category: Baby

Raskauden ensimmäinen kolmannes: jännitystä, pelkoa ja varovaista toivoa

17.05.2023Baby, pohdintaaraskaana, raskauden ensimmäinen kolmannes, raskausViena

Viikot 1-4

Meillä on menossa kuudes hoitokierto lapsettomuushoidoissa ja viimeinen julkisella tehtävä kevyt hoitokierros. Olo ei ole kovin toiveikas: selittämättömästi lapsettomien kohdalla kevyet hoidot tuottavat onnistumisia vain harvoille ja edellinen plussa päätyi varhaiseen keskenmenoon. Itse odotan jo siirtymistä tehokkaampiin hoitomuotoihin ja laskeskelen mielessäni, että ehkä reilun puolen vuoden päästä pääsisimme ehkä jatkamaan hoitoja, jos hyvä tuuri käy. Julkisella puolella jonot IVF-hoitoihin ovat 4-6kk kuukauden luokkaa. Suurin pelkoni juuri nyt on se, että ovulaatio osuu tässäkin kierrossa viikonlopulle ja hoidot siirtyvät taas kuukaudella tai pahimmassa tapauksessa joululoman vuoksi parillakin eteenpäin. Digitaaliseen ovulaatiotestiin ilmestyy kuitenkin varhain lokakuisena perjantaiaamuna hymynaama ja pääsen samana päivänä inssiin.

“DPO14 eli kuukautisten oletettu alkamispäivä ja olo on taas ihan samanlainen kuin aina ennen menkkoja, ei mitään poikkeavaa oloa tai tunnetta. Mulla ei ole oikeastaan mitään odotuksia tähän kiertoon. Meillä on illalla juhlat ja ajattelen, että voin ehkä illalla juoda viiniä, jos vuoto alkaa. Ostan kaupasta kaksi holitonta ja kaksi holillista juomaa ja ramppaan illan mittaan jatkuvasti vessassa tsekkaamassa tilannetta. Alkoholijuomat jäävät jääkaappiin, mutta olen edelleen lähinnä skeptinen aiempien kokemuksieni vuoksi.

DPO15 ja vuoto ei ole vielä alkanut. Virallinen testipäivä on vasta viikon päästä ja olin jo vakaasti päättänyt etten testaa ennen sitä, mutta alan kuitenkin harkita asiaa. Tuntuisi tärkeältä tietää, jos olisi kuitenkin tapahtunut hedelmöittyminen tai alkion kiinnittymisyritys. Rinnoissa tuntuu taas samanlaista pakotusta kuin viime plussakerralla ja joku pieni toivo herää meissä molemmissa. Vielä ei kuitenkaan uskalla iloita, päällimmäinen tunne on pelko.”

En jaksa kuitenkaan odottaa viralliseen testipäivään, vaan teen seuraavana päivänä kaapista löytyän liuskatestin, johon piirtyy heti selkeästi kaksi viivaa. Lähetän testistä kuvan Johannekselle töihin ja jatkan pahimman pelkäämistä. Mietin kokoajan, että jos nyt selvittäisi edes viikon pidemmälle kuin viimeksi, vaikka tiedän koko ajatuksen olevan absurdi: miksi toinen keskenmeno tuntuisi yhtään paremmalta kuin ensimmäinen?

Viikko 5

Tunnustelen jatkuvasti mahdollisia raskausoireita, mutta ainoa oire on oikeastaan rintojen pakotus ja arkuus. Rutiiniksi tuleekin tsekata monta kertaa päivässä, että ovatko rinnat edelleen arat – viimeksi arkuus kun katosi ennen km-vuodon alkamista. Puen jokaisena päivänä jalkaan varalta menkkapikkarit, koska en halua kokea uudestaan sitä, miten veri värjää valkoiset farkut. Juoksen monta kertaa päivässä paniikissa vessaan, kun tunnen jotain valuvan housuun, mutta joka kerta selviän säikähdyksellä – elämä kulkee vessakäynnistä toiseen, paniikista aina hetken helpotukseen. Päivät matelevat tuskaisen hitaasti, kunnes vihdoin koittaa se virallinen testipäivä. Teen positiivisen digitestin rv5+2 ja ilmoitan tuloksen lapsettomuusklinikalle sekä lähimmille siskoilleni. Saan ajan varhaisultraan viikolle 7 ja tuntuu, että joudun odottamaan ikuisuuden.

