All posts by Viena

Yksi tarina lapsettomuudesta

17.03.2023pohdintaalapsettomuus, lapsettomuushoidot, raskausViena

Tämä on yksi tarina tahattomasta lapsettomuudesta, meidän tarinamme. Tätä postausta kirjoittaessani olen raskaana ja näyttää siltä, että meistä on vihdoin tulossa vanhemmat. Tämä on tarina meidän yritys-ja lapsettomuushoitopolustamme ennen raskautumista.

Ennen yrityksen alkua

En tiedä, olenko aina tiennyt haluavani äidiksi. Kasvoin lapsuuteni uskonnollisessa yhteisössä, jossa naisen halua tässä asiassa ei juuri kyselty: ehkäisy oli syntiä ja suuret perheet sen seurauksena hyvin tavallisia. En usko törmänneeni koskaan lapsettomuuden pelkoon mutta sen sijaan raskautumisen pelko oli tavallista, vaikkakaan moni ei siitä uskaltanut juurikaan puhua. Kun menin itse yhteisön tapojen mukaisesti parikymppisenä naimisiin, tiesin vakaasti että en ole vielä valmis äidiksi ja sen vuoksi raskaaksi tuleminen oli pahin pelkoni. Tuolloin kohtasin usein raskausuteluja, milloin muuten vaan ja milloin jonkun somekuvan perusteella. Kun perheenlisäystä ei kuitenkaan kuulunut, niin vähitellen kyselyt vaimenivat.

Kun nuoruuden avioliittoni päättyi, niin sen jälkeen asia alkoi kirkastua minulle: haluaisin joskus olla vanhempi. En miettinyt lasten lukumäärää tai silloin 28-vuotiaana haaveen toteutumisen aikatauluakaan sen kummemmin, mutta jotenkin toive heräsi minussa voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Ajattelin, etten tarvitsisi välttämättä parisuhdetta tai miestä toiveeni toteutumiseen, vaan näin itseni yhtä lailla myös itsellisenä äitinä. Siitä lähtien olen tietoisesti kantanut lapsihaavetta mukanani jossain muodosssa.

Kun tapasin nykyisen puolisoni vuoden 2019 lopulla, puhuimme jo tapailumme alkumetreillä avoimesti lapsihaaveesta ja meillä oli asiasta hyvin yhtenäiset ajatukset ja toiveet. Alunperin tuskin ajattelimme että alamme edistää toivetta jo vuoden jälkeen ensitapaamisesta, mutta niin se vaan tuntui luontevalta askeleelta: meistä oli jo tuossa lyhyessä ajassa kasvanut tiivis kaksikko ja molemmista tuntui selvältä se, että tässä suhteessa ollaan nyt tosissaan. Tiedostin omasta puolestani iän tuomat rajat naisen hedelmällisyydessä ja tiesimme myös, että lapsia ei hankita noin vain, vaan projektissa voi kestää, ja siksi päätimme antaa rohkeasti uudelle elämälle mahdollisuuden. Siitä lähti käyntiin meidän yritystaival.

Kun “tulkoon jos on tullakseen” -ajatus vaihtuukin huoleen

Joku lasta toivova aloittaa projektin tavoitteellisesti heti yrityksen alkumetreiltä, toiset vain jättävät ehkäisyn pois ja katsovat mitä tapahtuu. Me kuuluimme aluksi noihin jälkimmäisiin. Kävin vähän ehkäisyn poisjättämisen jälkeen gynekologilla perustarkastuksessa ja kaikki näytti hyvältä, joten en ollut huolissani. Tuo oli vielä sellaista kutkuttavan jännityksen aikaa. Meillä oli yhteinen projekti ja salaisuus, yhteinen toive ja unelma. Vaikkemme yrittäneet tavoitteellisesti raskautua enkä edes seurannut kiertoani kovinkaan tarkasti, oli mahdollisuus raskauteen jatkuvasti olemassa.

Puolen vuoden mitään ei ollut tapahtunut. Emme olleet vielä huolissamme, mutta päätimme kuitenkin siirtyä astetta tavoitteellisempaan yrittämiseen: tilasin kotiin kasan ovulaatiotestejä ja aloin seurata kiertoani tarkasti. Huomasin aika pian, että kehoni toimii lähes kellontarkasti ja saan hymynaaman ovulaatiotestiin joka kuukausi säännöllisesti. Tavoitteellisemman yrityksen alettua huomasin joka kuukausi uuden kierron alkaessa olevani aina vähän aiempaa pettyneempi ja pelko siitä, että kaikki ei ehkä olekaan hyvin, alkoi nostaa päätään. Rauhoittelin kuitenkin vielä itseäni sillä faktalla, että täysin terveellä parilla mahdollisuudet raskautumiseen ovat vain n. 20 % luokkaa yhdessä kierrossa ja vuodenkin yritysaika on vielä täysin normaali.

