Meidän perheessä kulmien siistimistäkin katsotaan pahasti.
Mutta yllättäen rakennusalan harmaata taloutta ja veronkiertoa ei noteerata sen kummemmin.
Näen että parhaimmillaan lestadiolaisuus on iloinen ja turvallinen asia, joka antaa raamit elämälle ja toivon tulevaisuuteen.
Oman kokemukseni mukaan se on myös paljon kaksinaismoralismia ja epätasa-arvoa, joihin en halunnut omien lasteni kasvavan.
Onnea meille vapaille naisille ja miehille! Ehkä vaikeakin irti päästäminen on ollut kaiken vaivansa arvoinen 🙂
Kiitos, että kirjoitit!
Blogiasi pitkään seuranneena voin kuvitella, että ei ollut välttämättä helppo juttu.
Kaikkea hyvää elämääsi, korkkarit kattoon ja niinpäin pois❣️😉
Kiitos Balance, että luit ja kiitos myös kommentistasi.
Nuo paikkakuntien väliset erot ovat kyllä mielenkiintoisia. Se on näkynyt myös saamissani kommenteissa – joku on ollut pahoillaan, kun olen vahvistanut kirjoituksellani stereotypiaa siitä, etteikö esim. vaikkapa meikkaava tai tanssia harrastava nainen mahtuisi yhteisöön, toinen taas ihmettelee miksi kukaan haluaisi muuttaa yhteisön sisällä olevia “sääntöjä”. Lapsuudessani minun kotonani ei katsottu elokuvia, mutta naapurissa lapset katsoivat piirrettyjä ja se oli ihan ok.
Taloudellisen vaurauden tavoittelua on aina pidetty lestapiireissä hyväksyttynä, jopa kannustettu siihen. Silti laulajana ei voi mennä kilpailuihin tai urheilijana osallistua seuratoimintaan. Näissäkin kyllä on vaihtelua paljon paikkakunnasta ja perheestä riippuen.
Mutta onneksi kehitys kehittyy ja näihinkin asiohin tulee ajan myötä varmasti muutosta! 🙂
Hieno kirjoitus.
Olen ihmetellyt sitä, että lestadiolaisuuden rajoituksista puhuttaessa jää yksi asia usein vailla huomiotta. Ammatit, jotka eivät sovi. Ja pätee myös niihin liittyviin harrastuksiin.
Kuten: Näyttelijä, lavastaja, puvustaja, kampaaja, kosmetologi, kilpaurheilija, tanssija (ei mikään tanssinlaji ole sopiva) muusikko, paitsi klassiseen tai kirkkomusiikin suuntautuva. Soitonopettaja käy, mikäli ei kyseessä ole rummut, sähkökitara tai muu selkeästi kevyempään musiikkiin liittyvä instrumentti. Monet ravintola-alaan liittyvät ammatit. Listaa voisi vielä jatkaakin
Kun nuorta ja lasta selkeästi ohjataan vain ns. sopiviin harrastuksiin, kavennetaan monen nuoren omien vahvuuksien löytymistä ja piilotetaan reittejä,joita pitkin oman itsensä toteuttaminen voisi olla lapselle luontevinta. Jopa väylä uraan ja mielekkääseen ammattiin. Tämä koskee myös yhtälailla poikia. Kyllä heillekin näytää olevan kovin selkeä muotti, johon on asettauduttava ja suostuttava. Jo lapsena. Usein puhutaan näissä keskusteluissa vain naisten asemaa liikkeessä. Iloa, valoa ja rohkeutta edelleen elämääsi, Viena
Kiitos kommentistasi!
Hyvä pointti tuo, että usein jätetään näissä keskusteluissa huomiotta se, että vl-yhteisössä on tosiaan “rajoituksia” myös ammatinvalintaan ja harrastuksiin. Samoin myös poliittiseen suuntaukseen – vaikka siitä ei virallisesti puhuttaisikaan, niin ovathan tietyt poliittiset puolueet lähes syntiä ja itse sain aikoinaan huolestuneita viestejä, kun ilmoitin julkisesti äänestäväni Pekka Haavistoa edellisissä presidentinvaaleissa. Itse keskitin tämän kirjoituksen nyt vain yhteen pointtiin, koska kaikkien asioiden läpikäyminen veisi tilaa ainakin 10 postauksen verran. On totta myös, että poikien / miesten asemasta vl-yhteisössä puhutaan vähemmän, mutta näin se on myös yleisesti yhteiskunnassa, koska naiset ovat niin pitkään olleet alisteisessa asemassa miehiin nähden. Mutta naisten aseman parantaminen parantaa myös miesten oikeuksia, olen kirjoittanut aiheesta aiemmin vuosi sitten naistenpäivänä täällä: http://vienak.com/2017/03/naisten-ja-miesten-paiva/
Itseäni harmitti lapsena, etten voinut harrastaa tanssia ja teini-ikäisenä haaveilin elokuvaohjaajan urasta, jonka tottakai tiesin oikeasti täysin mahdottomaksi unelmaksi, koska eihän lestadiolainen voi työskennellä elokuva-alalla. Toisaalta, sain itse harrastaa lapsena muuten monipuolisesti ja löysin vanhempieni tarjoamien harrastusten avulla sekä visuaalisen puolen itsestäni että rakkauden musiikkiin. Loppupeleissä monet vanhemmat tarjoavat / suuntaavat lapsiaan harrastusten pariin omien mieltymysten mukaan uskonnollisesta taustasta riippumatta. On tietenkin todella surullista jos ei pääse toteuttamaan itseään kutsumuksensa parissa ja on älytöntä, että vaikkapa juuri tanssiminen ja elokuvat ovat epäsopivia harrastuksia vl-yhteisössä, mielestäni ilman teologisia perusteita. Nämä asiat ovat mielestäni nousseet esille mm. muutamien klassisten laulajien kertomuksissa siitä, kun uskonyhteisö on suhtautunut negaativisesti laulukilpailuihin ja laulajan uraa ei olla pidetty sopivan uskovaiselle. Itse en kokenut yhteisössä tätä harrastus / ammattiasiaa kaikkein rajoittavimpana tekijänä (esim vs. ehkäisykielto), vaikka harmillinen asia sekin. Pohdin tässä siis nyt vain ääneen mahdollisia syitä, miksi tästä ei puhuta useammin 🙂
Kiitos ajatuksistasi ja iloa kevääseen!
