category: pohdintaa

15: Yhdessäolon vai kuluttamisen juhla?

inspiration, lifestyle, pohdintaa

Osallistuin maanantaina Kauniisti kotimaisen järjestämälle joulukukkalounaalle. Tilaisuuden stailauksen oli kauniisti suunnitellut asennekollegani Jenni. Oli tietenkin mielenkiintoista nähdä miten tapahtuma oli tällä kertaa toteutettu, kun olin itse viime vuonna toteuttamassa samaa kukkatilaisuutta eri paikassa. Jenni oli tehnyt mielestäni aivan upeaa työtä ja tila oli upea – inspiroiduin myös paljon siitä, että kattauksen suunnittelussa lähtökohtana oli ollut krääsättömyys, luonnonmateriaalit ja ekologiset ratkaisut. Joulukuussa ostetaan muutenkin ihan liikaa kaikkea sellaista, joka päätyy suoraan yhden käytön jälkeen jätteeksi: lahjapaperia, koristeita, ilotulitteita, kortteja.. Kauniin joulun kun voi saada aikaiseksi ilman valtavaa kulutustakin.


Myös toinen asennekollegani, Pupulandia-Jenni sai minut tänään pohtimaan kulutusta  hyvällä kirjoituksellaan blogeista ja ekologisuudesta. Itsekin ahdistun nykypäivän länsimaisista kulutustottumuksista ja joulusta kulutusjuhlana, vaikka samaan aikaan blogissani mainostan monenlaisia tuotteita ja palveluita  – ristiriita on siis todellinen. Toisaalta oma periaatteeni on aina ollut se, että haluan ostaa vähemmän, mutta nimenomaan laadukkaita ja pitkäikäisiä tuotteita, ja tätä pyrin tuomaan esille myös niin tavallisissa postauksissa kuin yhteistöissäkin. Itselleni ei olla edes tarjottu koskaan yhteistöitä vaikkapa kansainvälisiltä isoilta vaateketjuilta, ja sillekin on varmasti syynsä, kun puhun enimmäkseen suomalaisten ja pienempien brändien puolesta. Blogin kautta, jopa yhteistöissäkin voi kuitenkin tuoda esille myös paljon hyviäkin arvoja: ehkä joku on saanut reseptieni kautta innostuksen kokeilla vegaanista ruokaa tai jopa ruokavaliota tai päätynyt vaihtamaan synteettiset shampoopurkit ympäristön kannalta ystävällisempään luonnonkosmetiikkavaihtoehtoon.

Minullakin on paljon kuitenkin parannettavaa kaikissa kulutustottumuksissani ja tavoissani: miten vähentäisin ruokahävikkiä, entä muovin ostamista? Voisinko tehdä vielä harvemmin lentomatkoja, kierrättää paremmin? Harva meistä on näissä asioissa täydellinen, mutta tärkeää on se, että asioista keskustellaan ja ihmisillä olisi ainakin pyrkimys parempaan – voi olla että jossain vaiheessa meillä ei ole edes mahdollisuutta siihen että voisimme ostella ja tuhlata mielin määrin.

Itseään ja muita ei kannata tässäkään asiassa liikaa syyllistää, sillä se harvoin auttaa, sen sijaan yhdessä näihinkin asioihin voidaan miettiä ratkaisuja. Itse olen lähestynyt asiaa myös niin, että pyrin miettimään mitkä ovat sellaisia asioita itselleni, jotka tuovat iloa ja hyvinvointia, mutta eivät vaadi ostamista ja kuluttamista, ja pyrin sitten lisäämään näiden asioiden määrää elämässäni. Tällaisia ovat minulle mm. laulaminen, tanssiminen ja ystävien kanssa vietetty aika – kun on paljon mielekästä tekemistä, niin on vähemmän aikaa miettiä mitä uutta tarvitsisi.