Yritystaipaleemme ensimmäinen romahdus tulee noin vuosi sen jälkeen kun olemme jättäneet ehkäisyn pois. Poikkeuksellisesti kuukautiset olivatt myöhässä ja tarkkaan kiertoon tottuneena ajattelin heti, että nyt se tapahtuu. Ennen testin tekemistä ehdimme jo miettiä että sehän kävikin aika nopeasti ja pohtia sitä, miten elämämme tulisi nyt muuttumaan. Mutta raskaustesti näyttikin negatiivista ja pian kuukautisetkin alkoivat, ja yhtäkkiä tajuntaan iski sellainen pelonsekainen pettymys, mitä en ollut aiemmin kokenut: ehkä meitä ei koskaan onnistakaan? Ehkä olen jo liian vanha tai ehkä meissä on jotain vikaa? Ehkä meitä ei olekaan tarkoitettu vanhemmiksi?

Lapsettomuushoitojen ensikäynti ja tutkimukset

Vuoden 2022 alussa varaan ajan yksityiselle lapsettomuusklinikalle ensikäynnille. Koronan vuoksi menen ensikäynnille yksin ja yritän itkun lomasta vastailla empaattisen lääkärin kysymyksiin. Puolisoni on jo aiemmin käynyt tutkittavana ja hänen puolestaan ei lapsettomuudelle ole löytynyt mitään selittävää tekijää. Minulle tehdään munanjohtimien aukiolotutkimus (se ei sattunut lainkaan) ja monia verikokeita, ja kaikki näyttää normaalilta. Ovuloin säännöllisesti, munanjohtimet ovat auki ja kaikki on ainakin tutkimusten mukaan niin kuin pitääkin. Saamme virallisen diagnoosin: selittämätön lapsettomuus. Lääkäri ehdottaa, että jatkaisimme vielä yritystä kotona ja jos raskautta ei kuulu, palaisimme asiaan kesän korvilla ja voimme sen jälkeen pohtia kevyiden hoitojen aloittamista. Lapsettomuushoidot tuntuvat vielä tuossa vaiheessa jotenkin hirveän isolta stepiltä, ja mielestäni lääkärin ehdotus on hyvä. Olen lisäksi lukenut keskustelupalstoilta että munanjohtimien aukiolotutkimus voi monilla vauhdittaa raskauden alkua ja lataan ison määrän odotuksia seuraavaan kiertoon, kun ultrassakin oli todettu tilanteen olevan ns. otollinen.

Se kierto päättyy samaan pettymykseen ja suruun, kuten aiemmatkin. Elämä alkaa pyörimään kokoajan yhä vahvemmin yrittämisen ja lapsitoiveen ympärillä. Jokainen kierto alkaa noudattaa samaa kaavaa, jossa tunteet vaihtelevat laidasta laitaan:

Kierron alkaessa iskee pettymys ja suru, epäonnistumisen tunne. Meidän vuoro ei tule koskaan.
Ovulaation lähestyessä toivo herää pikkuhiljaa. Nyt on taas mahdollisuus! Ehkä tämä kerta on meidän kertamme.
Ovulaation jälkeen alkavat piinapäivät, loppukierron tuskainen odottelu. Oireiden pakonomainen tarkkailu, varovaisuus kaikessa, “kuin olisi jo raskaana”. Loppukierrosta tutut kuukautisia edeltävät oireet alkavat ja mieli alkaa pikkuhiljaa valmistautua jo pettymykseen, toiveikkuus katoaa. Ei tämä onnistu ikinä.

Sitten sama rumba lähtee taas alusta.

Lapsettomuusdiagnoosin saatuamme alan ymmärtää pikkuhiljaa, miten isosta kriisistä tässä on kyse. Jatkuva toiveen herääminen ja aina uudelleen pettyminen alkaa käydä mielenterveyden päälle. Mietin usein, että haluaisin vaan päästää irti tästä toiveesta ja palata takaisin elämään joka meillä oli ennen lapsen yritystä. Samaan aikaan toiveesta irti päästäminen on viimeisin teko jota haluaisin koskaan tehdä. Tuntuu että elämästä häviävät pikkuhiljaa kaikki ilo, kaikki värit. Asiaa ei helpota se, että en pysty puolisoni lisäksi puhumaan lapsettomuudesta kenellekään. Tuntuu liian tuskalliselta puhua mistään näin kipeästä, on helpompaa yrittää esittää normaalia, olla kuin mitään ei olisikaan.