Kiitos Viena, todella hyvä kirjoitus! Tosi rohkeaa, että toit tarinasi julki, parhaimmillaan se voi toimia rohkaisuna ja lohtuna samojen ajatusten parissa painiville. Ihailen myös sitä, miten kauniisti kirjoitat aiheesta ketään lyttäämättä! Usein tuntuu, että samasta aiheesta kirjoitetaan niin kovin mustavalkoisesti, mutta onnistuit tuomaan esiin myös harmaat ja jopa pastelliset sävyt siitä välistä. Kaikkea hyvää sun kevääseen, Viena!
Kiitos Olga, ihanasti sanottu! Olen saanut myös itse kommenteista ja teidän ihanista palautteista älyttömästi rohkeutta ja voimaa, että jatkossakin uskallan ehkä avata suuni tällaisten hyvin henkilökohtaisten ja kipeidenkin asioiden suhteen, koska tuntuu, että tälläkin tekstillä oli oikeasti merkitystä.
Ihanaa kevättä sinulle myös! <3
Kerrankin teksti lestaadiolaisuudesta ja siitä irtautumisesta ilman negatiivisiutta!!
Yleensä tällaiset tekstit kalskahtavat ikävästi, mutta ei tämä.
Kiitos.
Anna kiitos, todella mukava kuulla. Itseäni häiritsee myös usein monen ex-lestadiolaisuuden katkeruus menneisyyttään kohtaan – sillä kun ei voiteta yhtään mitään. Kaikilla ihmisillä on oma taustansa, joista voi löytyä niin hyvää kuin huonoakin, tärkeintä eteenpäinmenemisen kannalta on keskittyä siihen hyvään.
Ihanaa kevättä!
Hienoa, että jaoit rohkeasti oman tarinasi! <3
Kiitos Joliel, ihana kun luit. <3
Voi että oli niin hyvin kirjoitettu teksti! Tosi paljon pystyn samaistumaan tuohon paitsi isoin ero, onneksi en mennyt lestadiolaisena (enkä vieläkään) naimisiin. Nuorempana monesti ajattelin, että ois ihan kamalaa jos pitäisi olla vastentahtoaan ison perheen äiti, jos Jumala lapsia paljon soisi. Vastakohtana taas oli pelko siitä, että mulle ei oo tarkoitettu omaa perhettä ja olen “vanhapiika” joka elää yhteisön sääntöjen mukaisesti ja kärjistettynä “ei saa tehdä mitään muuta kuin käydä seuroissa ja kuunnella Siionin lauluja”.
Olen todella kiitollinen lapsuudesta ja nuoruudesta lestadiolaisessa perheessä, turvallisessa kodissa ja en nuilla esimerkeillä halua ketään loukata, ne vain oli minulle henkilökohtaisesti niitä painajaismaisia ajatuksia.
Elin kans monta vuotta kaksoiselämää. Kun vihdoin “kielsin uskoni”, tulin sosiaalisen paineen takia tosi pian katumapäälle ja “tein parannuksen”. Meni taas monta vuotta kaksoiselämää elellen. Ahdistus tästä valheessa elämisestä kasvoi vaan päivä päivältä enemmän. Pahimmillaan mietin, että helpompaa ois vaan tehdä itsemurha kuin erota liikkeestä. Onneksi minulla oli kuitenkin ihania ystäviä, jotka oli kans saanut erottua liikkeestä ja heidän kanssa pystyin asioista paljon keskustelemaan. Eroamisessa yks pelko oli myös, mitä jos läheiset hylkäävät. Onneksi oli siis muutama ystävä ketkä ainaki pysyisi päätöksestä huolimatta rinnalla.
Vajaa 2v. sitten sain vihdoin sanottua ääneen, etten halua enää olla lestadiolainen. Se on ollut elämäni paras päätös! Ja kukaan ei mua hylännyt sen takia. Välit perheeseen ym. on läheisemmät kuin koskaan ja voin päivä päivältä olla vapaampi. Edelleen on asioita, joiden osalta liikaa mietin mitä muut ajattelee, esim. haluaisin ottaa tatuoinnin mutta en ees halua ajatella mitä vanhemmat siihen sanoisi, mutta suunta on ollut oikea ja pikkuhiljaa voin olla entistä avoimempi ja enemmän oma itseni.
