Tänään on isänpäivä, joten halusin omistaa pienen kirjoituksen maailman parhaalle isälle, eli sille omalleni.

Meidän perheessä isä herätti aina  aamulla kouluun ja keitti kaurapuuron, joka yleensä jumittui kattilaan niin, että sitä piti leikata haarukalla ja veitsellä. Nykyisin kotona ei tarjoilla enää kaurapuuroa, mutta aina kotona käydessäni aamut alkavat iskän keittämällä cappucinolla. Kahvin äärellä juttelemme yleensä musiikista, puutarhahoidosta tai muista elämän tärkeistä asioista. Emme ole aina kaikesta samaa mieltä, mutta ymmärrämme silti aina molempien näkemykset. Isäni kanssa voi olla melkein mahdotonta ajautua riitoihin, sillä hän on ehkä lempein ja kärsivällisin ihminen, mitä tiedän.

Mun isä on iskä 13 lapselle ja pappa melkein 40 lastenlapselle. Voisi kuvitella, että kun jälkikasvua on näin suuri joukko, ei yksilöitä ehdi juurikaan huomioimaan. Silti mulla on sellainen olo, että isällä on aina aikaa, jos tarvitsen apua. Tänä syksynä olen ollut kiitollinen isälle mm. puutarhamökin hajonneen putken korjaamisesta ja siitä, että mun tori.fi:stä hankittu vanha ruokapöytä ei enää lonksu. Isä on sellainen monitoimimies, joka osaa korjata itse lähes kaiken, eikä mielellään osta mitään sellaista kaupasta, minkä voi tehdä itse.

Olen isältä oppinut sen, että minusta voi tulla mitä vaan, jos vain haluan tarpeeksi ja olen valmis tekemään sen eteen töitä. Kun olin kuoromusiikkiin hurahtanut lukioikäinen, isäni ehdotti että voisin alkaa kuoronjohtajaksi. Mielestäni ajatus oli naurettava, sillä en nähnyt mitenkään mahdollisena että MINÄ voisin tehdä sitä työkseni. Nuorena melkeinpä vieroksuin isäni optimistisuutta ja ihmettelin usein hänen intoaan tarttua jopa mahdottomalta vaikuttaviin haasteisiin, epäonnistumisia pelkäämättä. Nykyisin ymmärrän, miten arvokas tuo ominaisuus onkaan – jos haluaa saada elämässään jotain aikaiseksi, hyvin usein kannattaa vaan tarttua toimeen.

Emme välimatkan vuoksi näe toisiamme kovin usein, eikä tapoihimme kuulu soitella kuulumisia päivittäin tai edes viikottain – soitamme vain silloin, jos on oikeasti jotain asiaa. Sen sijaan iskä reagoi usein instastoryihini emojeilla, mikä on aika sympaattista.

Kiitos isä. Ihanaa isänpäivää!

(ps. kuvassa isän sylissä en ole minä, vaan siskoni!)