Viikonloppuna juhlimme isäinpäivää oman perheeni kanssa brunssilla ja puolison perheen luona kahvitellen. Käymme kävelyllä aurinkoisessa Helsingissä ja mietimme, että pääsemmeköhän ensi isäinpäivänä juhlimaan myös oman perheen kesken.

Viikko 6

Uskallan vihdoin ladata uudelleen raskaussovelluksen ja purskahdan itkuun, kun sovellukseen oli jäänyt aiemmasta keskenmenneestä raskaudesta tiedot ja se näyttää, että vauvamme olisi nyt jo viikolla 13. Tällä hetkellä tuntuu ihan absurdilta ajatukselta, että pääsisimme joskus sinne asti, ns. turvallisemmille viikoille. Varaan ajan myös neuvolaan, joka tuntuu yhtä absurdilta. Tuntuu, että huijaan olevani raskaana.

“Välillä iskee olo, että oliko koko raskaus ihan huono idea. Alan jo nyt potea identiteettikriisiä – mä en ole mikään äitihahmo. Samaan aikaan kuitenkin puhutaan Johanneksen kanssa innoissaan jo kaikesta mahdollisesta tulevasta: vierashuoneen muuttamisesta vauvan huoneeksi, siitä millaiset vaunut tarvitaan ja miten ehkä työt ja vanhempainvapaat järjestyvät.”

Odotan jatkuvasti pahoinvointia alkavaksi, mutta edelleen ainoa oire on rintojen pakotus ja se, että Johanneksen hiusvahan haju tuntuu liian voimakkaalta. Tunnen oloni ehkä normaalia väsyneemmäksi, mutta toisaalta on myös marraskuu ja se jo pelkästään väsyttää. Oireiden puuttuminen pelottaa, mutta siskoni kertoo, että hänelläkään ei juuri ollut pahoinvointia vaan ainoastaan pientä etovaa tunnetta, ja se helpottaa vähän.

Viikko 7

Ikuisuudelta tuntuneen pariviikkoisen jälkeen pääsen vihdoin varhaisultraan. Johannes ei pääse mukaan töiden takia ja pyydän pikkusiskoni mukaan tukihenkilöksi. Alkaa itkettää, kun ultrassa löytyy pieni möykky ja hurjasti sykkivä sydän ja unohdan sanoa siskolleni että “susta tulee täti”, vaikka olin etukäteen ajatellut sen olevan hauskaa, koska nuorin siskoni oli tosiaan täti jo itse syntyessään. Mietin, että miten arkisena asiana olen itse pitänyt aikoinaan lapsien saamista ja raskaana oloa, ja miten erityiseltä ja ihmeelliseltä se nyt tuntuu. Lähetän ultrakuvan Johannekselle joka oli jo ehtinyt yrittää soittaa ultran aikana. Lapsettomuuspolkumme suljetaan ja siirrymme tästä eteenpäin tavallisen neuvolan piiriin. Varmistan kuitenkin lääkäriltä, että päästäänhän me jatkamaan hoitoja, jos tulisikin keskenmeno ja kuulemma päästäisiin. Helpottaa vähän se tieto, ettemme joudu esimerkiksi uudelleen hoitojonoihin.

Viikko 8

Päätämme kertoa tulokkaasta Johanneksen vanhemmille, vaikka raskaus on vielä aika alussa: tuntuu siltä, että olisi tärkeää että osa läheisistä tietäisi meidän tilanteesta ja voisi olla tukena jos jotain kävisikin. Myös joulupyhien ruokailujen kannalta on helpompaa, jos raskaus on tiedossa eikä tarvitse selitellä syömisiä tai juomisia. Jännitän kertomista hirveästi ja tiedän, etten ikinä osaisi sanoa jotenkin rennosti vaan, että hei ollaan muuten raskaana. Siispä erään yhdessä vietetyn päivän jälkeen annamme heille pienen rasian, josta löytyy varhaisultrakuva ja teksti “toivottavasti tapaamme kesällä 2023”. Hetki on liikuttava meille kaikille. Kerromme avoimesti myös lapsettomuustaustasta ja hoitopolusta, sillä se tuntuu tärkeältä osalta meidän tarinaa.