Anteeksi todella pitkä avautuminen, mutta jotenkin tuli fiilis, että haluan kertoa omasta kokemuksestani myös. Tekstistäsi on varmasti paljon hyötyä muille asian kanssa kamppaileville, varsinkin kun Hakomajan keskustelupalsta ei ole enää pitkään aikaan ollut käytössä mistä itselle oli silloin 2-3 v. sitten todella paljon hyötyä.
Ihanaa kevättä ja ole jatkossakin rohkeasti oma itsesi! 🙂
Kiitos tekstistä, itsekin entisenä lestadiolaisena kamppaillut monien samojen asioiden kanssa. Päivä päivältä enemmän kohti omannäköistä elämää muiden mielipiteistä välittämättä 😉
Olisi mukava kuulla ajatuksistasi enemmänkin!
Kiitos kun luit. Tästä kirjoituksesta ja sen tuomista palautteista olen saanut paljon rohkeutta ja uskon että tulen jatkossakin kirjoittamaan enemmän aroista, hankalista aiheista. Mahtavaa että olet löytänyt oman tiesi <3
Olen itse jo vuoden ajan miettinyt yhteisöstä eroamista. Kuitenkin ihmettelen todella paljon seuraavaa asiaa. Miksi niin monet vanhoillislestadiolaiset tai entiset sellaiset haluavat yhteisön, “sääntöjen” ja oppien muuttuvan vapaammaksi? Todella kummallista. Eihän se sitte olisi sama usko enää. Ja nuo asiat, naispappeus, homosuhteet yms. on ihan selvästi raamatussa. Ei niitä kukaan srkn johto keksi. Ei niitä yksinkertaisesti voi muuttaa jos haluaa olla vl. Ei raamatuntekstiä voi muuttaa. Omalla kohdalla olen ehkäisyn vuoksi miettinyt eroamista ja en voisi kuvitellakaan käyttäväni ehkäisyä ja sanoa olevani vl. Jos olet vl, elät ja uskot RAAMATUN mukaan. Ei se niin mene, että sieltä poimitaan sieltä ne itselle sopivat jutut, koska niin päästään helpommalla..
Haluan tähän vielä kirjoittaa sen, että uskonnot muuttuvat jatkuvasti. Lestadiolaisuus on ollut 50 vuotta sitten erilainen kuin nyt, ja se on jatkuvasti muuttunut vaikka sitä ei organisaatio myöntäiskään. Tottakai huonot toimintatavat pitää muuttaa! Niitä pitää tarkastella, etteivät ne aiheuta ihmisissä tuskaa! Esim. ehkäisykeilteisyysasia. Tietenkään virallisen opetuksen ei pidä muuttua, mutta yhteisön sisällö pitää pystyä käyttämään ehkäisyä, ja sanomaan se ääneen!
Moikka Aina, kiitos kommentistasi!
Itse en näe sitä kovin kummallisena, että monet yhteisön sisäpuolella toivoisivat näiden “sääntöjen” muuttuvan vapaammaksi, sillä monet vanhoillislestadiolaisten tavoista ovat kulttuuriin sidottuja, ei niinkään teologisiin oppeihin (esim. meikkaus, alkoholin käyttö jne). Raamattu on vanha kirja täynnä monenlaisia tarinoita ja siitä tehdyt päätelmät ovat aina tulkintoja, ja tulkinnat ovat muuttuneet ajan saatossa ja kulttuurin muuttuessa – esim. luterilainen kirkko on jo kauan sitten luopunut siitä, että raamatun tulkinnan mukaan nainen ei voisi toimia pappina ja monet teologit ovat myös sitä mieltä, että raamatun mukaan homosuhteet eivät ole syntiä.
Itse en ole ollut koskaan kovin vahvasti hengellinen ihminen, mutta surullisinta on, että moni oikeasti uskova joutuu jättämään hengellisen kotinsa yhteisön kulttuurillisien sääntöjen vuoksi.
“ei se niin mene, että sieltä poimitaan sieltä ne itselle sopivat jutut, koska niin päästään helpommalla..”
Tästä saa sen vaikutelman, että uskon pitääkin olla hankalaa ja sen vuoksi pitää kärsiä, ja varmaan moni haluaisi että uskominen olisi helppoa, vapaata ja se tuottaisi elämään iloa vaikeuksien sijaan.
Word, Viena! 🙂 <3
Viena: En tiedä minkä verran olet lukenut raamattua tai käynyt seuroissa ollessasi vl. Mutta hyvin selvästihän se tulee esille, että oikea usko on kivinen taival. Se On kärsimystä. Ei sen olekaan tarkoitus olla helppoa. Niinhän se menee, että “epäuskoiset” ihmiset elävät yleensä helpompaa elämää. Ei heillä ole rajoituksia tai muitakaan “esteitä” elääkseen vapaasti. Tietenkin ihmiset haluavat, että oma elämä olisi helppoa ja mukavaa. Olemmehan varmasti kaikki erittäin mukavuudenhaluisia. Mutta jos oikeasti uskoo niin ei tämän elämän asioilla ole mitään merkitystä. Tai sillä onko elämä ollut helppoa vai yhtä kärsimystä.