Voisiko joulukin olla ehkä tulevaisuudessa juhla, jossa keskiössä olisi oikeasti yhdessäolo, rauhoittuminen, ystävät ja perhe kuluttamisen ja ostamisen sijaan? Että antamisen juhla tarkottaisikin ehkä sitä, että lahjoja ja muistamisia annettaisiin keräysten ja hyväntekeväisyyden kautta niille, ketkä niitä oikeasti eniten tarvitsisivat ja muutoin läheisille annettaisiin vaan omaa aikaa?  Onko meillä mahdollisuutta muuttaa tätä vallitsevaa ostos-ja kulutuskulttuuria pikkuhiljaa parempaan suuntaan?

Urapolkuni eli miten päädyin tähän työhön?

lifestyle, pohdintaa


Yksi entinen oppilaani laittoi viime viikolla viestiä, jossa kertoi kriiseilevänsä ammatinvalintakysymysten kanssa ja hän halusi kuulla, mitä itse olin opiskellut ja miten yleisesti ottaen alallani työllistyy.

“Must ois niin kivaa tehdä jotain semmosta työtä mistä nauttis eikä vaa ajatella sillee et työn kuuluu olla jotain mahollisimman monimutkasta ja epäkiinnostavaa ja sit harrastukset voi vaan olla kivoja.”

Ilahduin viestistä tosi paljon (joku haluaa kuulla mielipiteeni!) ja vastasin tietenkin niin hyvin kuin osasin. Että todellakin kannattaa valita opiskelupaikka ensisijaisesti omien kiinnostuksenkohteiden, ei pelkästään alan työllistymismahdollisuuksien mukaan. Toisaalta yleensä vaikeinta onkin löytää se juttu, mikä oikeasti kiinnostaa, kun välillä ei kiinnosta mikään ja joskus vähän kaikki. Jäinkin miettimään tuon jälkeen, että miten itse olen päätynyt nykyiseen työhöni – eli miten juuri sellaisesta “järkevästä perusammatista” haaveilleesta nuoresta tulikin luovan alan sekatyöläinen ja yrittäjä?

Nykyisin ansaitsen elantoni itseasiassa kahdella hyvin erilaisella alalla. Toinen työni on tämä blogi, siihen liittyvät somehommat, valokuvaamiset ja kirjoittelut, toinen taas on kahden eri kuoron harjoittamis-ja johtamistyötä. Toiseen olen saanut koulutuksen, toiseen en, mutta molemmat ovat saaneet alkaneet harrastuksena, intohimosta lajiin. Päivät eivät ole koskaan samanlaisia, mitä tahansa voi tulla vastaan: yhtenä päivänä ollaan keikalla Helsingin tuomiokirkossa, toisena olen leipomassa kakkuja yleisötilaisuudessa, kolmantena istun koko päivän koneella kuvia muokaten.

Vaikka harrastin koko lapsuuteni ja nuoruuteni laulamista ja soittamista monipuolisesti, en  koskaan halunnut musiikista itselleni ammattia. Vielä lukioikäisenä haaveilin tulevaisuudestani lääkärinä tai luokanopettajana, mutta päädyin kuitenkin ikään kuin vahingossa opiskelemaan Oulun yliopistoon musiikkikasvatusta. Opinnot eivät kuitenkaan lähteneet ensimmäisenä vuonna kovin tehokkaasti käyntiin eikä Oulu innostanut asuinpaikkana, joten tie vei pääkaupunkiseudulle ja välivuoden kautta Metropolian amk:hon musiikkipedagogilinjalle. Oikeastaan vasta Metropoliassa innostuin tosissani musiikin opiskelusta ja opintojen myötä aloin nähdä itseni myös työskentelemässä alalla ainakin jossain muodossa. Hyvä niin, sillä työskenteleminen ja musiikin tekeminen kuorojeni ja lahjakkaiden laulajien kanssa on oikeasti työ, jota rakastan. Vaikka työ aika välillä hyvin rankkaa, epäsäännöllistä ja huonoina ajankohtina (illat ja viikonloput kiinni) eikä palkkauskaan ole kovin hyvä, niin se antaa silti moninkertaisesti siihen verrattuna, mitä se ottaa.

