category: pohdintaa

kuulumisia

Viikko taukoa blogista, instagramista ja somesta muutenkin. Teki kyllä hyvää, luulen että tekisi jokaiselle meistä vähintään kerran vuodessa, useamminkin.

En suunnittele some-tai blogitaukojani etukäteen, ne vain tapahtuvat, kun elämä vie niin intensiivisesti mukanaan ja koneella vietetty aika olisi poissa jostain paljon mielenkiintoisemmasta tai hauskemmasta asiasta. Bloggaamisesta menisi ilo, jos se olisi pakollinen velvollisuus, joka pitää hoitaa silloinkin kun ei huvita. Yleensä lähes aina huvittaa, mikä on tietenkin hyvä juttu, ja siitä kannattaa pitää kiinni. Tauon jälkeen inspiraatiota jatkamiseen on entistä enemmän.

Viimeisen kahden viikon aikana olen vieraillut sekä Joutsassa että Joutsenossa, seikkailut metsässä, poiminut ahomansikoita ja mustikoita, ajanut autolla vahingossa kaksi kertaa risteyksen ohi ja pääätynyt sen seurauksena ostamaan hunajaa ja kanamunia suoraan tuottajalta eli vanhalta miellyttävältä pariskunnalta, silittänyt vuohia, tehnyt kukkaseppeleen Milolle, nauranut ja laulanut ja ennen kaikkea viettänyt paljon aikaa ihan mahtavien, inspiroivien ja hauskojen ihmisten kanssa.

Että ei ihme, jos internet jäi välillä kakkoseksi.

Nallikari

Viime viikolla Oulun Nallikarissa. Ihmettelin miksi Oulussa asuessani niin harvoin kävin tuolla, ehkäpä sitä ei osannut silloin arvostaa niin paljon kotipaikkakuntansa nähtävyyksiä. Kaunis ranta, etenkin hiljaisena, auringonlaskun aikaan.

Lapsena toivoin aina salaa ja joskus ääneenkin, että muuttaisimme pois pienestä kunnasta Oulun vierestä, jonnekin etelämpään. Jossain vaiheessa tietenkin tajusin, että se ei tule tapahtumaan, ainakaan minun toiveestani. Sitten aloinkin odottaa sitä hetkeä, jolloin voisin itse muuttaa. 18-vuotiaasta lähtien olen viettänyt kesät Helsingissä, ja kuusi vuotta sitten muutin tänne vakituisesti. Enkä ole osannut kaivata takaisin, täällä on hyvä.

Beau soir

Huomenna juhlin valmistujaisiani. Viisi vuotta meni nopeammin kuin olisi opintojen alkaessa ajatellut – olen varma että tätä ajanjaksoa tulee vielä ikävä. Yksin tähän en olisi pystynyt – kiitos kuuluu ihanille opiskelukavereille, kotiväelle ja ennenkaikkea osaaville ja kannustaville opettajille.

Monet opettajat ovat vaikuttaneet siihen, millainen minusta on tullut – ei pelkästään alani ammattilaisena, vaan ylipäätään ihmisenä. Viimeisen viiden vuoden aikana mukana on kulkenut ihan mahtavia opettajia, jotka ovat kannustaneet, ymmärtäneet ja tukeneet siitäkin huolimatta, että välillä rästitehtäviä on roikkunut palauttamattomina ylipitkiä aikoja ja poissaoloja on kertynyt enemmän kuin olisi sallittua kurssin läpäisemiseksi.

Olen miettinyt eilen ja tänään erityisesti lapsuusaikaisten opettajien merkitystä. Ala-asteaikainen opettajani, kolmosluokalta yläasteelle saakka, oli innostava, kannustava ja positiivinen ihminen. Minulla oli aina sellainen tunne, että opettajani uskoi minuun ja osaamiseeni – kaikki oppilaat olivat hänelle tärkeitä. Toivoisin, että jokainen pieni koululainen voisi saada opettajakseen sellaisen kuin hän, koska lapsena saatu tuki ja kannustus voi kantaa pitkälle elämään, sen merkitystä ei voi väheksyä nyt aikuisiälläkään. Kuulin eilen tämän opettajan äkillisestä poismenosta. Hän oli vasta nuori ja lähti aivan yllättäen, kesken tavallisen koulupäivän. Uutinen pysäytti täysin ja sai minut kirjoittamaan tämän aika erilaisen blogikirjoituksen.

Kun auringon laskiessa joet ovat vaaleanpunaisia ja lämmin tuuli kulkee vehnäpeltojen yllä,
kehoitus olla onnellinen tuntuu huokuvan kaikesta ja kohoavan sydäntä kohti,
kehoitus nauttia elämän ihanuudesta, kun on vielä nuori ja ilta on kaunis,
sillä lähdemme pois, niin kuin aalto – aalto mereen, me hautaan.

(Beau soir)