Sanotaan, että lapsettomuus ei näy ulospäin. Omalla kohdallani se ei täysin pidä paikkaansa, sillä tilanteeni tavallaan näkyy epäsuorasti naamasta: hormonaalisen ehkäisyn lopettamisen jälkeen akne aktivoituu ja iho näyttää ja tuntuu hirveältä. Koska yritämme lasta, en voi käyttää juuri mitään tehokkaita lääkehoitoja, jotka normaalisti toisivat avun iho-ongelmiin. Lisäksi jatkuva pettyminen ja sureminen tekee minusta muutenkin väsyneemmän näköisen, tuntuu että vanhenen silmissä. Vaikka ulkonäköongelmat ovat lapsettomuuteen verrattuna aika turhamaisia murheita, niin ne eivät varsinaisesti helpota asiaa. Kiroan itsekseni, että voisinpa edes näyttää hyvältä kärsiessäni, mutta ei – voin huonosti ja näytän karsealta.

Kaiken keskellä iloa ja lohtua arkeen tuo parisuhde. Lapsettomuus on meidän yhteinen kriisi ja vaikka se koettelee parisuhdetta, niin se myös lähentää meitä. Yritämme keksiä pieniä ilonaiheita arkeen ja suunnittelemme kesäksi maata pitkin -matkaa Eurooppaan. Vähitellen myös alan myös ymmärtää, etten voi elää jatkuvasti raskautta odotellen ja uskaltaudun tekemään isoja päätöksiä oman uran suhteen, joka on tuntunut junnaavan vähän paikoillaan: olen pitkään pohtinut yhden työn lopettamista ja uskallaudun vihdoin irtisanoutumaan. Lisäksi päätän hakea jatko-opintoihin – elämässä täytyy olla muutakin, kun vain tämä yksi lapsiprojekti.

Lapsettomuushoidot alkavat

Kesän alussa menemme yhdessä yksityiselle lapsettomuusklinikalle hoitojen suunnittelua varten. Samalla lääkäri kirjoittaa meille lähetteen HUS:in lapsettomuusklinikalle, mutta varoittelee, että usein selittämättömästi lapsettomien täytyy odottaa kaksikin vuotta, ennen kuin pääsevät julkiselle hoitoihin. Meille kerrotaan eri hoitovaihtoehdoista ja lääkäri suosittelee aloittamista kevyillä hoidoilla, eli ovulaation induktiolla ja mahdollisesti myös klinikalla tehtävällä inseminaatiolla. Uuden kierron alkaessa aloitan ensimmäisen letrozol-kuurin ja ennen ovulaatiota lääkkeen vaste tarkistetaan ultralla. Kaikki näyttää hyvältä ja ovulaatio tapahtuu verikokeidenkin perusteella, mutta raskaus ei ala. Seuravassa kierrossa lääkehoitoon yhdistetään myös inseminaatio ja luteliaalivaiheen tueksi aloitetaan terolut-lääke.

Jollekulle toiselle ajatus klinikalla tehtävistä hoidoista voi olla ahdistava, mutta minulle hoitojen aloittaminen tuo toivoa: lääkkeet ja klinikalla tehtävät toimenpiteet ovat konkreettisia tekoja toivomamme asian edistämiseen. Olen valmis ottamaan kaiken mahdollisen avun lääketieteeltä, mitä voimme saada, toki tietenkin budjettimme rajoissa. Pelkästään ensikäynteihin, tutkimuksiin, ultrauksiin, pakollisiin verikokeisiin ja yhteen inseminaatioon on kulunut jo melkein 2000e, ja se on yksityisellä tehtävissä lapsettomuushoidoissa vielä ihan pieni summa. Ei ole tavatonta, että moni joutuu ottamaan lapsettomuushoitoja varten lainaa, summat etenkin IVF-hoidoissa nousevat nopeasti kymmeniin tuhansiin.

Ehdimme olla yksityisellä hoidoissa kolmen hoitokierron verran ilman tuloksia, kun saamme puhelun HUS:in lapsettomuusklinikalta ja kutsun ensikäynnille peruutusajalla. Olimme varautuneet odottamaan pidempään ja soitto saa aikaiseksi uuden innostuksen. Julkisella puolella hoito on moninverroin edullisempaa kuin yksityisellä: yksi klinikkakäynti maksaa vain 40e, toimenpiteestä huolimatta. Pääsemme jatkamaan julkisella hoitoja heti siitä mihin yksityisellä on jääty, vaikka vaatimus kahden vuoden yritysajasta jääkin vähän vajaaksi. Käymme läpi myös hoitopolun mahdollisuudet: julkisella tehtäisiin vielä pari kierrosta kevyitä hoitoja, ja sen jälkeen edessä olisi raskaammat hoidot eli IVF. Helsingissä jono IVF-hoitoihin on julkisella puolella melkein puolen vuoden luokkaa, eli jos kevyet hoidot eivät onnistuisi, venyisi haaveemme taas entisestään.