Vaikka en nykyään tee pelkästään koulutustani vastaavaa työtä, opin kouluaikanani paljon hyödyllisiä taitoja joista on ollut apua kaikissa töissäni ja elämässä muutenkin: heittäytymistä, epämukavuusalueelle menemistä, kritiikin vastaanottamista ja erilaisten ihmisten kanssa toimimista. Yksi parhaista asioista opinnoissa on se, että tekemisestään saa jatkuvasti asiantuntevaa palautetta – työelämässä palautteen määrä jää valitettavan usein aika pinnalliseksi tai sitä ei saa lainkaan.

 

Aloitin ensimmäisen blogini jo 10 vuotta sitten, abisyksynä 2007. Blogissani ei esitelty asukuvia tai annoksia, vaan sen sisältö oli pääosin tekstiä – ensimäisen ns. muotiblogini aloitin vuoden myöhemmin. Tuolloin ei ollut instagramia, ei snäppiä tahi blogin fb-sivua, ainoastaan postimerkkikokoiset, yleensä täysin muokkaamattomat kuvat ja pari riviä tekstiä. Lukijoita oli varmaan kourallinen, mutta kommentointi oli kuitenkin aktiivisempaa kuin nykyisin. Päivitin Mikämikämaa-blogiani hyvin epäsäännöllisesti, eikä minulla ollut oikeastaan mitään tavoitteita sen suhteen, kunnes 2012 päätin aloittaa uudelleen alusta, vaihtaa blogin nimen ja löytää uuden inspiraation touhuun. Olin jo hankkinut järjestelmäkameran, ja halusin luoda blogistani paikan, josta löytyisi kivoja kuvia, kiinnostavia DIY-ohjeita sekä asu-ja sisustusinspiraatiota. Jouluna 2014 minua sitten pyydettiin mukaan aloittavaan uuteen blogiverkostoon, Asennemediaan ja siitä alkoi urani ammattimaisempana bloggaajana. Tuossa vaiheessa perustin myös oman toiminimen – yrittäjänä toimiminen oli minulle alusta asti täysin luontevaa, koska aiemmin olin tehnyt töitä muutenkin freelancerina ja minulla oli monta eri työnantajaa.

Olen aina halunnut kehittää blogini kautta itseäni, niin valokuvaajana kuin kirjoittajanakin.   Parasta tässä on se, jos on onnistunut tekstillään tai kuvillaan inspiroimaan tai rohkaisemaan ketä tahansa tuttua tai tuntematonta lukijaa. Blogi on myös tuonut mukanaan mahdollisuuden tehdä sellaisia töitä, joista en ole osannut unelmoidakaan aiemmin. Olen päässyt järjestämään tapahtumia, tekemään kukkastailauksia, matkustamaan (vaikkakin toistaiseksi ihan Suomessa ja naapurimaissa) ja tekemään myös oman kakkukirjan, joka ei olisi koskaan syntynyt ilman blogia. Kirja oli itselleni tärkeä konkreettinen tulos siitä, että mitä kaikkea voi tapahtua, jos vain uskoo itseensä ja lähtee vähän hullunakin kaikkeen mukaan.

Periaatteessa olen päätynyt tekemään nykyistä työtäni ihan sattumalta, tällaista en olisi osannut suunnitella. Olen panostanut eniten niihin juttuihin, joista olen oikeasti pitänyt ja yrittänyt hoitaa muut pakolliset velvollisuudet siinä sivussa. Suurin merkitys on varmasti ollut sillä, että olen aina ollut suorastaan yli-innokas tarttumaan kaikenlaisiin projekteihin ja tilaisuuksiin ja olen sanonut aina lähes kaikkeen kyllä. Olen tottunut myös tekemään kaikenlaista työtä, työhistoriaani kuuluvat muun muuassa seuraavat pestit:

