Tämä on yksi tarina tahattomasta lapsettomuudesta, meidän tarinamme. Tätä postausta kirjoittaessani olen raskaana ja näyttää siltä, että meistä on vihdoin tulossa vanhemmat. Tämä on tarina meidän yritys-ja lapsettomuushoitopolustamme ennen raskautumista.

Ennen yrityksen alkua

En tiedä, olenko aina tiennyt haluavani äidiksi. Kasvoin lapsuuteni uskonnollisessa yhteisössä, jossa naisen halua tässä asiassa ei juuri kyselty: ehkäisy oli syntiä ja suuret perheet sen seurauksena hyvin tavallisia. En usko törmänneeni koskaan lapsettomuuden pelkoon mutta sen sijaan raskautumisen pelko oli tavallista, vaikkakaan moni ei siitä uskaltanut juurikaan puhua. Kun menin itse yhteisön tapojen mukaisesti parikymppisenä naimisiin, tiesin vakaasti että en ole vielä valmis äidiksi ja sen vuoksi raskaaksi tuleminen oli pahin pelkoni. Tuolloin kohtasin usein raskausuteluja, milloin muuten vaan ja milloin jonkun somekuvan perusteella. Kun perheenlisäystä ei kuitenkaan kuulunut, niin vähitellen kyselyt vaimenivat.

Kun nuoruuden avioliittoni päättyi, niin sen jälkeen asia alkoi kirkastua minulle: haluaisin joskus olla vanhempi. En miettinyt lasten lukumäärää tai silloin 28-vuotiaana haaveen toteutumisen aikatauluakaan sen kummemmin, mutta jotenkin toive heräsi minussa voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Ajattelin, etten tarvitsisi välttämättä parisuhdetta tai miestä toiveeni toteutumiseen, vaan näin itseni yhtä lailla myös itsellisenä äitinä. Siitä lähtien olen tietoisesti kantanut lapsihaavetta mukanani jossain muodosssa.

Kun tapasin nykyisen puolisoni vuoden 2019 lopulla, puhuimme jo tapailumme alkumetreillä avoimesti lapsihaaveesta ja meillä oli asiasta hyvin yhtenäiset ajatukset ja toiveet. Alunperin tuskin ajattelimme että alamme edistää toivetta jo vuoden jälkeen ensitapaamisesta, mutta niin se vaan tuntui luontevalta askeleelta: meistä oli jo tuossa lyhyessä ajassa kasvanut tiivis kaksikko ja molemmista tuntui selvältä se, että tässä suhteessa ollaan nyt tosissaan. Tiedostin omasta puolestani iän tuomat rajat naisen hedelmällisyydessä ja tiesimme myös, että lapsia ei hankita noin vain, vaan projektissa voi kestää, ja siksi päätimme antaa rohkeasti uudelle elämälle mahdollisuuden. Siitä lähti käyntiin meidän yritystaival.

Kun “tulkoon jos on tullakseen”  -ajatus vaihtuukin huoleen

Joku lasta toivova aloittaa projektin tavoitteellisesti heti yrityksen alkumetreiltä, toiset vain jättävät ehkäisyn pois ja katsovat mitä tapahtuu. Me kuuluimme aluksi noihin jälkimmäisiin. Kävin vähän ehkäisyn poisjättämisen jälkeen gynekologilla perustarkastuksessa ja kaikki näytti hyvältä, joten en ollut huolissani. Tuo oli vielä sellaista kutkuttavan jännityksen aikaa. Meillä oli yhteinen projekti ja salaisuus, yhteinen toive ja unelma. Vaikkemme yrittäneet tavoitteellisesti raskautua enkä edes seurannut kiertoani kovinkaan tarkasti, oli mahdollisuus raskauteen jatkuvasti olemassa.

