Joskus ystäväni kysyvät, että eikö minua arveluta laittaa itsestäni kuvia julkiseen blogiin. Yleensä ei. Kuljenhan omalla naamallani kaupungilla ja monissa julkisissa paikoissa. Tottakai blogiin päätyvät kuvat kulkevat tarkan seulan läpi, mutta yleensä julkaisukynnys kuville on aika matala.
Sen sijaan minua arveluttaa, jopa pelottaa, julkaista kirjoituksiani netissä. Jostain syystä itsekritiikki kirjoittamista kohtaan on kasvanut ihan älyttömän suureksi. Kirjoitan lauseen, pyyhin pois. Mietin pitkään sopivia sanamuotoja. En ole koskaan oikein tyytyväinen teksteihini, ja loppupeleissä karsin blogiinkin tulevat kirjoitukset minimiiin.
Ehkä sanat ovat mielestäni paljastavampia kuin kuvat, jollekin toiselle se voi olla toisin päin. Ja onhan se vähän pelottavaa, paljastaa ajatuksiaan tänne, kun ei edes tarkkaan tiedä kuka kirjoitusta lukee. Usein toivon, että uskaltaisin kirjoittaa esimerkiksi tänne blogiin syvällisempiäkin tekstejä, mutta yleensä itsekriittisyys voittaa. Kengistä, vaatteista ja sisustuksesta on helppo puhua, kun ei tarvitse mennä pintaa syvemmälle.
Vähitellen olen kuitenkin yrittänyt alkaa muuttaa suhtautumistani, sillä en ole aina ollut niin itsekriittinen kirjoitusteni suhteen. Lukioaikana kirjoitin lähinnä lähipiirini tiedossa olevaa blogia, jossa pääosassa olivat teksti, ja kuvia julkaisin vain harvoin. En uskoakseni ollut silloin sen kummoisempi kynäilijä kuin nytkään, mutta silloin sentään pidin kirjoittamisesta.
Tunnistan tässä kirjoituspelossa vähän samaa kuin esiintymisjännityksessä. Työssäni ja opinnoissani joudun (tai saan) esiintyä paljon, ja etenkin opiskelujen alkuaikoina kärsin kamalasta esiintymisjännityksestä. Viisammilta kollegoilta opin, että jännitys ei välttämättä häviä koskaan mihinkään, mutta kokemuksen myötä sen oppii hyväksymään eikä se enää vaikuta välttämättä negatiivisesti suoritukseen, vaan päinvastoin. Ymmärsin, että jokainen esiintymistilaisuus pitäisi käyttää hyödyksi – mitä enemmän esiintyisin, sitä helpompaa se olisi. Ja tottakai jännitän edelleen, mutta enää ei voi puhua esiintymispelosta.
Terve itsekriittisyys sen suhteen, millaista julkaisee blogissaan on varmasti hyvä asia, mutta toisaalta – niin kauan kuin ei kirjoituksillaan pyri ketään satuttamaan tai yllyttämään tyhmiin tekoihin, niin onko sillä niin suurta väliä? Ehkä tämä blogi on minulle se esiintymistilaisuus kirjoittamisen suhteen, mahdollisuus oppia paremmaksi kirjoittajaksi, oppia hyväksymään se keskeneräisyys ja epävarmuus, mitä koen kirjoittajana.
Tämänkin postauksen tekemisessä meni pitkään – kirjoitin sen monta kertaa uudelleen, enkä vieläkään uskaltaisi millään julkaista mitään näin hölmöä. Mutta julkaisen silti, koska ehkä sitten seuraavalla kerralla on taas helpompaa.
Ihana tämä! Uskalla vain, sun juttuja on aina niin mukava lukea ja ois kivaa lukea aina vaan enemmänkin :–)
Heips Viena!
Sanasi eivät olleet lainkaan hölmöjä – pikemminkin viisaita ja lohdullisia toiselle itsekriittiselle. Kärsin itsekin esiintymisjännityksestä ja tunnistan tuon mainitsemasi kirjoituspelon. Mulla on jotenkin kauhean iso kynnys julkaista päivityksiä edes facebookissa. Aika hupsua. 🙂
Kiitos kun kirjoitat!
