Raskauden ensimmäinen kolmannes: jännitystä, pelkoa ja varovaista toivoa

Raskauden ensimmäinen kolmannes: jännitystä, pelkoa ja varovaista toivoa

Viikot 1-4

Meillä on menossa kuudes hoitokierto lapsettomuushoidoissa ja viimeinen julkisella tehtävä kevyt hoitokierros. Olo ei ole kovin toiveikas: selittämättömästi lapsettomien kohdalla kevyet hoidot tuottavat onnistumisia vain harvoille ja edellinen plussa päätyi varhaiseen keskenmenoon. Itse odotan jo siirtymistä tehokkaampiin hoitomuotoihin ja laskeskelen mielessäni, että ehkä reilun puolen vuoden päästä pääsisimme ehkä jatkamaan hoitoja, jos hyvä tuuri käy. Julkisella puolella jonot IVF-hoitoihin ovat 4-6kk kuukauden luokkaa. Suurin pelkoni juuri nyt  on se, että ovulaatio osuu tässäkin kierrossa viikonlopulle ja hoidot siirtyvät taas kuukaudella tai pahimmassa tapauksessa joululoman vuoksi parillakin eteenpäin. Digitaaliseen ovulaatiotestiin ilmestyy kuitenkin varhain lokakuisena perjantaiaamuna hymynaama ja pääsen samana päivänä inssiin.

“DPO14 eli kuukautisten oletettu alkamispäivä ja olo on taas ihan samanlainen kuin aina ennen menkkoja, ei mitään poikkeavaa oloa tai tunnetta. Mulla ei ole oikeastaan mitään odotuksia tähän kiertoon. Meillä on illalla juhlat ja ajattelen, että voin ehkä illalla juoda viiniä, jos vuoto alkaa. Ostan kaupasta kaksi holitonta ja kaksi holillista juomaa ja ramppaan illan mittaan jatkuvasti vessassa tsekkaamassa tilannetta. Alkoholijuomat jäävät jääkaappiin, mutta olen edelleen lähinnä skeptinen aiempien kokemuksieni vuoksi.

DPO15 ja vuoto ei ole vielä alkanut. Virallinen testipäivä on vasta viikon päästä ja olin jo vakaasti päättänyt etten testaa ennen sitä, mutta alan kuitenkin harkita asiaa. Tuntuisi tärkeältä tietää, jos olisi kuitenkin tapahtunut hedelmöittyminen tai alkion kiinnittymisyritys. Rinnoissa tuntuu taas samanlaista pakotusta kuin viime plussakerralla ja joku pieni toivo herää meissä molemmissa. Vielä ei kuitenkaan uskalla iloita, päällimmäinen tunne on pelko.”

raskauden ensimmäinen kolmannes

En jaksa kuitenkaan odottaa viralliseen testipäivään, vaan teen seuraavana päivänä kaapista löytyän liuskatestin, johon piirtyy heti selkeästi kaksi viivaa. Lähetän testistä kuvan Johannekselle töihin ja jatkan pahimman pelkäämistä. Mietin kokoajan, että jos nyt selvittäisi edes viikon pidemmälle kuin viimeksi, vaikka tiedän koko ajatuksen olevan absurdi: miksi toinen keskenmeno tuntuisi yhtään paremmalta kuin ensimmäinen?

Viikko 5

Tunnustelen jatkuvasti mahdollisia raskausoireita, mutta ainoa oire on oikeastaan rintojen pakotus ja arkuus. Rutiiniksi tuleekin tsekata monta kertaa päivässä, että ovatko rinnat edelleen arat – viimeksi arkuus kun katosi ennen km-vuodon alkamista. Puen jokaisena päivänä jalkaan varalta menkkapikkarit, koska en halua kokea uudestaan sitä, miten veri värjää valkoiset farkut. Juoksen monta kertaa päivässä paniikissa vessaan, kun tunnen jotain valuvan housuun, mutta joka kerta selviän säikähdyksellä – elämä kulkee vessakäynnistä toiseen, paniikista aina hetken helpotukseen. Päivät matelevat tuskaisen hitaasti, kunnes vihdoin koittaa se virallinen testipäivä. Teen positiivisen digitestin rv5+2 ja ilmoitan tuloksen lapsettomuusklinikalle sekä lähimmille siskoilleni. Saan ajan varhaisultraan viikolle 7 ja tuntuu, että joudun odottamaan ikuisuuden.

Viikonloppuna juhlimme isäinpäivää oman perheeni kanssa brunssilla ja puolison perheen luona kahvitellen. Käymme kävelyllä aurinkoisessa Helsingissä ja mietimme, että pääsemmeköhän ensi isäinpäivänä juhlimaan myös oman perheen kesken.