Puolen vuoden mitään ei ollut tapahtunut. Emme olleet vielä huolissamme, mutta päätimme kuitenkin siirtyä astetta tavoitteellisempaan yrittämiseen: tilasin kotiin kasan ovulaatiotestejä ja aloin seurata kiertoani tarkasti. Huomasin aika pian, että kehoni toimii lähes kellontarkasti ja saan hymynaaman ovulaatiotestiin joka kuukausi säännöllisesti. Tavoitteellisemman yrityksen alettua huomasin joka kuukausi uuden kierron alkaessa olevani aina vähän aiempaa pettyneempi ja pelko siitä, että kaikki ei ehkä olekaan hyvin, alkoi nostaa päätään. Rauhoittelin kuitenkin vielä itseäni sillä faktalla, että täysin terveellä parilla mahdollisuudet raskautumiseen ovat vain n. 20 % luokkaa yhdessä kierrossa ja vuodenkin yritysaika on vielä täysin normaali.

Yritystaipaleemme ensimmäinen romahdus tulee noin vuosi sen jälkeen kun olemme jättäneet ehkäisyn pois. Poikkeuksellisesti kuukautiset olivatt myöhässä ja tarkkaan kiertoon tottuneena ajattelin heti, että nyt se tapahtuu. Ennen testin tekemistä ehdimme jo miettiä että sehän kävikin aika nopeasti ja pohtia sitä, miten elämämme tulisi nyt muuttumaan. Mutta raskaustesti näyttikin negatiivista ja pian kuukautisetkin alkoivat, ja yhtäkkiä tajuntaan iski sellainen pelonsekainen pettymys, mitä en ollut aiemmin kokenut: ehkä meitä ei koskaan onnistakaan? Ehkä olen jo liian vanha tai ehkä meissä on jotain vikaa? Ehkä meitä ei olekaan tarkoitettu vanhemmiksi?

Lapsettomuushoitojen ensikäynti ja tutkimukset

Vuoden 2022 alussa varaan ajan yksityiselle lapsettomuusklinikalle ensikäynnille. Koronan vuoksi menen ensikäynnille yksin ja yritän itkun lomasta vastailla empaattisen lääkärin kysymyksiin. Puolisoni on jo aiemmin käynyt tutkittavana ja hänen puolestaan ei lapsettomuudelle ole löytynyt mitään selittävää tekijää. Minulle tehdään munanjohtimien aukiolotutkimus (se ei sattunut lainkaan) ja monia verikokeita, ja kaikki näyttää normaalilta. Ovuloin säännöllisesti, munanjohtimet ovat auki ja kaikki on ainakin tutkimusten mukaan niin kuin pitääkin. Saamme virallisen diagnoosin: selittämätön lapsettomuus. Lääkäri ehdottaa, että jatkaisimme vielä yritystä kotona ja jos raskautta ei kuulu, palaisimme asiaan kesän korvilla ja voimme sen jälkeen pohtia kevyiden hoitojen aloittamista. Lapsettomuushoidot tuntuvat vielä tuossa vaiheessa jotenkin hirveän isolta stepiltä, ja mielestäni lääkärin ehdotus on hyvä. Olen lisäksi lukenut keskustelupalstoilta että munanjohtimien aukiolotutkimus voi monilla vauhdittaa raskauden alkua ja lataan ison määrän odotuksia seuraavaan kiertoon, kun ultrassakin oli todettu tilanteen olevan ns. otollinen.

Se kierto päättyy samaan pettymykseen ja suruun, kuten aiemmatkin. Elämä alkaa pyörimään kokoajan yhä vahvemmin yrittämisen ja lapsitoiveen ympärillä. Jokainen kierto alkaa noudattaa samaa kaavaa, jossa tunteet vaihtelevat laidasta laitaan:

• Kierron alkaessa iskee pettymys ja suru, epäonnistumisen tunne. Meidän vuoro ei tule koskaan. 
• Ovulaation lähestyessä toivo herää pikkuhiljaa. Nyt on taas mahdollisuus! Ehkä tämä kerta on meidän kertamme. 
• Ovulaation jälkeen alkavat piinapäivät, loppukierron tuskainen odottelu. Oireiden pakonomainen tarkkailu, varovaisuus kaikessa, “kuin olisi jo raskaana”. Loppukierrosta tutut kuukautisia edeltävät oireet alkavat ja mieli alkaa pikkuhiljaa valmistautua jo pettymykseen, toiveikkuus katoaa. Ei tämä onnistu ikinä.