Pahinta lapsettomuudessa on jatkuva epätietoisuus ja odottaminen. Usein tuntui siltä, että lapsettomuus on pelkkää odottamista. Jokaisessa kierrossa odottaa ensiksi ovulaatiota ja sitten piinailee alkaako taas uusi kierto vai raskaus. Sitten sitä odottaa hoitoihin pääsyä ja ensikäyntiä, tutkimustuloksia ja hoitojen aloittamista. Lapsettomuusklinikat ovat ainakin julkisella puolella auki vain arkisin, joten jos ovulaatio osuukin huonoon kohtaan, niin hoitoja ei pystytä tekemään ja kierto menee ns. hukkaan. Meillä kävi näin muutaman kerran ja aina se tuntui aina yhtä murskaavalta, kun taas tiesi että odotusta tulee kuukausi lisää. Samaan aikaan tiedostin, että meidän matka on sujunut tähän mennessä varsin onnekkaasti: lääkkeet olivat tuoneet alusta saakka hyvän vasteen, pääsimme julkiselle hoitoon suht. nopeasti ja kaikki operaatiot olivat aina sujuneet hyvin. Mutta oman kriisin ja kipuilujen keskellä oli usein aika vaikeaa nähdä asioiden positiivinen puoli.

Ensimmäinen plussa ja keskenmeno

Kun pääsimme aloittamaan julkisella hoidot, meni ensimmäinen hoitokierto meiltä kokonaan ohi viikonlopulle ajoittuneen ovulaation vuoksi. Kun ensimmäinen inseminaatio tehtiin HUS:illa alkusyksystä, olin itse jo vähän menettänyt toivoni kevyiden hoitojen onnistumisen suhteen. Kotona yrittämiseen verrattuna kevyet hoidot paransivat mahdollisuuksia selittämättömillä varsin vähän. Olin varma, että meillä kyseessä on joku isompi ongelma ja nyt nämä pakolliset OI-hoidot ja inssit piti vain hoitaa pois alta, ennen kuin pääsisimme IVF-jonoon ja -hoitoihin, joissa onnistumisprosentti on paljon kevyitä hoitoja parempi. Muistan, miten toimenpiteen jälkeen sairaanhoitaja ja lääkäri toivottelivat hirveästi onnea ja itse kommentoin vaan nuivasti jotain joopajoo-tyyliin, kun en uskonut että meidän kohdalla tästä hoitotavasta olisi enää mitään hyötyä.

Toisin kuitenkin kävi. Kun piinapäivät alkoivat lähentyä loppuaan, olin varma taas kuukautisten alkamisesta, koska oireet ja tuntemukset olivat täsmälleen samat kuin jokaisessa aiemmassakin kierrossa. Sinä päivänä kun kuukautisten piti alkaa, menimme ystäviemme luokse viettämään iltaa ja otin mukaan sekä alkoholittomia että holillisia juomia: jos vuoto alkaisi, voisin korkata viinin ja yrittää saada taas ajatuksia muualle. Mutta se ei alkanut. Seuraavana päivänä menin ystävieni kanssa kiipeilemään ja juoksin jatkuvasti vessassa tarkastamassa tilanteen, en pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Hallilta lähtiessäni kävin pitkästä aikaa ostamassa raskaustestin ja ajattelin tekeväni sen seuraavana päivänä, ellei vuoto alkaisi ennen sitä. Monilla kuukautisten alkamispäivä saattaa helposti heitellä päivällä tai useammallakin, mutta ei minulla. Kuluneen vuoden ajan kierto on noudattanut samaa lähes kellontarkkaa rytmiään, ja vuoto alkoivat aina tarkkaan dpo14, eli 14 päivää ovulaation jälkeen.

Tein testin 2 päivää kuukautisten poisjäämisten jälkeen. Odotimme sängyssä yhdessä puolisoni kanssa testituloksen ilmestymistä näytölle, yksin en olisi siihen varmaan pystynyt. Aika kului piinaavan hitaasti, kunnes testipuikon ruutuun ilmestyi teksti: raskaana 1-2 viikkoa. Tämä tuntui meille mahdottomalta, mutta siinä se nyt on: ensimmäinen plussa ikinä. Vuosi ja 9kk on kulunut ja niistä viisi kuukautta hoidoissa. Ensimmäinen tunne on epäusko ja innostus, itkemme molemmat. Pelottaa, että jos tulee keskenmeno tai joku muu menee vikaan. Samaan aikaan tekee mieli kuitenkin huutaa ja riemuita, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?

