Heinäkuussa meille syntyi pieni ihme, suloinen tummatukkainen vauva. Synnytyksestä on nyt kulunut jo yli kymmenen viikkoa ja tätä tekstiä kirjoittaessani on varhainen aamuyö: muu perhe nukkuu, mutta minä valvon. Siispä kirjoitan nyt muistaessani tänään, vauvan päivänä, ylös synnytyskertomukseni – miten kaikki meni ja miten pieni tiitiäinen tuli tähän maailmaan.

–

Voin loppuraskaudesta tosi hyvin ja meillä oli kaikenlaista ohjelmaa vielä ihan viimeisilläkin raskausviikoillakin. Viikkoa ennen laskettua aikaa pohdimme, että koska synnytykseen voi kestää vielä kolmekin viikkoa, niin parempi suunnitella kaikenlaista kivaa pientä tekemistä kuin odotella kotona peukaloita pyöritellen: menoja voi sitten perua, jos tuleekin lähtö synnyttämään. Kävimme konsertissa, siskon syntymäpäivillä ja kutsuimme ystävät meille viettämään pizzailtaa. Oloni oli täysin normaali ja olin henkisesti täysin valmistautunut siihen, että raskaus menee yli ajan. En tuntenut kehossani mitään lähestyvän synnytyksen merkkejä tai oireita.

Seuraavana päivänä sen pizzaillan jälkeen heräsin varhain aamuyöstä. Siinä ei ollut oikeastana mitään erikoista, koska läpi raskauden heräsin aina neljän-viiden aikaan, kunnes nukahdin taas parin tunnin päästä uudelleen. Tällä kertaa oloni oli kuitenkin jotenkin erikoisen levoton, enkä osannut mennä nukkumaan: sen sijaan pompin jumppapallolla ja viimeistelin samalla aiemmin aloittamaani virkkaustyötä, pientä vauvan lelua. Aamuseiskalta kävin vessassa ja asiani suoritettuani ihmettelin, kun jotain ylimääräistä tuntui lorahtavan vielä pönttöön. Ei tämä nyt varmaan ainakaan lapsivettä ole, ajattelin. Olin lukenut “paperitestistä”, jossa ohjeistetaan laittamaan terveyssiteen päälle vessapaperia jos epäilee lapsiveden menneen: jos paperi kastuu märäksi, on kyseessä todennäköisesti lapsivesi. Valkovuoto on sen sijaan vetisenäkin limaisempaa, eikä yleensä imeydy paperiin. Mulla ei ollut kotona yhtäkään terveyssidettä, mutta tungin vessapaperia pöksyihini ja ajattelin yrittää nukkumista vielä hetken.

Heräsin uudelleen ysin aikoihin ja paperit housuissa olivat vähän kastuneet. Vessakäynnin yhteydessä tajusin limatulpan myös irronneen. Hetken epäröityäni mietin, että ehkä nyt voin herättää Johanneksen, vaikka en olekaan varma mistä on kyse. Laskettuun aikaan oli yksi päivä ja olin vähän epäuskoinen sen suhteen, että nyt olisi oikeasti tosi kyseessä. Johannes sen sijaan alkoi heti pakata tavaroita ja patistella mua soittamaan synnytyssairaalaan – minä taas halusin odotella vielä hetken ja seurailla tilannetta. Jälkikäteen vähän huvittaa se, että mua ei tuossa vaiheessa jännittänyt ollenkaan lähestyvä synnytys, vaan pelkäsin enemmänkin sitä, että menisimme laitokselle turhaan kuormittamaan henkilökuntaa ja aiheuttamaan vaivaa, jos kyseessä ei olisikaan lapsiveden meno. Lopulta pienen painostuksen jälkeen soitin kuitenkin Espoon sairaalaan ja he kehottivat meitä tulemaan lapsivesitestiin, jotta asiaan saataisiin varmuus. Siispä kevyen aamupalan jälkeen lähdimme jännittyneinä ajamaan kohti sairaalaa.

