Olen ollut aina aika herkkä. Herkkä itkemään, herkkä aistimaan tunteita ja tunnelmia, herkkä pahoittamaan mieleni ikävistä sanoista. Opin teininä piilottamaan sen kaiken läpänheiton alle, ja muistan miten kaverini sanoivat minulle aina että “sä oot sellanen joka ei koskaan suutu mistään”. En ehkä suuttunutkaan, mutta lähes aina vatvoin yksiseni muiden sanoja ja kohtelua illat ja yöt.
Herkkänä olo on monesti aika rankkaa. Itku tulee melkein aina kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta (myös elokuvissa) tai jos minua tai jotain läheistäni kohdellaan huonosti. Itken jos kuuntelen kaunista musiikkia tai jos biisissä on erityisen koskettava teksti. Itken lasten esityksille. Itken jos minua ei ymmärretä ja usein itken pelkkää jännitystä. Itku saattaa tulla pelkästään siitäkin, jos ajattelen jotain surullista asiaa. Tunnen kaikki tunteet aina tosi voimakkaasti ja minut vie mukanaan helposti päiväkausiksi joko innostus tai surumielisyys. Aika usein tuntuu, että olisi helpompaa jos asiat voisi joskus sivuuttaa vain olankohautuksella.
Nuorempana häpesin julkisesti itkemistä ja herkkyyttäni ehkä eniten ikinä. Pelkäsin sitä, miten minua pidetään heikkona tai nössönä. Yritin peitellä usein tunteitani ja reaktioitani halveksunnan pelossa. En ole ehkä vieläkään toipunut kunnolla siitä, miten pidin ystäväni häissä kaason puheen, joka oli oikeastaan pelkkää itkuvirttä alusta loppuun. Tai kun ammattikorkeakoulussa ensimmäisessä laulumatineassa purskahdin itkuun heti alkusoiton jälkeen, kun olisi pitänyt laulaa. Muistan että opettajani käveli lavalle ja yritti rentouttaa tunnelmaa, mutta kun itkukohtaus oli saanut alkunsa, ei sitä pystynyt lopettaa. Esiintymisjännitykseen liittyvää itkua jouduinkin työstämään opiskeluaikana paljon, ja kohtaamalla jännittävät tilanteet aina uudelleen ja uudelleen aloin saada varmuutta positiivisten kokemusten kautta.
Nykyisin osaan arvostaa herkkyyttäni ja sitä, että itku on läsnä elämässäni lähes joka päivä siinä missä naurukin. Vaikka välillä on raskasta olla niin voimakkaasti tunteva ihminen, olisi kuitenkin paljon kamalampaa tuntea vain puolittaisesti. Herkistelijän maailma on sävyjä ja värejä täynnä, ja vaikka itku tulee helposti, niin samoin myös hymy ja nauru. Herkkyys ei ole pelkästään surumielisyyttä ja melankoliaa, se on myös taitoa iloita hyvin pienistäkin asioista. Herkkä ihminen aistii usein myös hyvin muiden ihmisten tunteet ja osaa olla empaattinen – herkällä ihmisellä ei voi olla hyvä olla, jos hänen ympärillään ihmiset eivät voi hyvin.
En enää häpeä itkemistä. Jos itkukohtaus yllättää hankalassa tilanteessa, selitän muille, että minulla on kaikki ok, minä vain joskus reagoin asioihin itkemällä ja se ei tarkoita että joku jotenkin poikkeuksellisen huonosti. En näe herkkyytäni heikkoutena, vaan toisinpäin – on vahvuutta elää ja näyttää tunteensa, sen sijaan, että piilottaisi ne tai pakenisi niitä. Yleisellä tasollakin olisi mahtavaa, jos päästäisiin vihdoin pois itku on heikkoutta-ajattelusta. Siskoni kirjoitti vähän aikaa sitten siitä, että herkkyytä opitaan häpeämään ehkä siksi, että tunteiden stabiilisuutta pidetään usein järkevyyden merkkinä ja voimakkaasti tuntevaa helposti kyvyttömänä järkevään ja analyyttiseen ajatteluun. Mutta järki ja tunteet eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan ne molemmat pitäisi yhtä lailla ottaa huomioon päätöksenteossa. Ihminen, joka osaa huomioida tunteensa ja muidenkin tunteet, osaa myös todennäköisesti tehdä fiksuja päätöksiä.
Tänään olen ollut tavanomaista herkemmällä tuulella, ja siksi teki mieli kirjoittaa tämä teksti.