Päivän liikuttavin hetki on se, kun menen alakertaan ja puolisoni lukee granolapurkin kylkeä kännykkä kädessään, hän haluaa varmistaa ettei siinä ole mitään mulle kiellettyjä siemeniä tai pähkinöitä. Molempia hymyilyttää koko päivän ja yhtäkkiä kaikki arkiset askareet tuntuvatkin kevyiltä ja helpoilta. Otan raskaustestistä monta kuvaa ja mietin jo etukäteen, miten voisin kertoa asiasta joillekin lähimmille ystävilleni.

Seuraavien päivien aikana elämme sellaisessa varovaisessa omassa onnellisuuskuplassa. Lataan raskaussovelluksen ja pohdin, että odotan kuitenkin vielä pari viikkoa, ennen kuin varaan ajan neuvolaan. En ehdi kuitenkaan varata aikaa, sillä yhtenä iltana töiden jälkeen huomaan valkoisten housujeni olevan ihan veressä. Vuodon laadusta ja runsaudesta ei voi erehtyä: raskaus on mennyt kesken. Päälle lyö pohjaton suru ja epäuskoisuus, juuri kun ehdin hetken verran luulla, että nyt olisi meidän vuoro, se viedäänkin meiltä pois.

Seuraavat päivät menee lähinnä itkiessä, yritän samaan hoitaa arkisia askareita ja jatkaa elämää. Meidän raskaus meni kesken varhaisilla viikoilla eikä monen mielestä ole ehkä varsinainen keskenmeno lainkaan, niin minusta tuntuu siltä, kuin olisin menettänyt kaiken. Olin koko yritys-ja hoitopolkumme ajan odottanut että ylipäätään tulisin raskaaksi, enkä ollut hirveästi tuhlannut aikaa miettimällä, että mitä tapahtuu plussan jälkeen. Olin jopa ollut kateellinen joillekin keskenmenon kokeneille, kun “sehän sentään tulit raskaaksi”. Nyt tajusin, miten typerä olin ollut. Tiesin keskenmenojen olevan hyvin tavallisia, etenkin ennen raskausviikkoa 7 kuten meillä, mutta vielä tavallisempaa on se, että alkaneet raskaudet jatkuvat. Miksi meidän täytyy olla kokoajan siellä huonommassa prosentissa?

Viimeinen kevyt hoitokierros ja uusi onnistuminen

Vaikka varhainen keskenmeno oli minulle fyysisesti aika kevyt kokemus, henkisesti se vei taas uusiin pohjamutiin. Pahinta on se, että hoidot taas venyvät: en voi km-vuodon alkaessa ilmottautua uuteen hoitokiertoon vaan on odotettava välikierto ennen kuin hoitoja voidaan jatkaa. Piinaavan pitkän välikierron jälkeen tajuan, että ovulaatio näyttäisi taas osuvan viikonlopulle ja saan sen johdosta kauheat raivarit. En vain tiedä, mihin tai kelle purkaisin pettymystä.

On kulunut puoli vuotta siitä, kun aloitimme hoidot ja lähes kaksi vuotta siitä, kun aloitimme yrityksen. Meillä on jäljellä vielä yksi kevyt hoitokierto julkisella, sen jälkeen edessä on puolen vuoden jonotus IVF-hoitoihin. Laskeskelen meidän säästöjä ja mietin, olisiko meillä odottelun sijaan varaa mennä jatkamaan yksityiselle hoitoja, sillä en juurikaan usko siihen, että tämä viimeinen inseminaatio tuottaisi tulosta, vaikka toimenpiteen tekevä lääkäri onkin optimistisempi – kuulemma kemiallinen raskaus oli hyvä siinä mielessä, että tiedetään ettei absoluuttista sukusolujen yhteensopimattomuutta ole. Itse en ole yhtä toiveikas, lähinnä odotan, että pääsisimme taas hoitopolulla eteenpäin, kohti tehokkaampia vaihtoehtoja. Jos meillä meni melkein kaksi vuotta siihen, että saamme ensimmäisen plussan testiin, niin eihän se toinen voi mitenkään tulla heti edellisen jälkeen?

Niin kuitenkin kävi. Kierron loppuvaiheessa normaalit menkkoja edeltävät oireet alkavat taas ja melkein järkytyn, kun vuoto ei alakaan ja muutama päivä kuukautisten poisjäämisen jälkeen kaapin perältä löytyneeseen liuskatestiin ilmestyy kaksi viivaa. Emme puolisoni kanssa uskalla kuitenkaan toivoa tai iloita lainkaan, sillä aiempi pettymykseen päättynyt kokemus on vielä liian kipeänä tuoreessa muistissa. Mutta peloista ja epäilyksistä huolimatta tämä raskaus jatkuu, päivä ja viikko kerrallaan. Pitkä ja piinaava raskautumisen odotus on nyt takana päin, uudenlainen jännittävä odotus edessäpäin. Ja se on kokonaan taas oma, uusi tarinansa.