Sitten sama rumba lähtee taas alusta.

Lapsettomuusdiagnoosin saatuamme alan ymmärtää pikkuhiljaa, miten isosta kriisistä tässä on kyse. Jatkuva toiveen herääminen ja aina uudelleen pettyminen alkaa käydä mielenterveyden päälle. Mietin usein, että haluaisin vaan päästää irti tästä toiveesta ja palata takaisin elämään joka meillä oli ennen lapsen yritystä. Samaan aikaan toiveesta irti päästäminen on viimeisin teko jota haluaisin koskaan tehdä. Tuntuu että elämästä häviävät pikkuhiljaa kaikki ilo, kaikki värit. Asiaa ei helpota se, että en pysty puolisoni lisäksi puhumaan lapsettomuudesta kenellekään. Tuntuu liian tuskalliselta puhua mistään näin kipeästä, on helpompaa yrittää esittää normaalia, olla kuin mitään ei olisikaan.

Sanotaan, että lapsettomuus ei näy ulospäin. Omalla kohdallani se ei täysin pidä paikkaansa, sillä tilanteeni tavallaan näkyy epäsuorasti naamasta: hormonaalisen ehkäisyn lopettamisen jälkeen akne aktivoituu ja iho näyttää ja tuntuu hirveältä. Koska yritämme lasta, en voi käyttää juuri mitään tehokkaita lääkehoitoja, jotka normaalisti toisivat avun iho-ongelmiin. Lisäksi jatkuva pettyminen ja sureminen tekee minusta muutenkin väsyneemmän näköisen, tuntuu että vanhenen silmissä. Vaikka ulkonäköongelmat ovat lapsettomuuteen verrattuna aika turhamaisia murheita, niin ne eivät varsinaisesti helpota asiaa. Kiroan itsekseni, että voisinpa edes näyttää hyvältä kärsiessäni, mutta ei – voin huonosti ja näytän karsealta.

Kaiken keskellä iloa ja lohtua arkeen tuo parisuhde. Lapsettomuus on meidän yhteinen kriisi ja vaikka se koettelee parisuhdetta, niin se myös lähentää meitä. Yritämme keksiä pieniä ilonaiheita arkeen ja suunnittelemme kesäksi maata pitkin -matkaa Eurooppaan. Vähitellen myös alan myös ymmärtää, etten voi elää jatkuvasti raskautta odotellen ja uskaltaudun tekemään isoja päätöksiä oman uran suhteen, joka on tuntunut junnaavan vähän paikoillaan: olen pitkään pohtinut yhden työn lopettamista ja uskallaudun vihdoin irtisanoutumaan. Lisäksi päätän hakea jatko-opintoihin – elämässä täytyy olla muutakin, kun vain tämä yksi lapsiprojekti.

Lapsettomuushoidot alkavat

Kesän alussa menemme yhdessä yksityiselle lapsettomuusklinikalle hoitojen suunnittelua varten. Samalla lääkäri kirjoittaa meille lähetteen HUS:in lapsettomuusklinikalle, mutta varoittelee, että usein selittämättömästi lapsettomien täytyy odottaa kaksikin vuotta, ennen kuin pääsevät julkiselle hoitoihin. Meille kerrotaan eri hoitovaihtoehdoista ja lääkäri suosittelee aloittamista kevyillä hoidoilla, eli ovulaation induktiolla ja mahdollisesti myös klinikalla tehtävällä inseminaatiolla. Uuden kierron alkaessa aloitan ensimmäisen letrozol-kuurin ja ennen ovulaatiota lääkkeen vaste tarkistetaan ultralla. Kaikki näyttää hyvältä ja ovulaatio tapahtuu verikokeidenkin perusteella, mutta raskaus ei ala. Seuravassa kierrossa lääkehoitoon yhdistetään myös inseminaatio ja luteliaalivaiheen tueksi aloitetaan terolut-lääke.