Viikko 9

Ensimmäinen neuvolakäynti koittaa. Tunnen oloni neuvolassa vähän huijariksi, eihän tässä ole kuitenkaan vielä mitää varmuutta siitä, että meille olisi elävä lapsi joskus tulossa. Huijarisyndroomaa ei helpota se, että raskaus on edelleen lähes oireeton: ei aamupahoinvointia, ei oksentamista, ei edes etovaa oloa. Mitään erityistä ei tee mieli ja kaikki ruoka sekä kahvi maistuu normaalisti. Olen kyllä välillä nähnyt TODELLA outoja unia (siis poikkeuksellisen kreisejä) ja heräillyt aamuyöstä. En silti edelleenkään oikein usko olevani raskaana.

Vietämme kolmatta yhteistä vuosipäivää pienen hotelliloman merkeissä. Tuntuu jännittävältä soittaa ravintolaan ja pyytää että raskausajan ruokavalio huomioitaisiin tarjoiluissa. Viikonloppu on täynnä rakkautta ja hetkeksi keskenmenon pelko taas unohtuu.

Viikot 10-11

Ennen joulua lähden Ouluun ja Rovaniemelle keikkamatkalle. Etukäteen pelkäsin, että oksentelen siellä sitten tuntemattoman huonekaverini iloksi, mutta näköjään kuulunkin niihin onnekkaisiin, joille aamupahoinvointia ei tule. Olo on ehkä hitusen turvonnut ja vaikka keikkamekkoni mahtuu hyvin päälle, se tuntuu puristavammalta kuin aiemmin. Selailen tori.fi:tä ja mietin, uskaltaisiko kohta jo hankkia jotain äitiysvaatteita, ainakin joku esiintymisasu on pakko ostaa jossain vaiheessa.

Tsekkaan jatkuvasti todennäköisyyksiä keskenmenolle ja iloitsen jokaisesta uudesta päivästä ilman vuotoa. Pelkään kuitenkin myös keskeytynyttä keskenmenoa ja olen juuri lukenut kokemuksista, joissa nt-ultrassa todetaankin sikiön kuolleen jo viikkoja aiemmin. En jotenkin kestä ajatusta siitä, että tietämättäni elämä kohdussa olisi jo päättynyt ja nukun levottomasti pelkojen vuoksi. Välillä tuntuu käsittämättömältä, että miten ihmiset ylipäätään raskautuvat ja synnyttävät lapsia tuon tuosta, kun itse näkee vaan uhkakuvia kaikkialla. Keskenmenon lisäksi pelkään myös kaikkia mahdollisia muita poikkeamia ja sairauksia, joita sikiöltä mahdollisesti löytyy. On vaikea uskoa, että kaikki voisi vaan yhtäkkiä mennä hyvin.

Päätämme varata ennen joulua toisen varhaisultran. 11-viikkoinen sikiö pyörii, heiluu ja vilkuttelee ultrassa reippaana ja meitä naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Tällä viikolla keskenmenon riski on jo tosi marginaalinen, ihan prosentin luokkaa. Tapahtuuko tämä nyt meille oikeasti?

Viikko 12

Joulun jälkeen käyn viimeisen kerran kiipeilyhallilla boulderoimassa ja totean itselleni, että kiipeily taitaa jäädä nyt tauolle: en uskalla ottaa yhtään riskejä ja korkealla pelottaa enemmän kuin aiemmin. Haluan kuitenkin pysyä aktiivisena myös raskausajan ja ilmottaudun odottaville äideille tarkoitetuille barre-tunneille, joiden on tarkoitus alkaa alkuvuodesta. Vietämme uutta vuotta siskojeni kanssa ja kolmivuotiaan siskontyttöni reaktio raskausuutiseen on ehkä tähän saakka kaikista liikuttavin, hän ilahtuu silminnähden ja toivoo saavansa silitellä vatsaa.

Vatsaa ei kyllä tosin vielä oikein ole ja maha näyttää aika lailla täsmälleen samalta kuin ennen raskautta: etenkin ruuan jälkeen se turpoaa ja vähän pullistamalla se näyttää pieneltä raskausvatsalta. Haluan kuitenkin aloittaa mahan dokumentoinnin, ehkä myöhemmin näitä kuvia on sitten kiva katsoa.