Sairaalassa testit osoittivat epäilyt todeksi: lapsivesi oli alkanut tihkumaan. Meidän lapsi siis syntyisi siis pian! Mitään muita merkkejä lähestyvästä synnytyksestä ei ollut näkyvillä, joten lähdimme kotiin ja saimme ohjeeksi tulla takaisin viimeistään seuraavana aamuna, ellei synnytys käynnistyisi kunnolla ennen sitä. Kotimatkalla kävimme hakemassa TENS-laitteen vuokralle ja söimme idyllisesti hesessä. Kotona katselimme sarjaa, teimme pizzaa ja kävimme kävelyllä – molempien olo oli aika levoton ja odottava, mutta mitään ei alkanut tapahtua. En ollut päivän aikana tuntenut juurikaan vauvan liikkeitä, joten illalla suihkussa käytyäni, ennen nukkumaan menoa aloin tehdä liikelaskentaa. Kun monen mehulasillisen ja kahden tunninkaan kyljellään pötköttelyn jälkeen en saanut tulokseksi kuin muutaman epämääräisen liikkeen, olin jo ihan itku kurkussa ja täysin varma, että vauvalla ei nyt olekaan kaikki hyvin. Soitimme synnytyssairaalaan ja he kehottivat tulemaan paikalle, vaikka taas mua hävetti hirveästi, että varmasti nyt mennä turhaan vaivaamaan heitä. Pelko vauvan voinnista oli kuitenkin tässä vaiheessa suurempi. Ajoimme sairaalaan ja tällä kertaa otimme sairaalakassin kaikki muut tavarat mukaan: ehkä nyt ei enää tultaisi kotiin ennen vauvan syntymää. Sairaalassa join ananasmehua ja pääsin käyrille, ja tällä kertaa sain liikelaskennan täyteen. Kello oli kolme yöllä kun olimme valmiita ja meitä ei enää lähettty kotiin, koska synnytys olisi kuitenkin tarkoitus käynnistää aamulla. Nukuimme muutaman tunnin, ja aamulla kätilö tuli moikkaamaan ja kertoi meille synnytyksen käynnistämisestä: ensiksi mulle asennettaisiin ballonki ja sen jälkeen synnytystä vauhditettaisiin tarpeen tullen oksitosiinilla. Hän kehotti varautumaan siihen, että hommassa voi kestää ja vauva syntyisi ehkä parin-kolmen päivän päästä. Me naureskeltiin Johanneksen kanssa että olisihan se ollut vähän liian täsmällistä, jos lapsi olisi syntynyt juuri laskettuna päivänä.

Ballongin asettamisen jälkeen supistukset käynnistyivät aika pian, aluksi aika kevyesti. Lähdimme kätilön kehotuksesta ulos kävelylle: ulkona oli mielettömän kaunis ja lämmin ilma, kävelimme sairaalan pienessä puistossa ja otin supistuksia vastaan puuhun tai puistonpenkkiin nojaten. Supistusten voimistuessa otimme TENS-laitteen käyttöön ja siitä olikin alkuvaiheessa tosi paljon hyötyä, samoin kuin muistakin meidän etukäteen harjoittelemista kivunlievityskeinoista: synnytyslaulu, jumppapallo, kuuma suihku ja selän hieronta helpottivat kokoajan voimistuvaa kipua. Jossain vaiheessa sain panadolia suoraan suoneen, joka oli siinä hetkessä myös toimiva apu kipuihin. Olin päivittänyt synnytyksen vaiheita mun siskoille ja naureskelin heille, että ei tainnut ollakaan vielä kovin voimakasta kipua, jos panadol auttoi siihen näin hyvin. Toisaalta oli vaikea arvioida kivun astetta, kun supistuksien aiheuttama kipu oli ihan uusi kokemus. Vaikka mulla oli raskauden aikana jonkun verran harjoitussupistuksia, ne olivat ihan erin tuntuisia kuin nämä oikeat supistukset.