Jollekulle toiselle ajatus klinikalla tehtävistä hoidoista voi olla ahdistava, mutta minulle hoitojen aloittaminen tuo toivoa: lääkkeet ja klinikalla tehtävät toimenpiteet ovat konkreettisia tekoja toivomamme asian edistämiseen. Olen valmis ottamaan kaiken mahdollisen avun lääketieteeltä, mitä voimme saada, toki tietenkin budjettimme rajoissa. Pelkästään ensikäynteihin, tutkimuksiin, ultrauksiin, pakollisiin verikokeisiin ja yhteen inseminaatioon on kulunut jo melkein 2000e, ja se on yksityisellä tehtävissä lapsettomuushoidoissa vielä ihan pieni summa. Ei ole tavatonta, että moni joutuu ottamaan lapsettomuushoitoja varten lainaa, summat etenkin IVF-hoidoissa nousevat nopeasti kymmeniin tuhansiin.

Ehdimme olla yksityisellä hoidoissa kolmen hoitokierron verran ilman tuloksia, kun saamme puhelun HUS:in lapsettomuusklinikalta ja kutsun ensikäynnille peruutusajalla. Olimme varautuneet odottamaan pidempään ja soitto saa aikaiseksi uuden innostuksen. Julkisella puolella hoito on moninverroin edullisempaa kuin yksityisellä: yksi klinikkakäynti maksaa vain 40e, toimenpiteestä huolimatta. Pääsemme jatkamaan julkisella hoitoja heti siitä mihin yksityisellä on jääty, vaikka vaatimus kahden vuoden yritysajasta jääkin vähän vajaaksi. Käymme läpi myös hoitopolun mahdollisuudet: julkisella tehtäisiin vielä pari kierrosta kevyitä hoitoja, ja sen jälkeen edessä olisi raskaammat hoidot eli IVF. Helsingissä jono IVF-hoitoihin on julkisella puolella melkein puolen vuoden luokkaa, eli jos kevyet hoidot eivät onnistuisi, venyisi haaveemme taas entisestään.

Pahinta lapsettomuudessa on jatkuva epätietoisuus ja odottaminen. Usein tuntui siltä, että lapsettomuus on pelkkää odottamista. Jokaisessa kierrossa odottaa ensiksi ovulaatiota ja sitten piinailee alkaako taas uusi kierto vai raskaus. Sitten sitä odottaa hoitoihin pääsyä ja ensikäyntiä,  tutkimustuloksia ja hoitojen aloittamista. Lapsettomuusklinikat ovat ainakin julkisella puolella auki vain arkisin, joten jos ovulaatio osuukin huonoon kohtaan, niin hoitoja ei pystytä tekemään ja kierto menee ns. hukkaan. Meillä kävi näin muutaman kerran ja aina se tuntui aina yhtä murskaavalta, kun taas tiesi että odotusta tulee kuukausi lisää. Samaan aikaan tiedostin, että meidän matka on sujunut tähän mennessä varsin onnekkaasti: lääkkeet olivat tuoneet alusta saakka hyvän vasteen, pääsimme julkiselle hoitoon suht. nopeasti ja kaikki operaatiot olivat aina sujuneet hyvin. Mutta oman kriisin ja kipuilujen keskellä oli usein aika vaikeaa nähdä asioiden positiivinen puoli.