1) Lastenhoitaja. Tällä olen tienannut taskurahani nuorempana, mutta tein lastenhoitotyötä ihan vakituisesti myös välivuotena.
2) Pianonsoiton opettaja. Aloitin 15-vuotiaana, pidin tunteja naapurin lapsille. Jossain vaiheessa bisnes kasvoi isoksi, ja minulla oli parhaimmillaan 10 oppilasta viikossa.
3) Makkaroiden pakkaaja. Kyllä, yksi kesä HK:lla. Tämä työpaikka ahdistaa vähän edelleen, mutta mitäpä sitä ei tekisi henkensä pitimiksi.
4) Siivooja. Kaksi kesää pääkaupunkiseudulla auton ratissa, asuntoja kiertäen ja siivoten. Siivoustyö oli helppoa, auton parkkeeraaminen ja keskustassa ajaminen ahdistavaa. Nykyään varmaan olisi toisinpäin..


Entä mitä tulevaisuudessa? Täytyykö jossain vaiheessa valita näiden kahden uran väliltä? Välillä mietin vakavasti jatko-opintoja musiikin maisteriohjelmassa ja toisaalta tuntuu että en mitenkään halua luopua kuvaamisesta ja kirjoittamisesta. Joskus taas houkuttelee ajatus vakituisesta työpaikasta, työterveyshuollosta, palkallisesta lomasta ja muista työntekijän perusoikeuksista, joita yrittäjälle ei ole. En siis vielä tiedä vastausta, eikä ehkä tarvitsekaan. Olen aina luottanut tulevaisuuteen ja siihen, että jotain mielekästä tekemistä löytyy kyllä, jos on vain ennakkoluuloton ja valmis tekemään töitä. Aika näyttää, mikä on oikea suunta.

Nyt melkein kolmekymppisenä en vieläkään tiedä mikä minusta tulee isona, joten se on ihan ok, vaikkei sitä tiedä silloin lukioikäisenäkään. Enää ei tarvitse olla samassa ammatissa loppuelämäänsä, vaan sen voi vaihtaa jos alkaa ahdistaa. Itsekin ehtisin vaikka lukea vielä lääkäriksi ja opettajaksikin, jos nykyinen työ alkaa tylsistyttämään. Vaikka tuskin niin käy.


Kiinnostaako teitä tällaiset työ / opiskelu / ura-aiheiset jutut?

Kuvat: minä ja Kaisu Jouppi (Eat Cake! 2017)

Menestyksestä

pohdintaa


Lauantai-ilta, yksin kotona, takana rankka vuorokauden mittainen treenileiri. Ajattelin mennä ajoissa nukkumaan, mutta pienen välikuoleman jälkeen ei enää väsytäkään ja ajatukset pyörivät päässä. Tällaisina hetkinä tekee mieli kirjoittaa, muuttaa ajatukset sanoiksi ja lauseiksi. Pääsin viime viikolla osallistumaan Pilots Helsingin supermielenkiintoiselle luennolle, “Mieli menestyksen tiellä”, jossa käsiteltiin menestystä monista eri näkökulmista ja etenkin erilaisista ajattelutavoista, jotka vaikuttavat menestykseemme. Sain tuolta luennolta paljon uutta ajateltavaa ja etenkin jäin miettimään meiltä sielläkin kysyttyä kysymystä: mitä menestys on?

Tuntuu että menestys on etenkin meille suomalaisille jotain sellaista, jota jokainen haluaa,  mutta samaan aikaan ei saisi kuitenkaan sanoa ääneen, että haluaa menestyä. Siinä on vähän liikaa sellainen ikävä ai haluat oikein menestyä, eikö ihan perusmeno riitä-kaiku, ja pahintahan on se, jos yrittää jotain ja epäonnistuu. Se voi johtua siitä, että käsitämme menestyksen edelleen niin yksipuolisesti – konkreettisten tulosten ja saavutusten, kuten rahan tai palkintojen kautta.

Kun luennon pitäjä Rosa kysyi meiltä, mitä on menestys, kirjoitin hetkisen mietittyäni omaan vihkoseeni näin:

“Menestys. Sitä, kun saa kehittää ja toteuttaa itseään kiinnostavien asioiden ja töiden parissa ja elää ihanien ihmisten ympäröimänä.”