Ballonki irrotettiin noin 7-8h asettamisen jälkeen, ja olin siinä vaiheessa 3-4 senttiä auki ja sain oksitosiinitipan ja samalla myös saimme uuden kätilön. Aika pian tipan laittamisen jälkeen supistukset alkoivat voimistua ja muuttua todella paljon kivuliaammaksi. Parin tunnin päästä olin jo ihan tuskainen enkä voinut keskittyä enää mihinkään – TENS-laitteesta, hieronnasta ja jumppapallosta ei ollut enää mitään apua kivun vastaanottamisessa. Olin ihan varma, että synnytys on nyt lähtenyt ihan kunnolla käyntiin ja oli hirvittävä järkytys, kun kätilö totesikin, että kohdunsuun tilanne on edelleen lähes sama, kuin ballongin irrottamisen jälkeen. Hän kysyi, haluaisinko nyt jotain kivunlievitystä, mutta ajattelin ettei epiduraali olisi hyvä vielä näin varhaisessa vaiheessa ja päätin kokeilla ilokaasua. Ilokaasu ei tuntunut mulla missään, sama kuin olisin vain hengitellyt mihin tahansa putkiloon ja olo alkoi olla todella tuskainen. Kätilö kysyi taas kivunlievityksestä, sanoi että voimme kokeilla kohdunkaulan puudutusta (parakervikaalipuudutusta) tai sitten voin saada myös epiduraalin jos haluan. Mua pelotti edelleen ottaa epiduraalia, pelkäsin että synnytys hidastuu ja kestää loputtomiin, jos otan epiduraalin “liian aikaisin”. Siispä mulle laitettiin se parakervikaalipuudutus, tosin täysin turhaan, sillä en tuntenut pienintäkään helpotusta kivuissa. Muistan parahtaneeni puudutusta laittavalle lääkärille, että “kuka hullu haluaa synnyttää vapaaehtoisesti” ja lääkäri yritti lohdutella, että palkinto olisi kyllä paras mahdollinen ja mä en osannut yhtään kuvitella mitään vauvaa tai ajatella palkintoa. Olin tässä vaiheessa ihan omissa tiloissani kivun kanssa ja kun epiduraalia ehdotettiin taas, suostuin ehdotukseen. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt ottaa se jo heti silloin ensimmäisellä kerralla, kun sitä tarjottiin.

Valitettavasti epiduraalin vaikutus alkoi mulla aika pitkällä viiveellä ja ns. laikukkaasti, eli oikea puoli alavatsalla ei puutunut lainkaan. Anestesialääkäri kutsuttiin paikalle korjaamaan tilannetta ja lopulta lääke alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa kunnolla ja minä vaivuin vihdoin uneen. Tuossa vaiheessa käynnistyksestä oli kulunut jo 15 tuntia ja parina edellisenä yönä unet olivat jääneet hyvin vajaiksi, joten olin ihan poikki.

Mun pelko synnytyksen hidastumisesta tai pysähtymisestä epiduraalin laiton jälkeen ei käynyt toteen vaan synnytys jatkui edelleen hyvään tahtiin. Yön aikana epiduraalia lisättiin pariin otteeseen ja sain nukuttua pieniä pätkiä, aluksi ihan sängyssä ja lopuksi jumppapallon päällä istuen, sänkyyn nojaillen. Aamulla vähän ennen kuutta kätilö totesi mun olevan 10cm auki ja kuulemma saisin alkaa ponnistaa, mutta en lääkkeen vuoksi tuntenut minkäänlaista ponnistamisen tarvetta. Tunsin kuitenkin supistukset vaimeina, joten sen mukaan aloin ponnistaa. En oikein itse hiffannut ollenkaan että tässä nyt sitä oikeasti ponnistetaan, vaan ajattelin meidän harjoittelevan oikeaa synnytystä varten, ja en ehkä siksi antanut täyttä voimaa ponnistuksiin. Kun vauvan sykkeet alkoivat heitellä ja paikalle kutsuttiin lääkäri ja lisää henkilökuntaa, niin ymmärsin että nyt on tosi kyseessä ja laitoin ns. kaiken peliin. Lääkäri oli valmiina imukuppi kädessään, mutta lopulta sitä ei tarvittu vaan lopulta 35min kestäneen ponnistusvaiheen päätteeksi syntyi meidän pieni tummatukkainen tytär.

Vauvan syntymähetki oli hämmentävä. Lapsi nostettiin mun rinnalle ja samaan aikaan yhtäkkiä tapahtui paljon asioita: repeämästä virtasi verta, multa irtosi kanyyli, napanuorasta otettavan infektionäytteen otto epäonnistui ja jotain muutakin sähläystä siinä oli, en edes muista kaikkea. Meidän ympärillä pyöri yhtäkkiä neljä kätilöä tai hoitajaa, jokainen teki omaa tehtäväänsä ja me hyräilimme vauvalle Johanneksen kanssa samaa laulua jota olimme laulaneet hälle jo odotusaikana. Vaikka tilanne vaikutti vähän kaoottiselta, niin oma oloni oli varsin rauhallinen: epiduraali vaikutti edelleen sen verran, etten missään vaiheessa ollut tuntenut kovin suurta kipua ja vauvalla vaikutti olevan kaikki hyvin ja hän tuijotti meitä silmät sirrillään. Yllätyin, ettei hänen ensiparkaisunsa ollut mikään suuriääninen huuto, sellainen hento itku vain. Jossain vaiheessa kätilö auttoi vauvan mun rinnalle ja vauva alkoi heti imeä ja tilanne synnytyssalissa rauhoittua. Mun 2. asteen repeämä ommeltiin ja sen jälkeen jäimme saliin kolmisin, minä, Johannes ja vauva. Nytkö se jo tosiaan tapahtui, oliko tämä tässä?