Ensimmäinen plussa ja keskenmeno

Kun pääsimme aloittamaan julkisella hoidot, meni ensimmäinen hoitokierto meiltä kokonaan ohi viikonlopulle ajoittuneen ovulaation vuoksi. Kun ensimmäinen inseminaatio tehtiin HUS:illa alkusyksystä, olin itse jo vähän menettänyt toivoni kevyiden hoitojen onnistumisen suhteen. Kotona yrittämiseen verrattuna kevyet hoidot paransivat mahdollisuuksia selittämättömillä varsin vähän. Olin varma, että meillä kyseessä on joku isompi ongelma ja nyt nämä pakolliset OI-hoidot ja inssit piti vain hoitaa pois alta, ennen kuin pääsisimme IVF-jonoon ja -hoitoihin, joissa onnistumisprosentti on paljon kevyitä hoitoja parempi. Muistan, miten toimenpiteen jälkeen sairaanhoitaja ja lääkäri toivottelivat hirveästi onnea ja itse kommentoin vaan nuivasti jotain joopajoo-tyyliin, kun en uskonut että meidän kohdalla tästä hoitotavasta olisi enää mitään hyötyä.

Toisin kuitenkin kävi. Kun piinapäivät alkoivat lähentyä loppuaan, olin varma taas kuukautisten alkamisesta, koska oireet ja tuntemukset olivat täsmälleen samat kuin jokaisessa aiemmassakin kierrossa. Sinä päivänä kun kuukautisten piti alkaa, menimme ystäviemme luokse viettämään iltaa ja otin mukaan sekä alkoholittomia että holillisia juomia: jos vuoto alkaisi, voisin korkata viinin ja yrittää saada taas ajatuksia muualle. Mutta se ei alkanut. Seuraavana päivänä menin ystävieni kanssa kiipeilemään ja juoksin jatkuvasti vessassa tarkastamassa tilanteen, en pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Hallilta lähtiessäni kävin pitkästä aikaa ostamassa raskaustestin ja ajattelin tekeväni sen seuraavana päivänä, ellei vuoto alkaisi ennen sitä. Monilla kuukautisten alkamispäivä saattaa helposti heitellä päivällä tai useammallakin, mutta ei minulla. Kuluneen vuoden ajan kierto on noudattanut samaa lähes kellontarkkaa rytmiään, ja vuoto alkoivat aina tarkkaan dpo14, eli 14 päivää ovulaation jälkeen.

Tein testin 2 päivää kuukautisten poisjäämisten jälkeen. Odotimme sängyssä yhdessä puolisoni kanssa testituloksen ilmestymistä näytölle, yksin en olisi siihen varmaan pystynyt. Aika kului piinaavan hitaasti, kunnes testipuikon ruutuun ilmestyi teksti: raskaana 1-2 viikkoa. Tämä tuntui meille mahdottomalta, mutta siinä se nyt on: ensimmäinen plussa ikinä. Vuosi ja 9kk on kulunut ja niistä viisi kuukautta hoidoissa. Ensimmäinen tunne on epäusko ja innostus, itkemme molemmat.  Pelottaa, että jos tulee keskenmeno tai joku muu menee vikaan. Samaan aikaan tekee mieli kuitenkin huutaa ja riemuita, nytkö tämä vihdoin tapahtuu?

Päivän liikuttavin hetki on se, kun menen alakertaan ja puolisoni lukee granolapurkin kylkeä kännykkä kädessään, hän haluaa varmistaa ettei siinä ole mitään mulle kiellettyjä siemeniä tai pähkinöitä. Molempia hymyilyttää koko päivän ja yhtäkkiä kaikki arkiset askareet tuntuvatkin kevyiltä ja helpoilta. Otan raskaustestistä monta kuvaa ja mietin jo etukäteen, miten voisin kertoa asiasta joillekin lähimmille ystävilleni.

Seuraavien päivien aikana elämme sellaisessa varovaisessa omassa onnellisuuskuplassa. Lataan raskaussovelluksen ja pohdin, että odotan kuitenkin vielä pari viikkoa, ennen kuin varaan ajan neuvolaan.  En ehdi kuitenkaan varata aikaa, sillä yhtenä iltana töiden jälkeen huomaan valkoisten housujeni olevan ihan veressä. Vuodon laadusta ja runsaudesta ei voi erehtyä: raskaus on mennyt kesken. Päälle lyö pohjaton suru ja epäuskoisuus, juuri kun ehdin hetken verran luulla, että nyt olisi meidän vuoro, se viedäänkin meiltä pois.