Viikko 13

Vihdoin maaginen 13 viikkoa tulee täyteen ja pääsemme ensimmäiseen julkisen puolen viralliseen ultraan ja seulontaan. Olen nähnyt etukäteen jo painajaisia siitä, miten ultrassa näkyy vain kuollut sikiö tai siellä selviää jotain muuta vakavaa, mikä voisi johtaa raskauden keskeytykseen. Ajatuskin siitä, että joutuisimme taas aloittamaan uudestaan hoitorumban ja alkuraskauden piinailut, tuntuu musertavalta. Ultrassa kaikki on kuitenkin hyvin ja seulat ovat ns. puhtaat. Käymme ultran jälkeen juhlavasti pullakahvilla Ekbergillä ja minua hymyilyttää, kun näen siellä muitakin pariskuntia ihailemassa ultrakuvia. Jotenkin on vaikea uskoa meidän onnea ja sitä, että oikeasti olemme päässeet jo näin pitkälle.

NT-ultran jälkeen käymme stokkan lastenvaateosastolla pyörimässä ja ostamme pikkuisen kirsikkayöpuvun-ja myssyn tulevalle heinäkuiselle. Lapsen syntymän aikaan kirsikat ovat varmaan makeimmillaan <3

Lue myös:

Meille tulee vauva
Yksi tarina lapsettomuudesta

Miksi otimme vauvavakuutuksen?

29.03.2023Baby, pohdintaaraskaana, raskaus, vauvavakuutusViena

Kaupalinen yhteistyö If vakuutus

Olen tajunnut tämän raskaustaipaleen varrella jotain uutta itsestäni: olen varautuja. Eli sellainen tyyppi, joka pohtii etukäteen erilaisia skenaarioita ja haluaa valmistautua niitä varten mahdollisimman huolellisesti. Kun joku edessä siintävä asia huolettaa, etsin siitä lisätietoa ja pyrin selvittämään, miten tulevaan voi varautua jo etukäteen. Jos mahdollista, haluan mielummin pelata varman päälle kuin ottaa riskejä.

Tämä uusi piirre on ehkä vähän yllättävä, sillä aiemmin olen ollut aika huoleton aina tulevan suhteen. Olen aina halunnut luottaa siihen, että kaikki menee hyvin ja olen elänyt mielummin hetkessä kuin pahinta peläten. En ole ollut kummoinen suunnittelija tai valmistautuja, vaan olen jättänyt asioita yleensä viime tinkaan. Tällä taktiikalla kaikki onkin mennyt pääsääntöisesti aika kivasti, kunnes kohtasin tähänastisen elämäni suurimman kriisin lapsettomuusdiagnoosin myötä.

Lapsettomuushoidot ja keskenmeno kokeminen opettivat, miltä tuntuu olla prosenttien huonommalla puolella. Suurimmalla osalla pareista raskaus alkaa vuoden sisällä yrittämisen aloittamisesta, mutta ei meillä. Myös suurimmalla osalla naisista alkaneet raskaudet jatkuvat normaalisti, mutta minun ensimmäinen plussa menikin kesken. Kun tulin uudestaan hoidoilla raskaaksi, en ollutkaan innoissani vaan kauhuissani. Pelkäsin keskenmenoa, tuulimunaraskautta, seulonnassa paljastuvia vammoja tai sitä, että aiheuttaisin itse huolimattomuuttani jotain vauvalle. Kävimme alkuraskauden aikana yhteensä kolme kertaa ultrassa toteamassa kaiken olevan hyvin, mutta siitäkin huolimatta uskoin jatkuvasti jotain pahaa tapahtuvan. Vaikka fyysisesti alkuraskaus oli kohdallani helppoa aikaa, niin henkisesti se oli sitäkin rankempaa.

Nyt keskiraskaudessa pahimmat pelot ovat hellittäneet ja odotan tulevaa luottavaisin mielin. Raskaus on edennyt normaalisti, kaikki on näyttänyt tutkimuksissa aina hyvältä ja olen saanut arvokasta keskusteluapua neuvolan psykologin kautta. Vanhemmuus tulee varmasti jatkossakin olemaan täynnä epävarmuutta ja huolta, mutta huolen ei pidä jatkuvasti hallita elämää. Jokaisella voi olla oma tapansa hallita pelkojaan ja löytää mielenrauha huolten keskellä, minulle se tapa on ollut ammattilaisavun lisäksi varautuminen. Siksi olen mm. tehnyt excel-listoja vauvalle tehtävistä hankinnoista, selvittänyt huolella vanhempainraha-asiat, säästänyt vauvavuotta varten ja hankkinut tulevalle pikkuiselle vauvavakuutuksen.