Pakko vielä sanoa esim.tuohon meikkaukseen. En itsekään toisaalta ymmärrä mikä siinä on väärin. Siihenhän sanotaan, että Jumala on luonut jokaisen sellaiseksi kuin on niin miksi me sitä itse alkaisimme muokata. Mutta olen monesti sitä joillekin sanonut, että eikö normaalin meikkauksen voisi ajatella esim. niin, että sillä korostetaan sitä Jumalan luomistyötä, kuinka kauniin ihmisen hän onkaan luonut ;). Erikseen tietenkin kauneuskirurgiat yms. Ehkä sillä ehdottomalla eillä halutaan välttää kaikki keskustelut, että jos noin niin miksei näin. Mutta ehkäisy on mielestäni asia, mistä ei voi sanoa, että toivottavasti muuttuu vapaammaksi. Jumala on elämän ja kuoleman herra. Miten sitä muutat vapaammaksi. Kuitenkin siinä on kyse elämästä. Olen kahden lapsen äiti ja aika varma tällä hetkellä siitä, että en välttämättä enää halua lapsia. Kuitenkin, vaikken edes olisi vl, miettisin sitä mikä oikeus minulla on päättää kenelle annan elämän ja kenelle en. Miksen anna elämälle mahdollisuutta? Ja mitä tulee niihin ajatuksiin, että jokainen saa päättää omasta kropasta jne. niin eikö se loppujen lopuksi ole todella itsekästä ajattelua..? Sen takia ettei usko omien voimien riittävän, saattaa estää mahdollisesti uusien ihmisten elämän. Uskon, että ainakin ex-vl ja nykyiset ymmärtävät ajatukseni tästä :). Voi kuulostaa todella utopistiselta ajattelulta tavallisen kristityn korviin. Ja lisään loppuun, että nämä ovat omia pohdintoja.
Itse ajattelen tuosta “Jumala on elämän ja kuoleman herra”, että jos Jumala niin haluaa niin niitä lapsia minulle suodaan ehkäisystä huolimatta. En ymmärrä miksi ehkäisy ei olisi ok, jos hedelmöityshoidot ovat ok. Molemmissa pyritään puuttumaan Jumalan luomistyöhön.
Ymmärrän kyllä ajatuksesi hyvin ja olen kuullut samat argumentit usein. Itselläni ei ole henk.koht. tarvetta uskonyhteisölle ja siksi mielestäni vanhoillislestadiolaiset saavat tulkita raamattua haluamalllaan tavalla, mutta ymmärrän silti hyvin myös heitä, jotka toivoisivat että joistain kulttuurisidonnaisista “säännöistä” ja tiukimmista raamatun tulkinnoista luovuttaisiin. Ei ole totta, että esim. ehkäisy olisi raamatun mukaan synti, se on vain tulkinta joistain raamatun kohdista, ja hyvin tiukka sellainen. Vl-tulkinta tässä ehkäisyasiassa poikkeaa tosi paljon vaikkapa perus luterilaisesta tulkinnasta, kuka on siis oikeassa, kun molemmat pohjaavat uskonsa kuitenkin raamattuun?
Haluan sanoa vielä sen, että mielestäni ei ole itsekästä ajatella omaa itseään ja voimavarojaan, ennen kuin tekee päätöksen perheen perustamisesta / lasten hankinnasta. Itsekkäämpää on mielestäni se, ettei ennen lapsentekopuuhiin (anteeksi karkea termi!) ryhtymistä mieti loppuun asti sitä, että onko valmis ottamaan täyden vastuun lapsesta ja riittävätkö omat voimat sen hoitamiseen.
Lapsethan saavat alkunsa täysin ihmisen omista itsekkäistä tarpeista ja toiveista. Lisäksi maa on jo täytetty – maailmassa on ihmisiä yli maapallon kantokyvyn, joten tästäkin näkökulmasta katsottuna lapsen hankkiminen on myös tavallaan itsekäs teko.
Islalta myös hyvä pointti siitä, että jos Jumala on elämän ja kuoleman herra, niin miksi luomisjärjestykseen puuttuminen on ok hedelmöityshoidoilla?
Aina kirjoitat juuri niitä asioita mitä itsekin olen paljon miettinyt, usko on usko ja perustuu Raamattuun, jonka sana on muuttumaton. Aika ja kulttuuri toki muuttuu, mutta ne “säännöt” mitä meillä vanhoillislestadiolaisilla on ovat tarkoitettu uskon vahvistamiseksi ja tukemiseksi. Eikö ole selvää että esimerkiksi elokuvat, tanssi ja musiikki, jotka usein (ei aina) pohjautuvat ja näyttävät hyvin erilaista elämää ja arvomaailma kuin mihin Raamattu ohjaa, voivat olla asioita jotka vievät ihmistä pois uskosta? Ehkäpä sen vuoksi lapset kasvatetaan vl perheissä siihen ettei ole hyvä katsoa elokuvia tai kuunnella liian maailmallista musiikkia. Aikuinen ihminen toki itse tietää ja tuntee rajansa ja ne asiat jotka vahvistavat taikka heikentävät omaa uskoa. Ja luonnollisesti jos ihminen haluaa pysyä uskomassa hän tekee valintansa oman omantuntonsa mukaan, oli sitten kyse ehkäisystä, meikkaamisesta tai musiikin kuuntelusta. Uskohan on aina lopulta henkilökohtainen eikä me ihmiset voida olla toistemme tuomareita.