Kyllä, koen että olen menestynyt. En siksi, että olisin saavuttanut mitään järisyttävää (vielä!), vaan siksi, että olen löytänyt itseäni oikeasti kiinnostavat  työt ja opinnot, ja saan kehittää itseäni niiden parissa joka päivä. Luennolla opin, että tarvitsemme lisää grit:iä, eli intohimoa ja periksiantamattomuutta pitkän ajan tavoitteita kohtaan, jos haluamme menestyä. Siksi menestyminen alkaa oikeastaan siitä, kun löytää sen asian, mikä ihan oikeasti kiinnostaa.

Olen jo pitkään uskonut, että jos tavoitteensa asettaa liian konkreettisiksi, niin ne on huomattavasti vaikeampia saavuttaa ja siinä tiedostamattaan saattaa sulkea pois itseltään monia oikeasti kiinnostavia polkuja ja vaihtoehtoja. Monesti mieleen tulee että “haluan olla superrikas” tai “haluan olla tässä suomen paras”, mutta ei oikeasti tule pohtineeksi, mikä on se asia, minkä tekeminen tuo iloa ja hyvän olon tunnetta. Palkinnot ja raha tietenkin tuntuvat hyvältä, mutta ne eivät pelkästään tee ihmistä onnelliseksi. USkon onnellisuuden tulevan sitä kautta, kun jaksaa työskennellä sen pitkän tähtäimen tavoitteen eteen ja oikeasti huomaa kehittyvänsä siinä – tällöin sivutuotteena tulee usein se menestyskin.

Jännittävää on myös se, miten paljon ajattelutapamme vaikuttaa mahdollisuuksiimme menestyä. Carol Dweckin mukaan ihmiset jakaantuvat kahteen sen mukaan miten he ajattelevat älykkyydestä ja lahjakkuudestaan: toisilla on muuttumaton ajattelutapa ja toisilla kasvun ajattelutapa. Muuttumaton ajatteluvan mukaan jokaisella ihmisellä on tietty määrä jotain kapasiteettia, kuten älykkyyttä, musikaalisuutta ja hän voi kehittyä sen kapasiteetin puitteissa. Kasvun ajattelumallin omaavat ihmiset taas uskovat että ihminen voi kehittää kaikki ominaisuuksiaan ja menestys on harjoittelun ja työn tulosta. Monien tutkimusten mukaan kasvun ajattelumallin ihmiset saavuttavat yksinomaan parempia tuloksia kaikilla osa-alueilla elämässään, kuin muuttumattoman ajattelutavan omaavat.

Vaikka olen pitkään ymmärtänyt, että kaikessa on mahdollista kehittyä hyvinkin pitkälle jos vain on tarpeeksi motivoitunut, niin Pilots Helsingin luennon jälkeen tajusin, että jollain osa-aluilla mielenlaatuni on edelleen hyvä esimerkki muuttumattomasta ajattelutavasta. Muun muassa olen kauan ajatellut,  että koska olen visuaalinen tyyppi, minulla ei ole juurikaan kirjoittajan lahjoja. Kirjoittaminen on minulle hidasta ja hankalaa, joten olen siinä huono eikä siihen kannata panostaa. Olen kyllä huomannut että blogin myötä kirjoittamiseni on kehittynyt, mutta en ole koskaan uskonut, että voisin olla siinä oikeasti hyvä. Jokaista blogitekstiä kirjoitteassani päänsisäinen kriittikoni huutaa aina, että varo vain ettet yritä olla nyt liikaa sen tekstin kanssa, kun tuo sun juttu on kuitenkin enemmän ne kuvat. Tällä ajatuksellani olen vain hidastanut kehittymistäni kirjoittajana – kuinka pitkällä voisin olla, jos olisin alunperin lähtenyt vain siitä ajatuksesta, että minulla on kaikki mahdollisuudet tulla hyväksi kirjoittajaksi?

Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa ajattelumalliaan.


Kiitos Vitaminwell ja Pilots Helsingin Rosa Nenonen viikon mielenkiintoisimmasta aamusta!