Raskauden ensimmäinen kolmannes

Viikko 6

Uskallan vihdoin ladata uudelleen raskaussovelluksen ja purskahdan itkuun, kun sovellukseen oli jäänyt aiemmasta keskenmenneestä raskaudesta tiedot ja se näyttää, että vauvamme olisi nyt jo viikolla 13. Tällä hetkellä tuntuu ihan absurdilta ajatukselta, että pääsisimme joskus sinne asti, ns. turvallisemmille viikoille. Varaan ajan myös neuvolaan, joka tuntuu yhtä absurdilta. Tuntuu, että huijaan olevani raskaana.

“Välillä iskee olo, että oliko koko raskaus ihan huono idea. Alan jo nyt potea identiteettikriisiä – mä en ole mikään äitihahmo. Samaan aikaan kuitenkin puhutaan Johanneksen kanssa innoissaan jo kaikesta mahdollisesta tulevasta: vierashuoneen muuttamisesta vauvan huoneeksi, siitä millaiset vaunut tarvitaan ja miten ehkä työt ja vanhempainvapaat järjestyvät.”

Odotan jatkuvasti pahoinvointia alkavaksi, mutta edelleen ainoa oire on rintojen pakotus ja se, että Johanneksen hiusvahan haju tuntuu liian voimakkaalta. Tunnen oloni ehkä normaalia väsyneemmäksi, mutta toisaalta on myös marraskuu ja se jo pelkästään väsyttää. Oireiden puuttuminen pelottaa, mutta siskoni kertoo, että hänelläkään ei juuri ollut pahoinvointia vaan ainoastaan pientä etovaa tunnetta, ja se helpottaa vähän.

Viikko 7

Ikuisuudelta tuntuneen pariviikkoisen jälkeen pääsen vihdoin varhaisultraan. Johannes ei pääse mukaan töiden takia ja pyydän pikkusiskoni mukaan tukihenkilöksi. Alkaa itkettää, kun ultrassa löytyy pieni möykky ja hurjasti sykkivä sydän ja unohdan sanoa siskolleni että “susta tulee täti”, vaikka olin etukäteen ajatellut sen olevan hauskaa, koska nuorin siskoni oli tosiaan täti jo itse syntyessään. Mietin, että miten arkisena asiana olen itse pitänyt aikoinaan lapsien saamista ja raskaana oloa, ja miten erityiseltä ja ihmeelliseltä se nyt tuntuu. Lähetän ultrakuvan Johannekselle joka oli jo ehtinyt yrittää soittaa ultran aikana. Lapsettomuuspolkumme suljetaan ja siirrymme tästä eteenpäin tavallisen neuvolan piiriin. Varmistan kuitenkin lääkäriltä, että päästäänhän me jatkamaan hoitoja, jos tulisikin keskenmeno ja kuulemma päästäisiin. Helpottaa vähän se tieto, ettemme joudu esimerkiksi uudelleen hoitojonoihin.

photo-output-1

Viikko 8

Päätämme kertoa tulokkaasta Johanneksen vanhemmille, vaikka raskaus on vielä aika alussa: tuntuu siltä, että olisi tärkeää että osa läheisistä tietäisi meidän tilanteesta ja voisi olla tukena jos jotain kävisikin. Myös joulupyhien ruokailujen kannalta on helpompaa, jos raskaus on tiedossa eikä tarvitse selitellä syömisiä tai juomisia. Jännitän kertomista hirveästi ja tiedän, etten ikinä osaisi sanoa jotenkin rennosti vaan, että hei ollaan muuten raskaana. Siispä erään yhdessä vietetyn päivän jälkeen annamme heille pienen rasian, josta löytyy varhaisultrakuva ja teksti “toivottavasti tapaamme kesällä 2023”. Hetki on liikuttava meille kaikille. Kerromme avoimesti myös lapsettomuustaustasta ja hoitopolusta, sillä se tuntuu tärkeältä osalta meidän tarinaa.

Viikko 9

Ensimmäinen neuvolakäynti koittaa. Tunnen oloni neuvolassa vähän huijariksi, eihän tässä ole kuitenkaan vielä mitää varmuutta siitä, että meille olisi elävä lapsi joskus tulossa. Huijarisyndroomaa ei helpota se, että raskaus on edelleen lähes oireeton: ei aamupahoinvointia, ei oksentamista, ei edes etovaa oloa. Mitään erityistä ei tee mieli ja kaikki ruoka sekä kahvi maistuu normaalisti. Olen kyllä välillä nähnyt TODELLA outoja unia (siis poikkeuksellisen kreisejä) ja heräillyt aamuyöstä. En silti edelleenkään oikein usko olevani raskaana.

Vietämme kolmatta yhteistä vuosipäivää pienen hotelliloman merkeissä. Tuntuu jännittävältä soittaa ravintolaan ja pyytää että raskausajan ruokavalio huomioitaisiin tarjoiluissa. Viikonloppu on täynnä rakkautta ja hetkeksi keskenmenon pelko taas unohtuu.

