Viikko sitten näihin aikoihin olin lentokoneessa palaamassa Venetsiasta suomeen. 33 kuorolaisen ja kuuden huoltajan kanssa, mukana kultadiplomit ja voittopokaali kuorokilpailusta. Olo oli samaan aikaan kuolemanväsynyt, hämmentynyt, epäuskoinen ja onnellinen. Viiden päivän matkalla oli koettu kaikki tunteet laidasta laitaan – olimme antaneet kaikkemme, pitäneet hauskaa ja oppineet tuntemaan toisiamme taas entistä paremmin, tiivistyneet ryhmänä. Tiesin jo kahden vuoden takaa, että matkat tämän porukan kanssa ovat pelkkää timanttia, mutta yllätyin silti taas.
Jos olette miettineet, miksi täällä blogissa on lokakuun ajan ollut aika hiljaista, niin tässä syy. Tämän matka ja sen valmistelu ovat pitäneet kiireisenä. Vaikka yleensä olen kohtalaisen hyvä hoitamaan useampia lankoja käsissäni yhtä aikaa, nyt halusin keskittyä tähän kunnolla ja jätin kaiken ei-pakollisen pois. Kuluneen viikon aikana olen pikkuhiljaa toipunut matkasta, voitosta ja kaikesta sen aiheuttamasta hässäkästä. Lähdimme alunperin kilpailuun hakemaan uusia kokemuksia ja näyttämään osaamistamme kansainväliselle tuomaristolle, mutta tätä emme osanneet odottaa: ensiksi oman sarjamme voitto, jonka myötä pääsimme Grand Prix-kilpailuun ja täytenä yllätyksenä koko kilpailun Grand Prix-voitto. Palatessamme kisapaikalta hotellille Yleltä jo soiteltiin ja pian voitostamme kerrottiin radiossa ja kaikissa isoimmissa medioissa, Ylestä maikkariin. Ihan hullua!
Siitä on nyt viisi vuotta, kun CandoMini-kuoro perustettiin. Ensimmäisissä harjoituksissa oli 8 nuorta laulajaa ja itse en ollut ihan varma mistä kannattaisi aloittaa. Alkuvuodet olivatkin minulle lähinnä harjoittelua, uuden oppimista. Samaa se on edelleenkin, mutta tietynlainen epävarmuus on jäänyt ja jännitykseen on tottunut – en enää näe painajaisia ennen keikkoja ja pystyn syömään jotain esiintymispäivinä. Olen hyväksynyt nuorisokuoron nopean vaihtuvuuden ja sen, että kun joku kuorolainen lopettaa harrastuksen, niin se aika harvoin johtuu minusta. Olen uskaltautunut jopa pitämään välillä jopa lomaa niin, että olen hankkinut itselleni sijaisen.
Edelleen hyvin harva asia elämässäni on aiheuttanut sellaisia elämyksiä ja niin voimakkaita tunteita, kuin tämä kuoro ja työni sen johtajana. Olen monta kertaa miettinyt lopettamista ja luovuttamista, mutta sitten taas joku pieni hetki harjoituksissa tai konsertissa on saanut jatkamaan. Vuosien myötä huijarisyndrooma on myös vähän hellittänyt ja olen oppinut uskomaan, että olen ihan hyvä tässä. Johdan myös yhtä aikuiskuoroa, ja rakastan sitäkin – meillä on mahtava porukka ja välillä treenit tai kuoroleirit eivät edes tunnu työltä. Silti lasten ja nuorten kanssa työskentelyssä on jotain ihan erityistä, siitä tulee merkityksellinen olo.
Kiinnostavaa nähdä, mihin tämän kuoron matka vie tulevina vuosina – itse tietysti toivon että jatkossakin pääosassa olisi laulamisen ilo, hauskanpito yhdessä ja ennenkaikkea rakkaus musiikkia kohtaan. Mutta ei sekään haittaisi, jos menestyksen myötä pääsisimme tulevaisuudessa viemään kuoromusiikin ja laulamisen ilosanomaa vieläkin laajemmalle, ympäri maailman niin, että mahdollisimman moni voisi löytää tämän maailman parhaimman harrastuksen äärelle.
CandoMinin kisaesityksiä pääsee katsomaan täältä ja tulevat konsertit näkee täältä.