Ihana teksti Viena! Varmasti vaatinut valtavasti rohkeutta kirjottaa omat ajatukset ja mielipiteet julkisesti! Takuulla helpottaa olla rehellinen itsellesi ja muille. Oon itsekin lestadiolainen, pohdiskellut samoja asioita kuin sinä, mutta päättänyt pysyä lestadiolaisena. Oon eri mieltä ylemmän kommentin kanssa siitä, että ei saisi olla eri mieltä lestadiolaisena – totta kai saa! Hyvänen aika sentään. Meillä kaikilla on oikeus ajatella itse, pohtia asioita, vaihtaa mieltä ja olla keskeneräisiä – ollaan me sitten entisia tai nykyisiä lestadiolaisia. Uskonnot on niin laajoja ja moniulotteisia, ettei jokainen koe samaa uskontoa samalla tavalla. Osa kokee lestadiolaisuudessa enemmän kulttuuria, osa taas uskontoa ja niin edelleen. Mun mielestä ois tärkeetä, että lestadiolaisuuden sisällä uskallettais olla enemmän eri mieltä ja sanoa sen ääneen, sillä loppujen lopuksi se on äärimmäisen tärkeetä.
Ymmärrän ja samaistun sun kommentteihin lestadiolaisuuden häpeilystä ja perhekoon valehtelemisesta. Itsekin häpeän sitä monesti, mutta nyt olen yrittänyt aina vastata rehellisesti että lapsia on xx määrä 😁 Moni lestadiolainen, varsinkin ns vapaamielisimmät/suvaitsevaisemmat pelkää leivaantuvansa lestadiolaisuuden myötä ahdasmielisiksi ja tyhmiksi, ymmärrän sinunkin ajatukset tästä.
Mutta eteenpäin sanoi mummo lumessa! Rohkean ratkaisun teit, arvostan sitä. Ja ihanaa että muistat lestadiolaisuutta niin hyvällä! Toivottavasti avoimuus, rehellisyys, toisten kunnioitus ja arvostus lisääntyis niin yhteisön sisä- kuin ulkopuolellakin 🙂
Kiitos kun luit ja kommentoit!
Ja olen kanssasi ehdottoman samaa mieltä, toivottavasti keskustelukulttuuri muuttuisi kokoajan avoimemmaksi ja tällainen “jos ei meidän meininki kelpaa, niin mikset lähde”-ajattelu jäisi vähitellen kokonaan taka-alalle. Monista kommenteista joita olen yksityisestikin saanut, olen ymmärtänyt että asiat menevät lestadiolaisuudessa kokoajan eteenpäin, mikä on mahtavaa, eikä monista kulttuurillisista säännöistä pidetä enää niin tiukasti kiinni.
Itse en kaipaa enää mitään hengellistä yhteisöä elämääni, mutta olen iloinen että lestadiolaisuus on edelleen osa minua, se antaa paljon perspektiiviä elämään ja auttaa ymmärtämään monenlaisia elämänvalintoja ja kulttuureja ilman tuomitsemista.
Hei!
Luin blogiasi ensimmäistä kertaa vuosia sitten, ja muistan etsineeni jotain merkkejä siitä oletko lesta vai et. Näytit kuvissa niin uskovaiselta. 😀
Tämä oli hyvä kirjoitus. Olen itsekin ex-vl. Menin naimisiin 19 vuotiaana, ja irtisanouduin yhteisöstä muistaakseni 26 vuotiaana, neljän lapsen äitinä. Sen jälkeen olemme saaneet vielä yhden lapsen, vaikka minäkään aikonut ison perheen äidiksi. Mieheni on edelleen vl. Lapsia ei aktiivisesti kasvateta millekään tietylle uralle, vaan yritetään antaa heille ymmärrys siitä että ajattelutapoja ja katsomuksia on lukuisia.
Vl taustaa ei todellakaan tarvitse hävetä, uskon että vaikka se on tehnyt minusta kenties ikuisesti tavallaan ulkopuolisen, olen myös oppinut suvaitsevaisuutta ja solidaarisuutta sen ansiosta. Tosin ehkä juuri sen takia että niitä asioita kaipasin kuuluessani yhteisöön..
Kiitos näiden asioiden jakamisesta Viena!
Kiitos Hilde sinulle!
En itsekään enää häpeä vl-taustaani, päinvastoin, tuon sen ihan mielelläni esiin toisinaan jopa vaikkei siitä kysyttäisi 😀 Koen, että se on myös iso vahvuus ja tekee ihmisestä kiinnostavan, jos hänellä on ns. vähän “erilainen” etninen tausta.
Minä sanon vain jt ja jr, niille jotka sen minulle sanoo (en viesteissä)….Se on enää ainut asia jonka teen samanlailla kun vl:t. Eli mulla vähän samanlainen tilanne kuin sinulla oli, en halua kenenkään joutuvan itkemään puolestani, että joudun muka helvettiin. Olen mennyt teininä naimisiin ja saanut kaksi lasta, mutta lapsia olen halunnut, mutta käyttänyt myös ehkäisyä, kuten myös esiaviollista harrastanut, ne ei ole minulle ollut koskaan ongelma. Pahin avioliiton kriisi tuli uskosta kun en uskaltanut puhua siitä miehelle, että olen epäillyt koko yhteisöä jo rippikoulusta asti. Kun uskalsin puhua huomasin, että molemmilla koko yhteisö kiinnosti yhtä vähä 😀
Vaikeinta oli saada rauha omalle uskolle ja sen olen saanut. Elämme omaa elämää ja voin sanoa, että keskellä vl kylää, kun asuu niin on ihme, että meitä tervehditään vielä jt ja jr…..Emme käy seuroissa muuta kuin suviseuroissa ja nekään ei enää niin ahdistavat kun omassa sydämessä on selvillä miten uskon. Eikä ympärillä oleva vl lauma ahdista meitä yhtään, ihania ihmisiä kaikki, etenkin kun kunnioittaa meidän elämää.