1C70B3C5-85A2-4EB6-9A57-BB4BE9BDDBE6
photo-output-2

Viikot 10-11

Ennen joulua lähden Ouluun ja Rovaniemelle keikkamatkalle. Etukäteen pelkäsin, että oksentelen siellä sitten tuntemattoman huonekaverini iloksi, mutta näköjään kuulunkin niihin onnekkaisiin, joille aamupahoinvointia ei tule. Olo on ehkä hitusen turvonnut ja vaikka keikkamekkoni mahtuu hyvin päälle, se tuntuu puristavammalta kuin aiemmin. Selailen tori.fi:tä ja mietin, uskaltaisiko kohta jo hankkia jotain äitiysvaatteita, ainakin joku esiintymisasu on pakko ostaa jossain vaiheessa.

Tsekkaan jatkuvasti todennäköisyyksiä keskenmenolle ja iloitsen jokaisesta uudesta päivästä ilman vuotoa. Pelkään kuitenkin myös keskeytynyttä keskenmenoa ja olen juuri lukenut kokemuksista, joissa nt-ultrassa todetaankin sikiön kuolleen jo viikkoja aiemmin. En jotenkin kestä ajatusta siitä, että tietämättäni elämä kohdussa olisi jo päättynyt ja nukun levottomasti pelkojen vuoksi. Välillä tuntuu käsittämättömältä, että miten ihmiset ylipäätään raskautuvat ja synnyttävät lapsia tuon tuosta, kun itse näkee vaan uhkakuvia kaikkialla. Keskenmenon lisäksi pelkään myös kaikkia mahdollisia muita poikkeamia ja sairauksia, joita sikiöltä mahdollisesti löytyy. On vaikea uskoa, että kaikki voisi vaan yhtäkkiä mennä hyvin.

Päätämme varata ennen joulua toisen varhaisultran. 11-viikkoinen sikiö pyörii, heiluu ja vilkuttelee ultrassa reippaana ja meitä naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Tällä viikolla keskenmenon riski on jo tosi marginaalinen, ihan prosentin luokkaa. Tapahtuuko tämä nyt meille oikeasti?

photo-output

Viikko 12

Joulun jälkeen käyn viimeisen kerran kiipeilyhallilla boulderoimassa ja totean itselleni, että kiipeily taitaa jäädä nyt tauolle: en uskalla ottaa yhtään riskejä ja korkealla pelottaa enemmän kuin aiemmin. Haluan kuitenkin pysyä aktiivisena myös raskausajan ja ilmottaudun odottaville äideille tarkoitetuille barre-tunneille, joiden on tarkoitus alkaa alkuvuodesta. Vietämme uutta vuotta siskojeni kanssa ja kolmivuotiaan siskontyttöni reaktio raskausuutiseen on ehkä tähän saakka kaikista liikuttavin, hän ilahtuu silminnähden ja toivoo saavansa silitellä vatsaa.

Vatsaa ei kyllä tosin vielä oikein ole ja maha näyttää aika lailla täsmälleen samalta kuin ennen raskautta: etenkin ruuan jälkeen se turpoaa ja vähän pullistamalla se näyttää pieneltä raskausvatsalta. Haluan kuitenkin aloittaa mahan dokumentoinnin, ehkä myöhemmin näitä kuvia on sitten kiva katsoa.

DSC_8839

Viikko 13

Vihdoin maaginen 13 viikkoa tulee täyteen ja pääsemme ensimmäiseen julkisen puolen viralliseen ultraan ja seulontaan. Olen nähnyt etukäteen jo painajaisia siitä, miten ultrassa näkyy vain kuollut sikiö tai siellä selviää jotain muuta vakavaa, mikä voisi johtaa raskauden keskeytykseen. Ajatuskin siitä, että joutuisimme taas aloittamaan uudestaan hoitorumban ja alkuraskauden piinailut, tuntuu musertavalta. Ultrassa kaikki on kuitenkin hyvin ja seulat ovat ns. puhtaat.  Käymme ultran jälkeen juhlavasti pullakahvilla Ekbergillä ja minua hymyilyttää, kun näen siellä muitakin pariskuntia ihailemassa ultrakuvia. Jotenkin on vaikea uskoa meidän onnea ja sitä, että oikeasti olemme päässeet jo näin pitkälle.

NT-ultran jälkeen käymme stokkan lastenvaateosastolla pyörimässä ja ostamme pikkuisen kirsikkayöpuvun-ja myssyn tulevalle heinäkuiselle. Lapsen syntymän aikaan kirsikat ovat varmaan makeimmillaan <3

Raskauden ensimmäinen kolmannes

Lue myös:

Meille tulee vauva
Yksi tarina lapsettomuudesta