_________

-Lisätietoa lapsettomuushoidoista
-Lapsettomien tuki Simpukka Ry -nettisivut

Meille tulee vauva

08.02.2023Babyraskaana, raskausViena

Meille tulee vauva.

Tätä on niin vaikeaa uskoa tai käsittää, vaikka parin viikon päästä ollaan jo raskauden puolivälissä. Vaikka farkut eivät enää mahdukaan kiinni ja pikkuinen on nähty ultrassa jo useampaan otteeseen ja sydänäänetkin löydetty joka neuvolakäynnillä, niin silti asia ei tunnu vielä yhtään konkreettiselta. Saammeko ihan oikeasti lapsen? Onko mahdollista, että meitä voisi onnistaa vihdoin näin?

Meidän matka tähän pisteeseen ei ole ollut hirveän yksinkertainen. Ensiksi “tulkoon jos on tullakseen”-vaihe muuttui systemaattiseen yrittämiseen ovulaatiotesteineen, sitten tulikin ensikäynti lapsettomuusklinikalla, tutkimukset, hoidot ja lopulta noin kahden vuoden yrityksen alkamisen jälkeen ensimmäinen plussa ikinä raskaustestiin. Kun tuo raskaus meni kesken, tuntui etten jaksa enää. En halunnut luovuttaa, mutta en halunnut jatkaakaan. En halunnut mitään muuta kuin vaan sen, että tuo musertava surun ja epätoivon tunne häviäisi minusta.

Keskenmenon jälkeen suhtauduin uuteen hoitokiertoon välinpitämättömästi: en odottanut enää yhtään mitään, mutta jostain sain kuitenkin voimia jatkaa. Sitten yllättäen aiemmasta plussakierrosta tutut oireet tulivat kuvioihin ja kuukautiset eivät alkaneetkaan ajallaan. Positiivista raskaustestiä ei kuitenkaan seurannut helpotuksen tunne tai onnellinen odotusaika, vaan jokapäiväinen pelko ja piinaava odotus. Olin niin pitkään vain odottanut sitä raskautumista itsessään, etten ollut ennen keskenmenokokemusta osannut edes ajatella, miten pelottavaa aikaa se raskaus itsessään on – täynnä riskejä, huolia ja pelkoa siitä, meneekö kaikki hyvin. Tunsin itseni maailman typerimmäksi, kun olin sitä maagista plussaa toivoessani ollut kateellinen jopa keskenmenon kokeneille, kun “he sentään raskautuvat”.

Nyt kun olen 19. viikolla raskaana, alan jo pikkuhiljaa luottaa siihen, että ehkä kaikki voikin mennä hyvin. Että vaikka mitä tahansa voi vielä tapahtua, niin tässä on nyt jo aika isot todennäköisyydet siihen, että saamme kesällä elävän lapsen syliin. Samalla olen alkanut vähitellen pelon sijaan antaa tilaa ilon ja innostuksen tunteille, joita uusi elämänvaihe tuo mukanaan. Ja vaikka lapsettomuuden identiteetti kulkee edelleen mukana, niin nyt jälkikäteen ajateltuna kaikki kävi kuitenkin yllättävänkin nopeasti ja helpostikin, vaikka silloin hoitokierrosta toiseen edetessä se ei tuntunutkaan siltä. Ja tuntuu, että nyt on juuri oikea aika tälle kaikelle.

Avasin lapsettomuustaustaamme hiukan instagramin puolella ja sain jokusen viestin, jossa tuotiin esille se, miten harmillista se on, kun lapsettomuudesta usein puhutaan vasta siinä vaiheessa, kun ollaan raskaana tai lapsi on jo syntynyt. Ymmärrän tämän tosi hyvin – itsekin kaipasin syvimmissä vesissä uidessani sitä, että asiasta olisi enemmän avointa ja rehellistä puhetta, eikä pelkästään vaikeudesta voittoon -onnistumistarinoita. Silti itse en pitkään pystynyt puhua lapsettomuudesta yhtään kenellekään, en edes läheisimmile ystävilleni. Vasta kun hoidot tulivat ajankohtaiseksi, uskalsin puhua varovaisesti kahdelle läheiselleni, joilla on samanlaisia kokemuksia taustalla, sillä tiesin heidän ymmärtävän aiheen sensitiivisyyttä. En olisi ikinä pystynyt puhumaan asiasta julkisesti somessa, aihe oli silloin aivan liian kipeä. Pahinta mitä olisin voinut ikinä kuvitella, olisi se, että aiheeseen liittyen joutuisi ottamaan vastaan uteluja ja kyselyjä, kun itse elää todeksi elämänsä isointa kriisiä.