Meille oli alusta saakka selvää, että haluamme ottaa tulevalle lapsellemme vakuutuksen jo raskausaikana. Vaikka toivon kaiken menevän hyvin, haluan silti varautua myös siihen, jos jotain ikävää tapahtuukin. Vauvavakuutus korvaa lapsen syntymän jälkeen lääkärikäynnit yksityisellä ja mahdollistaa nopean ja helpon hoitoonpääsyn ilman jonotteluja ja piinaavaa odottamista. Vaikka paras tilanne olisi tietysti se, ettei vakuutukselle tulisi lainkaan käyttöä, niin on huojentavaa ajatella että tarvittaessa sitä pääsee parhaaseen mahdolliseen hoitoon nopeastikin. Vakuutuksen voi tietysti ottaa myös lapsen synnyttyä, mutta silloin vakuutuksesta voivat rajautua jo lapsella ilmenneet sairaudet pois.

Valitsimme If vauvavakuutuksen, koska sen voi ottaa jo raskausviikosta 12 alkaen, eli ennen rakenneultraa. Jos lapsi syntyisi keskosena tai synnytyksen yhteydessä tulisi komplikaatioita, ei vakuutusta enää välttämättä myönnetä. Kun vakuutuksen ottaa jo raskausaikana, se tuo turvaa myös äidille ja korvaa jos äiti on raskauden aikana tai synnytyksen jälkeen yli 30 päivää sairaalassa (ei tarvitse olla yhtäjaksoinen).

Minulle erityisen tärkeää vauvavakuutuksessa oli se, että sen kautta saa matalalla kynnyksellä terveysneuvontaa: palveluun voi soittaa 24/7 ja kysyä raskauteen tai vauvaan liittyvistä terveyshuolista sekä odotusaikana että lapsen syntymän jälkeen. Kun on viettänyt alkuraskaudessa monia unettomia öitä outojen oireiden vuoksi ja kärvistellyt levottomana aamuun saakka, niin välittömästi tarjolla olevaa neuvonta-apua arvostaa todella paljon. Voisin kuvitella, että samanlaisia hetkiä tulee vastaan myös pienen vauvan ja lapsen kanssa. Vauvavakuutus takaa sen, että sairaan lapsen kanssa pääsee nopeasti yksityislääkärille suorakorvauksella ilman kuittirumbaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lääkäriasemat tekevät vahinkoilmoituksen potilaan puolesta, eikä vuosittaisen omavastuun maksamisen jälkeen yksityisen lääkärikäynneistä tarvitse maksaa mitään.

If vauvavakuutus ei nimestään huolimatta koske vain vauva-aikaa, vaan on voimassa lapselle läpi lapsen elämän, aina 80-vuotiaaksi vanhukseksi saakka. Ifin nettisivuilla voi laskea vauvavakuutukselle hinnan alle minuutissa ja muutenkin koko prosessin helppous oli suorastaan ilahduttavaa: itse ostin vakuutuksen nopeasti netissä ja se astui voimaan samantien! Nyt kun vakuutus on kunnossa, voin keskittyä helpommin kaikkeen siihen ihanaan, mitä tämä uusi ihmeellinen elämänvaihe tuo tullessaan.

Meille tulee vauva

08.02.2023Babyraskaana, raskausViena

Meille tulee vauva.

Tätä on niin vaikeaa uskoa tai käsittää, vaikka parin viikon päästä ollaan jo raskauden puolivälissä. Vaikka farkut eivät enää mahdukaan kiinni ja pikkuinen on nähty ultrassa jo useampaan otteeseen ja sydänäänetkin löydetty joka neuvolakäynnillä, niin silti asia ei tunnu vielä yhtään konkreettiselta. Saammeko ihan oikeasti lapsen? Onko mahdollista, että meitä voisi onnistaa vihdoin näin?