Kiitos siitä että julkaisit! Odotan ensi kertaa 🙂 Kuvasi ovat kauniita ja ihailen tyyliäsi, mutta tyylipostausten vastapainoksi lukisin mielelläni enemmän syvällisempiäkin ajatuksia.
Ihana postaus, niin sopivat kuvat noiden mietteiden kaveriksi!
Kannatan kirjoittelua; mitä enemmän antaa tulla, sitä helpommaksi se muuttuu. Ei haittaa, jos välissä on joskus jotain jota ei ehkä jälkeenpäin julkaisisi; sitenhän sitä huomaa kehittyvänsä. 🙂
Pidän paljon blogistasi. Kirjoitan ammatikseni ja mielestäni tekstisi on hyvää. Blogisi piristää arkeani paljon. Pois turha kritiikki. Yksi toivomus kyllä olisi: nämäkin kuvat ovat tosi kauniita, olisi kiva tietää, kuka on kuvannut. Sama koskee monia muitakin blogeja. Hieno valokuva on mielestäni melkeinpä taideteos, vaikka olisikin otettu “vain” blogia varten.
Sanasi ovat kauniita yhtä lailla kuin kuvasi! Hyvä sinä! Iloa ja onnea hetkeesi <3
Milja, kiitos <3
anonyymi, kiitos ja ihana että löytyy toinenkin itsekriittinen. Mulla on tuo sama juttu fb-päivitysten suhteen, se on kamalan hankalaa! Ja huvittavaakin kyllä. Kiitos sinulle että luit ja kommentoit!
anonyymi, kiitos paljon – kyllä tämän kaiken kannustuksen rohkaisemana uskallan ehkä ujuttaa pikkuhiljaa painavampiakin ajatuksia kepeiden juttujen rinnalle. 🙂
Ida365, kiitos tuhannesti ihana! Ja näinhän se menee, tekemällä oppii. Paljon on tälläkin hetkellä mun blogin historiassa sellaisia postauksia joita en enää julkaisisi, mutta se on kiva niistä huomata että on mennyt esim. kuvaajana eteenpäin 🙂
anonyymi, kiitos, ihana kuulla! Itsekritiikistä ei ole niin helppo luopua, mutta yritän kokoajan. Kuvista sen verran, että jos kuvaajaa ei ole mainittu niin kuvat olen ottanut aina itse tai sitten mieheni, joka ei mielellään haluaisi olla omalla nimellään blogissani esillä. Tätä kysytään kyllä usein, joten ehkä infon voisi lisätä sivupalkkiin tms. 🙂
huldamaria, kiitos <3 iloa ja onnea sinullekin!
Nämä kuvat on ihania, olet kaunis! Syvällisempi teksti paljastaa enemmän sinusta, myös ehkä heikkoja kohtia, mutta yleensä se saa ihmisissä vain positiivisia ajatuksia aikaiseksi. Inhimillisyyttä; kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen. Se tekee myös blogista ja sen lukemisesta mielenkiintoisemman. Tsemppiä!
Kaunis kirjoitus, kuten ovat kuvatkin 🙂 Minäkin osaltani kannustan uskaltamaan ! Mielestäni blogisi on aina siitä asti kun tänne löysin ollut sisällöltään kovin kaunis ja kevyt. Hyvin helppo lähestyä:)
anonyymi, voi kiitos! Ja olet oikeassa – ehkä syvällisissä teksteissä on juuri hankalaa se, että ne tuovat myös niitä heikkoja kohtia esiin, ja se juuri voi tuntua hankalalta. Toisaalta, inhimillisyys on juurikin samaistuttavaa ja tekee kirjoittajasta mielenkiintoisemman. Kiitos paljon hyvästä kommentista!
ina, kiitos! Ihana kuulla että olet viihtynyt tämän kepeänkin sisällön parissa 🙂 Yritän jatkossa uskaltaa uskaltaa vähän enemmän 😉