Mutta nyt haluan puhua meidän taustasta ja matkasta, koska haluan tuoda näkyväksi myös tällaisen tarinan, missä tie raskautumiseen ei ollutkaan niin yksinkertainen. Lupaan kertoa meidän hoitopolusta, kokemuksista ja raskauden etenemisestäkin vähän enemmän tulevissa postauksissa!

10 kohokohtaa vuodelta 2022

31.12.2022pohdintaavuosikatsausViena

Mietin pitkään, mitä sanoisin vuodesta 2022. Kun maailmantilannetta miettii, ei voi mitenkään päin ajatella tämän vuoden olleen hyvä. En ole varmaan koskaan aiemmin elämässä tuntenut niin paljon maailmantuskaa ja ahdistusta tulevasta, kuin tänä vuonna. Samaan aikaan myös henkilökohtaisella tasolla vuosi ei ole ollut kovin helppo: olen käynyt läpi raskaita ja vaikeita juttuja, pettymystä ja surua. Mutta silti kulunutta vuotta läpikäydessäni huomaan, että vuoteen 2022 on mahtunut myös paljon onnen ja ilon hetkiä, toivekkuutta, rakkautta ja myös tärkeitä askeleita työelämässä. Ja juuri näistä hyvistä hetkistä haluaisin tämän kuluneen vuoden ennenkaikkea muistaa, kaikesta ikävästä huolimatta. Siispä tässä listattuna 10 ihanaa / tärkeää juttua menneeltä vuodelta:

1. Rakkaus

Minun ja sellistin suhteessa ei ehkä ulospäin näkynyt vuoden 2022 aikana mitään isompaa muutosta, mutta silti tuntuu siltä, että juuri tämän vuoden aikana meidän parisuhde on vahvistunut entisestään. Ehkä juuri ne kipeät ja raskaat asiat ovat tuoneet meitä lähemmäs toisiamme ja parisuhde on ollut vaikeuksien keskellä se kannatteleva voima. Jatkettiin tänäkin vuonna jo ennen koronaa alkanutta perinnettä käydä kuukausittain treffeillä ja se on ollut aivan ihanaa – voin suositella kaikille tätä samaa <3

2. Junareissu Euroopan halki

Heinäkuussa toteutui pitkäaikainen haaveeni, kun matkustimme junalla useamman välipysähdyksen kautta Tukholmasta Kööpenhaminan, Hampurin ja Frankfurtin kautta aina Italiaan saakka. Tuo reissu oli yksi elämäni parhaista ja rakastuin täysin hitaaseen matkustamiseen! Tein myös päätöksen lopettaa lomalentämisen toistaiseksi kokonaan, jatkossa teen siis lomareissuni pintamatkaillen. Suunnitelmissani on kirjoittaa kattava postaus tuosta kesäreissustamme vastaavanlaisesta matkasta haaveileville – pianhan onkin jo hyvä aika alkaa suunnitella tulevan kesän seikkailuja!

3. Kulttuurialan elpyminen ja mielekkäät musaprojektit

Kahden tuskaisen pandemiavuoden jälkeen tämä vuosi on ollut kulttuurialalle ja sitä kautta myös meidän muusikkoperheelle parantavaa aikaa. Sellisti on tehnyt kevään ja syksyn töitä ammattiorkesterissa ja itse olen saanut olla mukana upeissa projekteissa sekä kuoronjohtajana että laulajana. Laskin, että tänä vuonna olen tehnyt yhteensä 26 keikkaa, joista osa on ollut isompia koko illan konsertteja jotka olen suunnitellut kokonaan itse ja osa taas pienempiä esiintymisiä yksityistilaisuuksissa. Näiden lisäksi olen ollut myös laulamassa kahdella eri levyllä ja toteuttanut oman kuoroni kanssa yhden levyprojektin alusta loppuun saakka. Musiikkipuolen työt kattavat n. 35% kaikista tuloistani, joten taloudellisestikin kulttuurialan palautumisella ennalleen on ollut iso merkitys.

4. Yhdeksän vuoden CandoMini-uran päättyminen

Tämä on vähän ristiriitainen kohta tässä listassa, sillä mietin pitkään, että onko kyseessä lainkaan ‘vuoden kohokohta’. Mutta kyllä, tämä oli merkittävä ja tärkeä askel elämässäni. Pitkän ja vaikean pohdinnan jälkeen päätin keväällä, että mun on aika siirtyä sivuun CandoMini-kuoron johtajan paikalta ja lähteä kohti uusia haasteita. CandoMini on ollut minulle kuin oma lapsi ja olen kokenut kuoron kanssa valtavan merkityksellisiä, elämyksellisiä ja rakkaita hetkiä – irti päästäminen ei ollut ihan helppoa. Mutta ajattelen niin, että jos jossain työssä alkaa tuntua siltä että on liiankin korvaamaton, niin silloin voi olla oikeasti tärkeää pohtia jatkamista vakavissaan. Nyt tiedän, että päätös oli oikea ja hyvä, etenkin kun työni jatkajaksi saatiin ihan loistava ammattilainen. Ja tulevana vuonna pääsemme vielä työskentelemään yhdessä ainakin levynjulkistuksen ja muiden projektien tiimoilta.

