Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet varmaan tähänastisen elämäni hitaimmat. Olen odottanut kärsimättömänä uuden asuntoni vapautumista ja usein on tuntunut siltä, ettei maaliskuu ala IKINÄ. Mutta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen suuri päivä koitti vihdoin perjantaina, 1. maaliskuuta: sain avaimet uuteen kotiini. Ensimmäiseen ihkaomaan asuntooni. 

Nämä tuoreet asuntokaupat eivät kyllä kuitenkaan ole elämäni ensimmäiset. Olin 22-vuotias, kun silloisen poikaystäväni kanssa haimme yhdessä lainaa ja ostimme 35-neliöisen kerrostaloyksiön Leppävaarasta. Asunto maksoi hiukan päälle satatuhatta euroa, lainalupauksemme olisi riittänyt hiukan arvokkaampaankin ostokseen mutta emme halunneet lähteä hurjastelemaan. En olisi varmaan saanut tuolloin lainaa yksin muuhun kuin yksiömme vaatekomeroon, sillä olin täysipäiväinen opiskelija ja kesätyörahoilla ei juuri hurrattu. Siksi koen, että tämä kolmikymppisenä ostamani asunto on se the ensiasuntoni – tämän ostin ja omistan yksin. (Pankkikin on kyllä tässä osingoilla aika vahvasti, mutta tiedätte mitä tarkoitan.)

Julia Thurén kirjoitti alkuvuodesta loistavan kirjoituksen siitä, miten ensiasunnon ostaminen voi tuntua inhottavalta. Luin kirjoituksen pari päivää sen jälkeen kun ostotarjoukseni asunnosta oli hyväksytty ja olin varsin sekavissa ja epävarmoissa tunnelmissa ja päässäni liikkui muun muassa seuraavanlaisia ajatuksia:

“Mitä olen oikein tehnyt? Miksi tein tarjouksen tuollaisesta läävästä? Se asunto ei tuntunut kyllä yhtään kodilta, päinvastoin. Nyt en pääse siitä eroon. APUA!”

Julian kirjoitusta lukiessani rauhoituin. Asunnon ostamiseen, etenkin ensiasunnon, liittyy hirveästi sellaisia tarinoita, missä pitkien vaikeuksien jälkeen löydetty asunto on kaikkien haaveiden täyttymys ja miten jo näytöllä vilunväristykset meni läpi kehoa ja joku kuiskasi korvaan, että “tässä se nyt on”. Ensiasunnon odotetaan usein olevan se unelmien koti, se missä viihdytään vuosikausia ja mistä ei raskita luopua koskaan. Mutta usein ensiasunnon ostajalla ei ole vain varaa siihen unelmien kotiin, ja siksi pitää tyytyä johonkin keskinkertaiseen tai kelvolliseen.

Uusi asuntoni Kalliossa on todellakin keskinkertainen ja tein lähes kaikkien haaveitteni kanssa kompromissin sen hankkiessani. En saanut 20-luvun asuntoa korkeiden huoneiden ja leveiden ikkunalautojen kera. En saanut lautalattiaa, en suurta keittiötä enkä edes tarpeeksi neliöitä. Asuinaluekaan ei ollut se ykköstoiveeni. Lisäksi asunnossa lähes kaikki on remontoitava: keittiö, lattiat, ovet, seinät ja vaatekaapit.

Tästä kaikesta huolimatta uskon tehneeni ihan fiksut kaupat. Remontoimalla saan uudesta kodista varmasti viihtyisän, sellaisen jossa asun helposti ainakin seuraavat kaksi vuotta. Taloyhtiö on varsin hyvin huollettu, kaikki isot remontit putkiremonttia myöten ovat takanapäin ja lisäksi vastike on kohtuullinen. Sijainti ei kulkuyhteyksien kannalta voisi olla parempi, vaikka ympäristö muuttuukin kovin erilaiseksi mitä se on ollut Ullanlinnan lintukodossa. Paras hyöty on kuitenkin taloudellinen: tästä lähtien maksan vuokran sijaan pois omaa asuntolainaani. Vielä viime vuonna maksoin 10k vuodessa vuokria, nyt lyhennän saman summan lainaa. Tekemällä huolellisen pintaremontin nostan myös asunnon arvoa ja uskon saavani omat ja ehkä enemmänkin takaisin, jos myyn asunnon. Asumalla omistusasunnossa kasvatan pääomapottiani ja ehkä seuraavaa kotia hankkiessani minulla on jo paljon enemmän valinnanvaraa asuntokaupoilla.

Vaikka tälläkin hetkellä olen lähes kauhuissani siitä, että jos en viihdykään yhtään uudessa kodissa tai jos en selviäkään lainanlyhennyksistä tai remonttimaksuista, niin siitä huolimatta olen 100 % varma, että tämän asunnon ostaminen oli ihan järkevä juttu. Pääkaupunkiseudulla asunnosta pääsee myös varmasti eroon ja muuttaa voi vaikka puolenkin vuoden jälkeen, jos asunnossa ei viihdykään.

Ensiasunto voi siis olla kompromissiratkaisu. Se voi olla myös yksi etappi ennen sitä unelmien asuntoa.