Pidin pari viikkoa sitten tuparit ystävilleni. Muutosta oli kyllä jo vierähtänyt useampi kuukausi, mutta parempi myöhään kuin ei milloikaan, etenkin kun en ole oikein koskaan aiemmassa elämässäni saanut järjestettyä oikeita tupaantuliaisia. Oli ihana saada pieni kotini täyteen ystäviä – monet tunsivat toisensa entuudestaan, monet eivät, silti kaikilla näytti olevan mukavaa. Asunnossani oli kuuma, keittiössä ahdasta ja ruoka taisi loppua kesken, mutta ilta oli ainakin omalta osaltani kaikin puolin vain ihana. En stressannut tarjoiluja, enkä kämpän siivoamista.

Viime viikolla sain aamiaiselle luokseni asennekollegoita ja Milo koirakaverin. Tiesittekö, että Jonnan Telma-koira on peräisin samalta kasvattajalta kuin Milo, ja Milo on Telman eno? Oli liikuttavaa nähdä karvapallerot yhdessä leikkimässä, alun arkailujen jälkeen koirat olivat kuin parhaat ystävykset. Telman sievä turkki muistutti vain ehkä vähän liikaa siitä, että Milokin olisi aika viedä trimmaukseen, ja mielellään mahdollisimman pian..

Kun siinä istuimme kahvia juomassa ja kuulumisia vaihtelemassa, tajusin, miten paljon pidänkään vieraiden kestitsimisestä. Miten rakastankaan valmistella tarjoiluja, vaikka vaatimattomiakin, ja miten pidänkin pöydän kattamisesta useammalle kuin yhdelle. Viihdyn kotonani hyvin yksinkin, mutta jotenkin olen parhaimmillani, kun saan vieraita. Siksi haluankin ottaa tämän kesän tavoitteekis sen, että kutsuisin ystäviä kylään mahdollisimman usein – joko tänne kotiini tai miksei mökillekin. Kahville tai vaikka yökylään, miten milloinkin parhaiten sopii.

Kiitos Jonna & Telma, Arttu ja Henriikka kyläilystä – ja tervetuloa pian uudelleen!