Seuraavat päivät menee lähinnä itkiessä, yritän samaan hoitaa arkisia askareita ja jatkaa elämää. Meidän raskaus meni kesken varhaisilla viikoilla eikä monen mielestä ole ehkä varsinainen keskenmeno lainkaan, niin minusta tuntuu siltä, kuin olisin menettänyt kaiken. Olin koko yritys-ja hoitopolkumme ajan odottanut että ylipäätään tulisin raskaaksi, enkä ollut hirveästi tuhlannut aikaa miettimällä, että mitä tapahtuu plussan jälkeen. Olin jopa ollut kateellinen joillekin keskenmenon kokeneille, kun “sehän sentään tulit raskaaksi”. Nyt tajusin, miten typerä olin ollut. Tiesin keskenmenojen olevan hyvin tavallisia, etenkin ennen raskausviikkoa 7 kuten meillä, mutta vielä tavallisempaa on se, että alkaneet raskaudet jatkuvat. Miksi meidän täytyy olla kokoajan siellä huonommassa prosentissa?

Viimeinen kevyt hoitokierros ja uusi onnistuminen

Vaikka varhainen keskenmeno oli minulle fyysisesti aika kevyt kokemus, henkisesti se vei taas uusiin pohjamutiin. Pahinta on se, että hoidot taas venyvät: en voi km-vuodon alkaessa ilmottautua uuteen hoitokiertoon vaan on odotettava välikierto ennen kuin hoitoja voidaan jatkaa. Piinaavan pitkän välikierron jälkeen tajuan, että ovulaatio näyttäisi taas osuvan viikonlopulle ja saan sen johdosta kauheat raivarit. En vain tiedä, mihin tai kelle purkaisin pettymystä.

On kulunut puoli vuotta siitä, kun aloitimme hoidot ja lähes kaksi vuotta siitä, kun aloitimme yrityksen. Meillä on jäljellä vielä yksi kevyt hoitokierto julkisella, sen jälkeen edessä on puolen vuoden jonotus IVF-hoitoihin. Laskeskelen meidän säästöjä ja mietin, olisiko meillä odottelun sijaan varaa mennä jatkamaan  yksityiselle hoitoja, sillä en juurikaan usko siihen, että tämä viimeinen inseminaatio tuottaisi tulosta, vaikka toimenpiteen tekevä lääkäri onkin optimistisempi – kuulemma kemiallinen raskaus oli hyvä siinä mielessä, että tiedetään ettei absoluuttista sukusolujen yhteensopimattomuutta ole. Itse en ole yhtä toiveikas, lähinnä odotan, että pääsisimme taas hoitopolulla eteenpäin, kohti tehokkaampia vaihtoehtoja. Jos meillä meni melkein kaksi vuotta siihen, että saamme ensimmäisen plussan testiin, niin eihän se toinen voi mitenkään tulla heti edellisen jälkeen?

Niin kuitenkin kävi. Kierron loppuvaiheessa normaalit menkkoja edeltävät oireet alkavat taas ja melkein järkytyn, kun vuoto ei alakaan ja muutama päivä kuukautisten poisjäämisen jälkeen kaapin perältä löytyneeseen liuskatestiin ilmestyy kaksi viivaa. Emme puolisoni kanssa uskalla kuitenkaan toivoa tai iloita lainkaan, sillä aiempi pettymykseen päättynyt kokemus on vielä liian kipeänä tuoreessa muistissa. Mutta peloista ja epäilyksistä huolimatta tämä raskaus jatkuu, päivä ja viikko kerrallaan. Pitkä ja piinaava raskautumisen odotus on nyt takana päin, uudenlainen jännittävä odotus edessäpäin. Ja se on kokonaan taas oma, uusi tarinansa.

_________

-Lisätietoa lapsettomuushoidoista
-Lapsettomien tuki Simpukka Ry -nettisivut