Monet ihmiset kertovat synnytystarinoissaan, miten vauvan syntymähetki sai heidät liikuttumaan ja itkemään ja miten rakkauden tunteet vauvaa kohtaan syntyivät heti. Minä en muista tunteneeni aluksi mitään muuta kuin hämmennystä ja väsymystä, mutta kun vauva oli pesty ja punnittu ja annettu kapaloituna hiljaista tuutulaulua hyräilevän isänsä syliin, niin voimakas liikutuksen aalto pyyhälsi ylitseni: tässä me nyt ollaan, muina vanhempina ja nyt meillä on tuo pieni suloinen nyytti, josta meidän on huolehdittava parhaan taitomme mukaan. Tästä alkaisi uusi, ihmeellinen elämänvaihe.

Pääsimme synnytyksen jälkeen Jorvin sairaalaan perhepesään, kuten olimme toivoneetkin. Vauva joutui infektioseurantaan pitkittyneen lapsiveden menon vuoksi, mutta lopulta pääsimme kuitenkin kotiin jo seuraavana iltana vauvan syntymästä. Perhepesän turvallisessa kuplassa oli ihanaa, mutta ainakin meidän huone oli niin meluisa ja tuskaisen kuuma, että päätimme lähteä kuitenkin kotiin heti kun tilaisuus siihen tarjottiin. Mikään matka ei muuten ole koskaan tuntunut niin jännittävältä ja pelottavalta, kuin automatka sairaalalta kotiin pienen vauvan kanssa!

Kun multa kysyttiin synnytyskeskustelussa arvosanaa synnytyksellä, vastasin yhdeksän. Oliko siis synnytykseni mun mielestä lähes täydellisesti sujunut, unelmieni synnytys? No ei ollut – olin ensisijaisesti tietenkintoivonut että synnytys käynnistyisi itsestään ja jopa vähän haaveillut vesisynnytyksestä. En tietenkään toivonut repeämiä ja vauvan salvatorisuus (sykkeiden heittely) oli pelottavaa. Mutta menin synnyttämään avoimin mielin sillä asenteella, että otetaan vastaan se mitä tulee, synnytykseen liittyy kuitenkin niin paljon asioita joihin ei pysty vaikuttamaan. Hyvän arvosanan annoin ensisijaisesti siitä, että meillä oli ihan mielettömän ihana ja huomioiva henkilökunta Espoon sairaalassa, parempaa emme olisi osanneet toivoa. Toiseksi arvosanaan vaikutti se, että pysyin itse mielestäni suhteellisen hyvillä ja rauhallisilla fiiliksillä läpi synnytyksen enkä antanut liikaa omille peloille valtaa – täyttä kymppiä en antanut sen vuoksi, että mua harmitti oma vitkuttelu epiduraalin kanssa.

Synnytyksiä on yhtä monenlaisia kuin on synnyttäjiäkin, ja olen kiitollinen siitä että omani sujui niin hyvin kun se sujui. Enemmän mulle tuli järkytyksenä se, miten kipeä olin sitten synnytyksen jälkeen – mutta se on taas kokonaan oma juttunsa, josta ehkä voi puhua omassa postauksessaan. En olisi etukäteen uskonut että sanoisin näin, mutta synnytys oli meille sellainen jännittävä ja järisyttävä yhteinen matka, jota joskus tietyllä tapaa jopa vähän ikävöin. Ja tuolta matkalta toimme tuliaisena maailman suloisimman pienen tiitiäisen, joka nyt 2,5kk vanhana sulostuttaa meitä joka päivä hymyllään ja jokeltelullaan. Eli olkoon kuinka kliseistä tahansa niin kyllä se puudutetta laittanut lääkäri oli oikeassa: palkinto synnytyksestä oli paras mahdollinen. ❤️

–

Muut kuin sairaalassa otetut kuvat: Victoria Vitman Visuals