Huomenna juhlin valmistujaisiani. Viisi vuotta meni nopeammin kuin olisi opintojen alkaessa ajatellut – olen varma että tätä ajanjaksoa tulee vielä ikävä. Yksin tähän en olisi pystynyt – kiitos kuuluu ihanille opiskelukavereille, kotiväelle ja ennenkaikkea osaaville ja kannustaville opettajille.

Monet opettajat ovat vaikuttaneet siihen, millainen minusta on tullut – ei pelkästään alani ammattilaisena, vaan ylipäätään ihmisenä. Viimeisen viiden vuoden aikana mukana on kulkenut ihan mahtavia opettajia, jotka ovat kannustaneet, ymmärtäneet ja tukeneet siitäkin huolimatta, että välillä rästitehtäviä on roikkunut palauttamattomina ylipitkiä aikoja ja poissaoloja on kertynyt enemmän kuin olisi sallittua kurssin läpäisemiseksi.

Olen miettinyt eilen ja tänään erityisesti lapsuusaikaisten opettajien merkitystä. Ala-asteaikainen opettajani, kolmosluokalta yläasteelle saakka, oli innostava, kannustava ja positiivinen ihminen. Minulla oli aina sellainen tunne, että opettajani uskoi minuun ja osaamiseeni – kaikki oppilaat olivat hänelle tärkeitä. Toivoisin, että jokainen pieni koululainen voisi saada opettajakseen sellaisen kuin hän, koska lapsena saatu tuki ja kannustus voi kantaa pitkälle elämään, sen merkitystä ei voi väheksyä nyt aikuisiälläkään. Kuulin eilen tämän opettajan äkillisestä poismenosta. Hän oli vasta nuori ja lähti aivan yllättäen, kesken tavallisen koulupäivän. Uutinen pysäytti täysin ja sai minut kirjoittamaan tämän aika erilaisen blogikirjoituksen.

Kun auringon laskiessa joet ovat vaaleanpunaisia ja lämmin tuuli kulkee vehnäpeltojen yllä,
kehoitus olla onnellinen tuntuu huokuvan kaikesta ja kohoavan sydäntä kohti,
kehoitus nauttia elämän ihanuudesta, kun on vielä nuori ja ilta on kaunis,
sillä lähdemme pois, niin kuin aalto – aalto mereen, me hautaan.

(Beau soir)