Jätin vuoden 2019 taakseni kiitollisuudella ja ilolla. Mennyt vuosi oli ehkä tähänastisen elämäni raskain, vaikka lähtökohtaisesti kaikki oli hyvin: pysyin terveenä, minulla oli töitä, ystäviä ja paljon rakkautta ympärilläni. Samaan aikaan elämässäni tapahtui kuitenkin monia muutoksia ja isoja juttuja: muutin kahteen kertaan, ostin ja remontoin asunnon, erosin parisuhteesta, aloitin opinnot, tein älyttömästi töitä ja ajoin itseni lähes työuupumuksen partaalle. Nyt on hyvä aika käydä läpi mennyt ja tehdä viime vuoden tilinpäätös, yhdeksän tykätyimmän instagram-kuvan siivittämänä: mitä opin ja koin vuonna 2019?

Sydänsuruista

Kävin viime kesän aikana läpi raskaan eroprosessin. Itse ero sujui niin kauniisti kuin ero nyt vain voi sujua: ensin pidimme taukoa, annoimme toisillemme miettimisaikaa ja pohdimme tahoillamme mitä oikeasti haluamme parisuhteelta. Sitten eräänä lämpimänä kesäiltana valvoimme jutellen aamuun saakka, joimme tonkan viiniä ja päätimme jatkaa matkaamme eri suuntiin.  Meillä oli paljon rakkautta, ihanat yhteiset kaksi vuotta ja roppakaupalla hyviä muistoja, mutta myös aika erilaiset ajatukset tulevaisuudesta ja elämästä ylipäätään. Molemmat olivat tienneet jo jonkin aikaa, että jotain pitäisi tapahtua, ja ero oli molempien mielestä hyvä ja oikea päätös. Se ei silti tehnyt siitä helppoa.

Koin elämäni ensimmäiset oikeasti raastavat sydänsurut. Vaikka tiesin tehneeni parhaan mahdollisen päätöksen, tunteet eivät kulkeneet samaa tahtia järjen kanssa. Tuntui pitkään siltä, etten voisi enää koskaan ihastua tai rakastua kehenkään uudelleen. Olen ollut aina aika nopea prosessoimaan asioita ja tuntui järkyttävältä, kun erosta ylipääseminen tuntui kestävän loputtomiin. Nyt, yli puoli vuotta myöhemmin olen kuitenkin iloinen siitä, miten asiat menivät: voin muistella menneitä hyvillä mielin, ilman katkeruutta, ilman menneeseen haikailemista. Opin taas uudelleen sen minkä oikeastaan tiesin jo ennestään: aika parantaa ja joitakin asioita ei voi vain kiirehtiä vaikka haluaisikin.

Ystävyydestä

Vuosi 2019 oli minulle ystävyyden vuosi. Kun mietin vuoden kohokohtia, niin mieleeni tulevat juurikin ystävien kanssa vietetyt hetket: aamuyön tanssit ja laulut Bättre Folkissa auringon noustessa porukalla, jossa nuorin oli 18 ja vanhin 45. Downton Abbey-henkiset juhlat, ulkoilmaleffanäytös ja elokuinen illallinen puutarhalla. Ystävien häät, jatkot ja jatkojen jatkot keskeneräisessä kodissani, josta viimeiset vieraat lähtivät aamuyhdeksältä. Monet arkiset syysillat, kun olen istunut töiden jälkeen ystäväni luona avautumassa elämästäni tai hän minun luonani (kun emme ehtineet nähdä, puhuimme pitkään puhelimessa). Ja kaikki muut isot ja pienet hetket, jotka sain jakaa ihanien ystävieni kanssa – ne olivat älyttömän tärkeitä.

Opin viime vuonna pyytämään apua ystäviltäni silloin, kun sitä tarvitsin. Kun ahdisti tai olo oli yksinäinen, sain tukea ja juttuseuraa. Kun erotilanteessa piti yhtäkkiä saada kamat muutettua poikaystävän luota omaan kotiin, sain ystäväni samana päivänä avuksi. Kun remppafirma ei ehtinyt tulla kiinnittämään hyllyä seinälle, riensi kaveri hätiin. Jostain syystä se vanha “en haluais vaivata ketään”-ajatus hiipii hirveän usein mieliin silloinkin, kun oikeasti on hätä, vaikka itsekin mielellään auttaa läheisiä kun tarve on. Kukaan ei pärjää eikä kenenkään tarvitse pärjätä yksin.