Tottakai elän valheessa ja kaksinaamaisesti. Aina kun luen jotain psykologisia elämän oppaita niin tunnen piston sydämessä, kun neuvotaan että “Älä mielistele muille”.
Tällä hetkellä tilanne on vain se, että jos joku minulta kysyisi oletko vielä vl vastaisin, että en 😀 Muttei kukaan ole kysynyt. Uskon asioista en suostu kenenkään kanssa puhumaan ja yhden puhuttelun olemme saanut, mutta harmittelin vain että harmi jos kysyjällä on huoli meistä, sillä minulla ei ole.
Tyhmintä on ollut, että meidän perheen elämä kiinnosti ihmisiä vasta kun lopetimme seuroissa käymisen. Voi kun joku olisi oikeasti tullut silloin meille kylään kun halusin vain kuolla (ei uskonnon syistä).
Jotenkin en jaksa vaan enää välittää pitääkö ihmiset meitä minkälaisena. kun ei vie lapsia seuroihin ja pyhäkouluun yms. niin ei isoa haastetta kasvattamisessa ole ollut. Lapset tietää että on erilaisia perheitä ja mummolat ei tykkää popista 😀 Epäuskovaisia ei ole olemassa on vain erilaisia uskovaisia(uskovia). Me ei käytetä alkoholia, mutta se on ollut tietoinen päätös jo teinistä asti sillä alkoholi ei vain kiinnosta. Välillä luulee että elää niin kuin muutkin vl:t, mutta aika-aijoin huomaa, ettei me niin eletäkään, vaikka omasta mielestä ihan tavallista elämää eletään.
Nauratti kun vanhin 11v lapsi yksi päivä kertoi, että “Äiti muistatko kun pienenä (3-5v) kuunneltiin niitä satuja, jotka oli aika uskonnollisia”. Havahduin kyllä myös miettimään, että huh onneksi niitä ei enää kuunnella, jos lapselle on jäänyt mieleen jo tuolloin satujen uskonnollinen sanoma. Niitä satuja joissa lapsikin on syntinen.
Nuorempi 9v lapsi on kyllä ollut semmoinen sankari, että hyvin pienenä (ehkä 4-5v) ilmoitti jo ettei usko mihinkään jumalaa ja aikoo järjestää suviksissa bileet. Sanoin sille yksi kerta tahalleen, että nyt opetellaan joku virsi niin neiti 6v vastasi että “minä en mitään jeesus lauluja laula”….Olen vitsaillut, että tämä lapsi ei saanut uskon lahjaa syntyessä, eli ei ne taida sitä oikeasti saadakaan 😀 Välillä hämmästelen itsekin, että miten siitä onkaan kasvanut noin “uskonto vastainen”, vaikka emme lasten kuulleen pohdi juurikaan uskonasioita.
Iltarukous on silti lapsille rakas, se on tapa käydä samalla peittelee lapsi unten maille ja hetki jolloin murut voi kertoa, jos jotain asioita on mielen päällä (ei syntejä 😀 ei ne edes tiedä mikä synti on). Mutta luemme enkeli iltarukouksen.
Niin on mulla onneksi kourallinen ystäviä, jotka tietää meidän kantamme vl uskoon. Lähinnä suku ei tiedä tai kyllä kait ne arvaa, mutteihan ne meille voi mitään, jos emme itse asiaa julkiseksi tee….Sinällää rakkautta heiltäkin tai sitten ajattelevat, että onneksi vielä edes “jotenkin” ehkä uskomme.
Kiitos Eeva kun kerroit kokemuksistasi!
Tuo on aika yleistä, että moni ei uskalla puhua edes omalle puolisolleen todellisista ajatuksistaan yhteisöä kohtaan. Aika usein kun aihe tulee puheeksi, huomataankin, että molemmat ajattelee aika samalla tavalla. Joskus taas ei, ja nämä tilanteet ovat valitettavasti usein johtaneet ajan kuluessa eroon, kun uskova puoliso ei ole ymmärtänyt toisen valintoja tai toisinpäin.
Mulla oli lukiossa samantyylinen kokemus kuin sulla – muita lestadiolaisia kiinnosti tulla juttelemaan vasta siinä vaiheessa, kun hengailin vain ei-uskovaisten kanssa koulussa, käytin meikkiä ja en käynyt seuroissa. Moni oli älyttömän huolissaan ja halusi jutella kahden kesken. Sitä ennen kukaan ei tullut koskaan kysymään että haluaisinko liittyä seuraan vaikka ruokalaan tai kävellä yhtä matkaa tunnille, olin täysin ulkopuolinen koko lestajengistä.
