Tänään oli jännittävä päivä. Postiluukusta kolahti aamupäivällä uusin Trendi, jonka kansi jo julisti ehkä vähän raflaavasti:

“Bloggaaja Viena K: uskonto ja unelmani eivät sopineet yhteen.”

Alkuvuodesta siis sain kylään toimittajan Anna Kauhalan (joka tunnetaan myös ihanasta Anna Vihervaarasta-blogista) ja valokuvaaja Suvi Kesäläisen. Juttelimme Annan kanssa tyylistä, sisustuksesta ja elämästäni, mutta eniten kuitenkin vanhoillislestadiolaisesta taustastani. Oli jännittävää ja vähän pelottavaakin avata lehti ja nähdä itsensä, kotinsa ja tarinansa lehdessä, jota itse on lukenut aktiivisesti yläasteikäisestä saakka. Lisäksi maanantaina tuli ulos Mitä vielä, Ronja Salmi?-podcastjakso, jossa olin mukana vieraana. Jakson aiheena oli uskonto ja uskosta eroaminen ja minun lisäkseni kokemuksistaan oli kertomassa myös jehovan todistaja Aino.

Kukapa olisi uskonut, että joskus voisin näin vapautuneesti kertoa taustastani, joka oli pitkään minulle suuri häpeilyn ja salailun aihe?

Sille, miksi olen uskaltautunut puhumaan rohkeammin uskonnollisesta taustastani, on selkeä syy. Kun aikoinaan itse tein irtautumisprosessia lestadiolaisuudesta, olin minun hyvin vaikea löytää vertaistukea. Alkuvaiheessa ei ollut ketään, kenelle olisin voinut puhua epäilyksistäni ja ajatuksistani yhteisöstä eroamisen suhteen. Minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta ottaa aihetta puheeksi perheenjäsenten tai ystävieni kanssa, pelkäsin tuomitsemista. Keskustelupalstoilla lestadiolaisista ja yhteisöstä puhuttiin hyvin vihamieliseen sävyyn tai sitten niin teologisesti, etten ymmärtänyt mitään. Julkisuudessa oli esillä vain äärimmäisiä kertomuksia esimerkiksi hyväksikäyttötapauksista tai siitä miten äiti oli kuollut synnytykseen, enkä pystynyt samaistumaan niihin.

Kirjoitin vuosi sitten blogitekstin lestadiolaistaustastani ja tulin samalla rikkoneeksi vannomani päätöksen siitä, etten koskaan puhuisi uskonnosta blogissani. Tekstistä tuli koko blogihistoriani suosituin postaus, ja se kirvoitti kommentteja ja viestejä enemmän, kuin osasin koskaan ajatellakaan. Suurin osa palautteista oli kiittävää, muutama kriittinenkin ääni mahtui myös joukkoon. Postauksen tiimoilta kävin monta älyttömän mielenkiintoista ja rakentavaa keskustelua. Tärkeimpänä palautevyöry sai minut tajuamaan kuitenkin sen, että voin oman tarinani kertomalla toimia vertaistukena jollekin. Että se, jos puhun itse avoimesti asioista, voi ehkä auttaa jotakuta sellaista, joka käy läpi samoja asioita.

Eroaminen tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä on harvoin helppoa, sitä se ei ollut ainakaan minulle. Päätökseni on tuottanut surua läheisilleni ja se raastaa minua edelleenkin usein. Uskon kuitenkin siihen, että avoimuus ja päätös seurata omaa tietä on ollut minulle se ainoa oikea ratkaisu. Jotkut läheisistäni ovat päättäneet myös irtaantua yhteisöstä, toiset ovat halunneet jäädä – kaikki he ovat minulle yhtä arvokkaita ja tärkeitä. Haluan tuoda aina taustastani puhuessa esiin sen, etten koe katkeruutta uskontoja tai vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan, vaan olen kiitollinen juuri tästä tiestä, minkä olen saanut kulkea. Usko voi antaa ihmiselle hirveästi voimaa ja iloa ja vanhoillislestadiolaisuudessa on paljon hyvää. En halua kannustaa ketään uskovaa jättämään uskoaan, vaan sen sijaan toivoisin sydämeni pohjasta, että jokainen uskaltaisi näissä asioissa tehdä päätökset oman sydämensä mukaan, ulkopuolisten mielipiteistä huolimatta.

Lue ja kuuntele lisää aiheesta:

Mitä vielä, Ronja Salmi?: Voiko uskosta erota?
No Filter podcast: Millaista on olla lesta?
Viena K: Vapaa nainen 

Kuvat minusta ja Milosta: Suvi Kesäläinen / Trendi