Viimelauantainen sumu inspiroi kuvaushommiin – olen aina tykännyt sumusäästä. Siinä on jotain inspiroivan mystistä, kaupunki ikään kuin peittyy salaperäisyyden verhoon, ihmiset tuntuvat häviävän usvaan ja ilmestyvän taas sieltä kuin tyhjästä. Valokuville sumu antaa kauniin taustan ja nostaa värit hyvin esiin, ehkäpä siksi innostuin pitkästä aikaa pukemaan vähän voimakkaampia värejä. Yleensä metsänvihreä ja viininpunainen assosioivat mielen syksyyn, mutta olisihan toki liian ahdasmielistä käyttää aina vain tiettyjä värejä tiettyinä vuodenaikoina. Keväässä on muitakin sävyjä ja tunnelmia, kuin kepeitä pastelleja ja raikkaita raitoja.

Olen viimeksi käyttänyt rannekelloa pikkutyttönä. Ennen kännykkäaikakautta se olikin varsin hyödyllinen asuste, toisinaan lähes välttämätön. Puhelin onkin ollut ihan kätevä kello viimeiset 15 vuotta, se päivittyy itsestään kesäaikaan ja vaihtaa paikalliseen aikaan ulkomailla seikkailessa. Kuitenkin olen taas kohdannut haasteita tilanteissa, joissa kännykän vilkuilu on ehkä epäkohteliasta mutta silti tarpeellista – esimerkiksi töissä. Toki kellolla on myös muutakin merkityistä kuin käyttöarvo: hienoimmillaan se on upea asuste joka viimeistelee asukokonaisuudet.

Daniel Wellingtonilta otettiin yhteyttä ja tarjottiin minulle mahdollisuutta valita yksi kello heidän valikoimistaan, ihan kuin siellä oltaisi aavistettu kellohaaveeni. Omaksi suosikikseni nousi Classy St Mawes-kello 34mm leveällä nahkarannekkeella, konjakinruskeana tietenkin. Valehtelematta voin sanoa, että kello on saapumisensa jälkeen ollut ranteessa joka ikinen päivä, se näyttää hyvältä ja pelastaa töissä ne tilanteet, kun ei tiedä kelloa muttei ehdi kaivamaan kännykkää esille. Olen vain tehnyt  mieheni hiukan kateelliseksi, täytyy ehkä hankkia oma kello DW:ltä hänellekin.