Iloa ja valoa teidän perheen eloon! <3
Hieno kirjoitus. Olen uskonnottomasta kodista, kasvatus oli melkeinpä uskonnon vastaista. Näen lestadiolaisuudessa tosi paljon hyvää. Ulkopuolelta myös näkee, että nykyelämä asettaa haasteita. Siksi on upeaa, että on kaltaisiasi rohkeita puheenvuoron ottajia.
Kiitos Palmuvehka, kun luit ja kommentoit! <3
Hei!
Kirjoitan kirjaa yhteisöistä lähteneiden kokemuksista ja törmäsin tähän tekstiisi. Olen teologian maisteri ja aiemmin tutkinut samaa aihetta. Itselläni on myös tausta tiiviissä uskonnollisesta yhteisössä. Kirjoituksesi on todella hyvä ja kunnioittava. Saisinko luvan käyttää joitain ajatuksiasi kirjassani joko viittaamalla tekstiisi tai anonyymisti? Kerään kirjaa varten eronneiden kokemuksia ja kirjan tarkoitus tuoda ulkopuolisille ilmi, kuinka monella tasolla yhteisötausta vaikuttaa elämään. Sen tarkoitus on myös tarjota vertaistukea lähteneille ja sitä harkitseville.
Moi Sanja!
Puolestani voit käyttää ajatuksiani kirjassasi viittaamalla ihan nimellänikin. Kun ne on tänne julkisesti laitettu, niin ei haittaa että niitä lainataan, melkein kivempikin että lähde mainitaan 🙂
Ihanasti kirjoitettu teksti, Viena! Moniin ajatuksiisi voin lestadiolaisena yhtyä ja samankaltaisen pohtimisprosessin olen käynyt läpi. Itse pyrin lestadiolaisena olemaan rohkeampi herätysliikkeen sisällä ja sanomaan ääneen asioita joista en ole samaa mieltä (ekslusiivinen seurakuntaoppi, liian tiukat elämäntapanormit, ehkäisykielteisyys jne). Helppoahan se ei ole, kun herkästi eri mieltä olevalle näytetään ulko-ovea, mutta mielestäni nyt olisi aika sietää keskustelua ja eriäviä mielipiteitä. Haastavaahan tässä lestadiolaisena elämisessä ei ole vain herätysliikkeen sisällä olevat ongelmat, vaan myös ympäröivästä yhteiskunnasta tulevat, turhan kovat ennakkoluulot, stereotypisointi, hurjat salaliittoteoriat ja vihamielisyys. Mutta toivossa on hyvää elää. Mahtavaa että olet avoin taustastasi etkä häpeile sitä! Enemmän tälläsiä kirjoituksia, jotka ei ole liian kärjistettyjä tai vastakkainasettelevia.
Kiitos Eva! Mahtavaa, että haluat herättää keskustelua liikkeen sisällä. Itsekin pyrin siihen kun vielä liikuin piireissä, kyselin ja kyseenalaistin, vaikka ei se aina helppoa ollutkaan. Ja tiedän hyvin, että yksi iso ongelma on myös lestadiolaisiin ulkopuolelta kohdistuva vihamielisyys ja ennakkoluuloisuus – haluaisin itsekin, että ihmiset ymmärtäisivät paremmin lestadiolaisuutta ja sitä, että suurin osa yhteisöön kuuluvista on ihan tavallisia tallaajia 🙂 Ja toivoisin että tulevaisuudessa olisi kaikille uskovaisille helpompi olla avoin taustastaan kaikessa seurassa, ilman pelkoa tuomituksi tulemista.
Ehkäisykielto ja perhesuunnittelun kieltäminen ovat musta aina olleet aika ehdottomia liikkeen tavaramerkkejä. Lestadiolaisuus kuihtuisi kasaan, mikäli ehkäisystä tulisi fiilispohjaisesti sallitumpaa. Ja myös eksklusiivinen seurakuntaoppi on tärkeää, sillä muutoin uskovaiset saattaisivat harkita muita yhtälailla “oikeita” liikkeitä tai elämäntyylejä. Ylipäätään se, mitä saa ja mitä ei saa tehdä eivät ole uskonnollisessa liikkeessä mielipidekysymyksiä. Tavoite on pitää lauma homogeenisenä ja samalla tavoin ajattelevana.
Itse erosin vuosi sitten, sillä en oikein ikinä omaksunut ajattelua mm. ehkäisykiellosta tai musiikin ja tanssin haitallisuudesta. Miksi väittäisin olevani lestadiolainen, mikäli liikkeelle vahvasti ominaiset piirteet – piirteet jotka liikkeestä tekevät lestadiolaisuuden – eivät kohtaa oman ajatteluni ja arvomaailmani kanssa.
Moi!
Kiitos tarinasi jakamisesta, hyvin kirjoitettu. Olen seurannut blogiasi sen alkuajoista asti. Haluaisin jakaa hieman erilaisen kokemuksen.
En ole VL, mutta hengellinen kotini on toisessa lestadiolaisessa liikkeessä, joka on monin paikoin vielä konservatiivisempi, nimittäin esikoislestadiolaiset. Minun kohdallani asia on mennyt niin, että olen saanut henkilökohtaisen uskon ja seurakuntayhteyden suureen tarpeeseen. Tunnen ja olen vakuuttunut siitä, että seurakunta ja oppi siinä on oikea. Minulla menee elämässä todella hyvin ja on ns. ”täydellinen” elämä myös ulkoisesti monella tapaa. Silti koen, että ilman uskoa ja seurakuntayhteyttä sekin olisi kaikki niin tyhjää, vain kuorta. Uskon kautta olen saanut kaiken ja myös halun elää Jumalan sanan mukaan.