Meidän matka tähän pisteeseen ei ole ollut hirveän yksinkertainen. Ensiksi “tulkoon jos on tullakseen”-vaihe muuttui systemaattiseen yrittämiseen ovulaatiotesteineen, sitten tulikin ensikäynti lapsettomuusklinikalla, tutkimukset, hoidot ja lopulta noin kahden vuoden yrityksen alkamisen jälkeen ensimmäinen plussa ikinä raskaustestiin. Kun tuo raskaus meni kesken, tuntui etten jaksa enää. En halunnut luovuttaa, mutta en halunnut jatkaakaan. En halunnut mitään muuta kuin vaan sen, että tuo musertava surun ja epätoivon tunne häviäisi minusta.

Keskenmenon jälkeen suhtauduin uuteen hoitokiertoon välinpitämättömästi: en odottanut enää yhtään mitään, mutta jostain sain kuitenkin voimia jatkaa. Sitten yllättäen aiemmasta plussakierrosta tutut oireet tulivat kuvioihin ja kuukautiset eivät alkaneetkaan ajallaan. Positiivista raskaustestiä ei kuitenkaan seurannut helpotuksen tunne tai onnellinen odotusaika, vaan jokapäiväinen pelko ja piinaava odotus. Olin niin pitkään vain odottanut sitä raskautumista itsessään, etten ollut ennen keskenmenokokemusta osannut edes ajatella, miten pelottavaa aikaa se raskaus itsessään on – täynnä riskejä, huolia ja pelkoa siitä, meneekö kaikki hyvin. Tunsin itseni maailman typerimmäksi, kun olin sitä maagista plussaa toivoessani ollut kateellinen jopa keskenmenon kokeneille, kun “he sentään raskautuvat”.

Nyt kun olen 19. viikolla raskaana, alan jo pikkuhiljaa luottaa siihen, että ehkä kaikki voikin mennä hyvin. Että vaikka mitä tahansa voi vielä tapahtua, niin tässä on nyt jo aika isot todennäköisyydet siihen, että saamme kesällä elävän lapsen syliin. Samalla olen alkanut vähitellen pelon sijaan antaa tilaa ilon ja innostuksen tunteille, joita uusi elämänvaihe tuo mukanaan. Ja vaikka lapsettomuuden identiteetti kulkee edelleen mukana, niin nyt jälkikäteen ajateltuna kaikki kävi kuitenkin yllättävänkin nopeasti ja helpostikin, vaikka silloin hoitokierrosta toiseen edetessä se ei tuntunutkaan siltä. Ja tuntuu, että nyt on juuri oikea aika tälle kaikelle.

Avasin lapsettomuustaustaamme hiukan instagramin puolella ja sain jokusen viestin, jossa tuotiin esille se, miten harmillista se on, kun lapsettomuudesta usein puhutaan vasta siinä vaiheessa, kun ollaan raskaana tai lapsi on jo syntynyt. Ymmärrän tämän tosi hyvin – itsekin kaipasin syvimmissä vesissä uidessani sitä, että asiasta olisi enemmän avointa ja rehellistä puhetta, eikä pelkästään vaikeudesta voittoon -onnistumistarinoita. Silti itse en pitkään pystynyt puhua lapsettomuudesta yhtään kenellekään, en edes läheisimmile ystävilleni. Vasta kun hoidot tulivat ajankohtaiseksi, uskalsin puhua varovaisesti kahdelle läheiselleni, joilla on samanlaisia kokemuksia taustalla, sillä tiesin heidän ymmärtävän aiheen sensitiivisyyttä. En olisi ikinä pystynyt puhumaan asiasta julkisesti somessa, aihe oli silloin aivan liian kipeä. Pahinta mitä olisin voinut ikinä kuvitella, olisi se, että aiheeseen liittyen joutuisi ottamaan vastaan uteluja ja kyselyjä, kun itse elää todeksi elämänsä isointa kriisiä.

Mutta nyt haluan puhua meidän taustasta ja matkasta, koska haluan tuoda näkyväksi myös tällaisen tarinan, missä tie raskautumiseen ei ollutkaan niin yksinkertainen. Lupaan kertoa meidän hoitopolusta, kokemuksista ja raskauden etenemisestäkin vähän enemmän tulevissa postauksissa!