Puutarhanhoidosta

Tämä oli yksi lempiasioistani. Vietin ensimmäisen kokonaisen siirtolapuutarhakesän ja rakastin sitä. Mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut niin paljon omalta jutulta kuin puutarhanhoito ja siirtolapuutarhaelämä ylipäätään. Kausi alkoi huhtikuussa ja päättyi lokakuussa ja nyt ikävöin jo suunnattomasti kuokkimisen pariin. Puutarhani ei pysynyt läheskään yhtä hienossa kunnossa kuin se oli silloin kun sen hankin, mutta se ei nyt ollut tarkoituskaan. Sain mukavasti satoa ja nautin mielettömästä kukkaloistosta. Opin ainakin sen, että kesäkurpitsaa kannattaa tulevina vuosina kylvää hiukan vähemmän ja sen, että puutarha pärjää kyllä itsekseen, vaikkei siellä joka päivä ehtisikään käydä. Opin myös poistamaan varkaita tomaatintaimista, lannoittamaan oikein ja ainakin 50 uuden perennan nimen. Enkä malta odottaa uutta puutarhakesää!

Asunnon ostamisesta ja remontoimisesta

Vuosi sitten tein tarjouksen pienestä kaksiosta hakaniemen kupeessa ja vuodenvaihteen tienoilla sain tietää tarjoukseni menneen läpi. Siitä alkoi puoli vuotta kestänyt prosessi: ensin odotettiin asunnon vapautumista, sitten remppalupaa isännöitsijältä, sitten itse rempan valmistumista. Muutin uuteen kotiini toukokuun lopussa ja viimeiset irtolistat ja hyllyt saatiin paikoilleen syksyllä. Olen ylpeä itsestäni ja siitä, miten sain ihan itse hoidettua koko prosessin kunnialla läpi maaliin saakka. Ostotarjoukset, remontin suunnittelu, työmiesten palkkaaminen, remppaluvan hakeminen isännöitsijältä, materiaalien ja kalusteiden valinnat.. En olisi vielä pari vuotta sitten uskonut, että uskaltaisin lähteä tällaiseen yksin! Viime vuonna remontti vei kaikki rahani ja lähes hiukset päästäni, mutta silti voisin nyt taas remppapölyn laskeudettua lähteä samaan hommaan uudestaan. Mutta ei kuitenkaan vielä tänä vuonna..

Syksyllä tykätty kaksion remontti-postaussarja eli vähän hiljaiseloa, mutta pian on tulossa taas jatkoa ainakin ennen / jälkeen-kuvien ja budjettiasioiden muodossa.

Töistä, opinnoista ja tulevaisuuden haaveista

Yksi suurimmista viime vuoden eväistä oli jonkinlainen ammatillinen herääminen. Olen tehnyt pitkään rinnakkain kahta ihan erilaista työtä someammattilaisena ja kuoronjohtajana ja se on sopinut minulle aivan hyvin. Viime vuonna päätin kuitenkin alkaa panostamaan tietoisesti vähän enemmän muusikkouraan ja hakeutua jatko-opintoihin – halusin katsoa tämän kortin nyt, myöhemmin siihen ei ehkä olisi enää mahdollisuutta. Tein siis viime vuonna aiempaa enemmän töitä kuoromusiikin parissa ja syksyllä aloitin kahden vuoden kuoronjohtokurssin, ja haaveenani olisi hakeutua ehkä vielä ihan täysipäiväiseksi opiskelijaksi. Olen paininut ammatillisen identiteettikriisin kanssa paljon ja tullut siihen tulokseen, että jos on löytänyt jonkun asian mitä haluaa tehdä, niin silloin sitä on tehtävä. Että tässä nyt sitten yritetään.

Vaikka tein viime vuonna enemmän töitä kuin ehkä koskaan aiemmin elämässäni, niin tienasin silti vähemmän kuin aiempana vuonna. Opiskelustahan ei saa rahaa (vaan päinvastoin) ja on muutenkin päivänselvää, että apurahojen ja valtion tukien turvin toimivassa klassisen musiikin maailmassa palkkiot ovat ihan eri galaxissa kuin somemarkkinoinnin maailmassa. Joku ääni sisälläni kertoo silti, että olen oikealla tiellä: ehkä en kirjoita blogia tai kuvaa elämääni someen ikuisesti, mutta musiikin tekemisestä tuskin luovun niin kauan kuin hengitän. En silti suunnittele luopuvani kirjoittamisesta ja kuvaamisestakaan – niistä on tullut myös merkittävä osa elämääni ja tärkeä itseilmaisun muoto.

Nyt uuden vuoden alkaessa olen taas ihan tuntemattoman edessä. Suuntaviivat on hahmoteltu ja monet työjutut jo sovittu loppuvuoteen saakka, mutta silti kaikki on kuitenkin ihan auki. Jostain syystä minulla on kuitenkin sellainen aavistus, että tästä vuodesta voi tulla ihan mahtava – ja siitä aavistuksesta aion pitää kiinni. Ihanaa vuotta 2020 teille kaikille!