Kuvat: Eeva Mäkinen
Viena, kiitos niin paljon, kun kirjoitit tämän. Samaistuin jokaiseen virkkeeseen. Olen siis itse ihan samanlainen herkkis, tämä postauskin sai kyyneleet mun silmiin… 😀 Mut tää on niin tärkeä aihe puhua – välillä edelleen koen itseni heikoksi ihmiseksi herkkyyteni vuoksi. Asia ei tosiaan ole niin. Kiitos <3
Voi, mulla tuli myös kyyneleet silmään. Kirjoitus kosketti, koska tunnistin itseni kirjoituksestasi Viena. Olen myös herkkä ja usein tulee ajateltua, että olisinpa sellainen, jota mikään ei hetkauta. Toisaalta koen sen rikkautena, että pystyn aistimaan muiden ihmisten tunteita. Kiitos tästä kirjoituksesta! Se tuo lohtua minulle.
Yllättäen kyynel meinaa tulla silmään myös näitä kommentteja lukiessa <3 Kiitos teille! Meidän herkkien pitää selkeästi pitää enemmän ääntä itsestämme. On todellakin rikkautta tuntea ja aistia vahvasti omia ja muiden tunteita.
Tuleeko teillä koskaan sellaista oikein voimaannnuttavaa oloa itkusta? Että on ihana kun voi ja saa itkeä. Ne hetket tulee itselleni kyllä useimmiten silloin, kun olen omissa oloissani itkemässä, ei ikinä julkisilla paikoilla 😀
Aamen.
Kyllä!
Totisesti!
Hyvin kirjoitettu, samaistuin täysin!
Kiitos pöllö! <3
Kohtalotoveri 💖
<3
Ihana ja samaistuttava kirjoitus. Itkeminen julkisesti tuntuu edelleenkin väärältä vaikka oon antanut itselleni siihen luvan. Selitän asiaa samaan tyyliin kuin sinä: “Ei mitään hätää, mua nyt vaan itkettää ja kohta helpottaa”. Itkun tulon tunnetta vastaan on niin hankala ponnistella.
ilopilleri – juurikin näin. Kun itku on tuloillaan, niin on todella hankalaa ja työlästä yrittää psyykata itseään siihen tilaan että estäisi sen tulon. Joskus täysin mahdotonta, silloin yleensä seuraa vähän kiusallinen itkukohtaus julkisella paikalla. Ihmiset eivät yleensä oikein tiedä miten reagoida siihen kun joku alkaa itkeä, osa hämmentyy, osa saattaa jopa hermostua ja toiset taas menevät ihan varpailleen. Ehkä jos julkista itkua olisi vähän enemmän, siihen osattaisi myös suhtautua luonnollisemmin.
Ihanaa kun joku kirjottaa tästä! Samaistuin sataprosenttisesti ja itkin. 😀 Kiitos!
Kiitos. Ihana että on herkkis-kohtalotovereita <3
Täällä toinen samanmoinen! Hyvin kirjoitettu.
Kiitos! <3
Erityisherkkyys ei ole itkuherkkyyttä tai empatiakykyä. Se on kokonaisvaltaista ja syvällistä tiedon prosessointia, kuormittumisalttiutta, vahvaa eläytymistä ja hermoston herkkää reagointia aistihavaintoihin.
Pelkällä itkuherkkyydellä ei vielä voida erityisherkäksi diagnosoida.
Heippa! Ensinnäkään, erityisherkkyydelle ei ole diagnoosia, koska se ei ole sairaus tai häiriö. Herkkyyden tunnistaminen perustuu jokaisen ihmisen omaan arvioon.
Toiseksi, vaikka käytin termiä erityisherkkä tuossa otsikkona (nimenomaan tarkoituksella kysymysmerkin kanssa), niin huomasit varmaan, etten tekstissäni muuten maininnut sitä lainkaan, vaan puhuin vain herkkyydestä ilman erityis-liitettä. Tiedän hyvin, ettei itkuherkkyys ole sama asia kuin erityisherkkyys enkä mielestäni niin tässä nyt väittänytkään, vaikka puhuinkin paljon itkemisestäni. Lähinnähän itku on reagointia niihin voimakkaisiin tunnevaihteluihin, itse itkeminenhän ei ole välttämättä lainkaan herkkää tai epäherkkää. Toki otsikko voi olla jonkun mielestä vähän harhaanjohtava, kun ei tässä jutussa tarkastella erityisherkkyyden eri puolia kaikista näkökulmista. Tämä oli nyt tällainen juttu, joka syntyi eräänlaisessa tunnetilassa, eikä niinkään huolella laadittu artikkeli.
Kiitos kuitenkin, kun toit laajemmin tietouteen erityisherkkyyden piirteitä, hyvä että tietoisuus erityisherkkyydestä kasvaa 🙂