Myös sosiaalisesti haluan ulkoisesti aina kun mahdollista identifioitua uskonyhteisööni mm. pukeutumisen kautta, koska se on minulle rakas ja koen sen omakseni. Haluan viestiä ulospäin minulle tärkeistä arvoista ja asioista. Siksi mikään ei tunnu raskaalta, tai taakalta, tai ”ettei saisi” tehdä jotain. Enemmän tuntuu, että päinvastoin ”maailma” asettaa naisille paljon vaatimuksia ulkonäön suhteen, miltä pitäisi näyttää. Pitäisi meikata, olla hoikka jne. Krisittynä saan olla vapaa oma itseni.
Nyt, rauha sydämessä, olen valmis lähtemään, vaikka kuolema tulisi huomenna. Loppupelissä muulla ei ole merkitystä.
Minä en halunnut lapsena tai nuorena omia lapsia. Sittemmin aikuisena törmäsin tahattomaan lapsettomuuteen ja siihen, että asia ei olekaan noin vain itse valittavissa. Monenlaisia suruja, murheita ja kaipausta olen saanut käydä läpi vuosikymmenten varrella. Nyt olen useamman ihanan lapsen äiti ja tulevaisuudessakin kaikki lapset ovat tervetulleita, jos niitä minulle vielä suodaan. Ehkäisyä en halua käyttää koskaan.
En pidä itse tasa-arvon kannalta ongelmana sitä, että naiset eivät toimi puhujina seurakunnassa. Se on todella rankka vapaaehtoistyö alnakin meidän seurakunnassa, johon ei kukaan mieskään itse vapaaehtoisesti hakeudu. Yleinen pappeus pätee kaikkiin sukupuolesta riippumatta, meillä jokaisella on mahdollisuus halutessamme puhua näistä asioista lähipiirissämme ja ihan kenelle vaan missä vaan. Ja se ei helppoa ole, ainakaan minulle, siinä on haastetta riittävästi.
Blogit ja naistenlehdet täyttyvät kauniista tai katkerista tarinoista, miltä on tuntunut jättää uskonnollinen yhteisö. Päinvastaisiakin tarinoita on, siksi halusin kertoa pienen palan omaani.
Kaikkea hyvää sinulle <3
Kommentoin nyt aika vanhaa blogitekstiä, mutta ei varmaan haittaa. Tekstistä syntyi kuva että usko olisi vain sääntöjen ja tapakulttuurin noudattamista. Itse ajattelen, että en koskaan halua luopua itse uskosta ja Kristuksen evankeliumista, mutta samaan aikaan ajattelen että esim. naisiin kohdistuvat ulkonäkönormit ovat joku menneiden vuosikymmenten riippakivi, josta ei vieläkään ole päästy eroon. Sillä ei ole mitään tekemistä pelkkään armoon perustuvan uskon kanssa jonka päälle ei tarvita yhden yhtäkään tekoa. Siinä mielessä pelkkää harhaa vaatia mitään tällaista, varsinkin kun tietynlainen koristautuminen( korut)ei ole hyvä ja muuten voi koristautua miten hyvänsä.
Lestadiolaisuus on hyvin ahdistava lahko. Lestadiolaisuusarvot eivät ole kristinuskon arvoja, eivätkä täytä Euroopan ihmisoikeuskomission artikloita ihmisyydestä, naisten sekä miesten tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Kristinuskoon ei kuulu halveksunta, toisten mollaaminen tai maalittaminen. Kristinusko ei esim. pakota synnyttämään eikä se kiellä ulkonäön ehostusta tai rakkautta samaan sukupuoleen jne. Ajatus; “Menkää ja täyttäkää maa” ei tarkoita ihmismassojen fyysistä lisääntymistä vaan kristinuskon lähimmäisenrakkauden levittämistä. Kaikki lestadiolaisuuden säännöt on keksinyt masennusoireinen LarsLeevi Lestadius, ne eivät ole henkistä eikä hengellistä oppia. Lestadiolaiset eivät saa näyttää mitään ongelmia ulospäin, ne hoidetaan sisäisen kontrollin kautta. Neuvoloissakaan nämä perheet eivät helposti “jää kiinni”, koska häiveoppi pahoinvoinnista on opittu lestadiolaiskodeissa. Yhteiskunnan olisi puututtava tehokkaamin näihin perheisiin esim. lastensuojelu- ja yhdenvertaisuuslain nojalla.
Sun teksti oli hyvä ja löysin paljon samaa. Itse olen uskomassa ja paljon olen juuri miettinyt miten kieltäydyn : elokuvista, teatterista, konserteista , discosta. Olen sitten selittänyt syyksi migreeni sairauden ja oikean korvankuurouden . Vanhempani eivät ole uskomassa mutta hyväksyvät minut tälläisenä. Tuntuu hankalalta kun kehitysvammaisena joudun selittämään miksi en halua seurustella samalla tavalla kun ei uskovat . Vaan haluan senkin pitää puhtaana ja lapsen uskoon sopivana . Koti siioninsta olen saanut hyvää tukea asioihin sieltä kun uskovat ”vanhemmat ” on antaneet hyvää tukea .