Kiitollisuus. Kun viikko sitten torstai-iltana julkaisin tarinani vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä irrottautumisesta, tiesin että aihe herättää satavarmasti mielenkiintoa ja keskustelua. En silti ollut varautunut sellaiseen huomioon ja palautetulvaan, minkä kirjoitus kirvoitti. Olen älyttömän onnellinen, että rohkaistuin puhumaan ja kertomaan oman tarinani – toivon, että mahdollisimman moni uskaltautuisi kirjoitukseni seurauksena ehkä rohkeammin tuoda elämässään aremmatkin ajatuksetkin esille. Olen kiitollinen jokaisesta kommentista, sähköpostista, yksityisviestistä ja palautteesta joita olen saanut – niin niistä positiivisista kuin vähemmän positiivisistakin. Kiitollinen teistä, ihanista lukijoista. En ole ehtinyt vastata vielä kaikkiin kommentteihin (ks. väsymys-kohta), sillä kun sen teen, haluan tehdä sen ajatuksella.

Väsymys. Tämä viikko on ollut yhtä hullunmyllyä ja kiirettä, enkä ole ehtinyt levätä tai nukkua juuri lainkaan, puhumattakaan somen päivittämisestä tai muusta sellaisesta. Suurimman palan ajastani vei kuoronjohto-opintojen intensiiviviikko, mutta siinä ohessa piti hoitaa omatkin kuorotreenit ja muut työt. Nyt olen treenileirillä huomisiltaan ja sunnuntaina on vielä yksi keikka. Mulla on yleensä väsymyksessä eri vaiheita: ensin tulee ärtyneisyys, sitten hysteerisyys ja huonot läpät, lopulta vain sellainen älytön uupumus, joka yleensä purkautuu itkuna tai kiukkuna. Pahoittelut kaikille osapuolille, jotka ovat joutuneet kärsimään väsymyksestäni tällä viikolla – ensi viikolla pitäisi helpottaa.

Kevät. Ollaan jo menty yli maaliskuun puolivälin, joten sieltä se tulee, pikkuhiljaa, ihana kevät. Kylmyydestä huolimatta aurinko on paistanut monena päivänä ihanasti ja välillä ilmassa on ollut jopa sellaista ihanaa kevään tuoksua. En malta odottaa lumien sulamista, pääsiäislomaa, ensimmäisiä luonnon heräämisen merkkejä ja sitä kaikkea ihanaa kuplivuutta, jonka uusi vuodenaika tuo mukanaan. Kevät on aina ollut lempivuodenaikani.

Synttärit. Siirryn kohta uudelle vuosikymmenelle, mikä tuntuu vähän hankalalta käsittää – miten voin olla kohta jo kolmekymppinen, kun mieleltäni olen vielä täysin teini? En koe ahdistusta vanhentumisesta tai iästäni, sillä elämästä tuntuu tulevan vuosi vuodelta parempaa, mutta numerona 30 tuntuu niin suurelta. Olen miettinyt että haluaisin ostaa jotain upeaa & ihanaa itselleni kolmekymppisyyden kunniaksi, mutta en ole vielä osannut päättää mitä: kauan haaveilemani wishbone-tuolin vai Samujin ihanan retrohenkisen mekon? Vai ehkä jotain täysin muuta, ei materiaa, kun toisaalta en oikein tarvitsisi mitään?  Mitä yleensä 30-vuotiaana pitäisi omistaa?