Talvi-iltaisin kiistellään siitä, että kumpi joutuu viemään koiran ulos, mutta nyt mennään joka ilta yhdessä. Talvella se iltaulkoilutus kestää viisi minuuttia, nyt kävelyt saattavat venähtää parituntisiksi, kun joka puolella on vain niin paljon kaunista katseltavaa.

Saatan ehdottaa miehelleni, että jos lähtisin mukaan juoksulenkille. Oikeasti.

Pyörä on koko ajan niin kovassa käytössä, ettei sitä enää jaksa viedä käytön päätteeksi pyörävarastoon, vaan sen jättää sisäpihan telineeseen.

Vaikka kotini on jo täynnä leikkokukkia, niin pysähdyn joka päivä kukkakaupan eteen ja mietin, mitä hankkisin seuraavaksi. Valikoimaa on niin ihanasti ja paljon juuri nyt – en meinaa saada pioneista tarpeekseni.

Löydän koirasta ensimmäisen punkin ja taas käydään jokakeväinen punkinkarkoituskeskustelu: punkkipanta, liuos, tabletti vai ei mitään? Punkkiuhasta huolimatta haaveilen omasta pihasta, ja sen puutteessa suunnittelen taloyhtiön sisäpihan sisustusta uusiksi. Mökkikuume ja toive omasta kesäpaikasta vain vahvistuvat, selailen oikotietä omenapuunkuvat silmillä. Onneksi talossa asuu myös järjen ääni, joka palauttaa haavelinnoissa elävän höperön aina välillä maanpinnalle.

Kesä on tosiaan täällä. Ja nautin joka hetkestä, vaikka nurkan takana odottaisivatkin kylmemmät säät ja vesisateet. Ruoho kasvaa silti ja puihin ilmestyvät lehdet, kesä se on kylmempikin kesä.

ps.

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille, mutta erityisesti omalleni, sille parhaimmalle ja rakkaimmalle.