5. Opintojen aloittaminen

Yksi vuoden tärkeimmistä ja parhaista asioista oli päätös palata opintojen pariin. Kävin keväällä pääsykokeissa ja syksyllä aloitin kuoronjohdon opiskelut Tampereen ammattikorkeakoulussa. Minulla on jo yksi ammattikorkeakoulututkinto musiikin alalta, joten akateemisesti tämä koulu ei tuo minulle mitään lisätitteleitä, mutta ammatillisesti jo nyt puolen vuoden jälkeen opinnot ovat antaneet ihan valtavasti! Käytännön tasolla jännitti se, että miten kulkeminen toiseen kaupunkiin sujuu, mutta kaikki on mennyt oikein hienosti. Kuljen junalla Tampereella opintojen vuoksi n. 1-2 krt viikossa ja osa kursseista pystyn hoitamaan Helsingistä käsin. Ja hei mikä parasta, saan myös nyt myös opiskelijahintaisena matkaliput ja konserttiliput!

6. Kukka ja kuokka

Viime keväänä minusta tuli taas pienen tauon jälkeen podcast-juontaja: aloitimme vaikuttajakollegani-ja ystäväni Satu Koiviston kanssa puutarha-aiheisen podcastin ja instagram-tilin. Olen nauttinut puutarhasisällön luomisesta täysin rinnoin, Satun kanssa on ollut ihana työskennellä ja etenkin instagram-tilin positiivinen vastaanotto yllätti meidät täysin! Samaan aikaan oma puutarhainnostukseni on vain kasvanut entisestään, ja puutarhaprojektit- ja haaveet laajentuneet. Podcastin jatko on tällä hetkellä vähän arvoitus, mutta ainakin instaan teemme varmasti tulevanakin keväänä sisältöä.

7. Oman pihan kukkaonnistuminen

Puutarha-asioihin liittyen, yksi kuluneen vuoden isoimmista ilonaiheista oli haaveilemani kukkaloisto omalla pihalla. Keväällä käytin paljon aikaa ja vaivaa esikasvatuksiin ja alkukesän hoidin rakkaudella kukkataimiani, ja se palkitsi: kesäkuun lopusta lokakuun alkuun asti sain poimia omalta pihalta mitä upeimpia kukkakimppuja. Olen aina ennen ajatellut, että puutarhassa syötävien kasvien viljely on kaikken palkitsevinta, niin nyt käänsin vähän takkini: kukkiin panostaminen toi kesäkauteen ja oikeasti koko vuoteen ihan hirvittävästi iloa!

8. Laulaminen

Laulaminen ansaitsee oman kohtansa, koska muutama vuosi sitten aloin haaveilla siitä että kuorojen johtamisen lisäksi voisin tehdä töitä myös laulajana. V. 2021 haaveet ottivat askeleen eteenpäin, kun pääsin koelaulun kautta ammattikuoron riveihin ja tänä vuonna olen päässyt taas tekemään laulajana ihan mielettömän hienoja projekteja! Aloitin syksyllä seitsemän vuoden tauon jälkeen laulutunnit ja se on ollut ihanaa ja tuonut myös itsevarmuutta oman äänen käyttöön. Olen päässyt laulamaan levyllä mm. Kaija Saariahon musiikkia ja tekemään myös pieniä keikkoja solistina.

9. Festarit ja tapahtumat

Kaikki kesäfestarit, mökkibileet ja juhlat. Muutaman vuoden tauon jälkeen on ollut ihan mielettömän ihanaa, kun on taas nähnyt ihmisiä ja ystäviä isompien tapahtumien merkeissä. Tuntuu, että pandemia-aika supisti sosiaalisen piirin tosi pieneksi ja nyt rajoitusten päätyttyä on vihdoin tullut taas enemmän ihania spontaaneja, ei-suunniteltuja kohtaamisia. Näitä toivoisin lisää myös vuoteen 2023!

10. Ystävät

Viimeisin kohta, mutta ehkä tärkein. Kiitos kaikki ystävät, kun olette kannatelleet tän vuoden yli ja tuoneet iloa ja energiaa mun elämään. Toivottavasti saadaan viettää monia merkityksellisiä hetkiä myös vuonna 2023!