category: pohdintaa

Aamuhetki ystävän kanssa & Piilopaikka pakkanen-arvonta

29.10.2015inspiration, koti ja sisustus, pohdintaa, suomalainen design, yhteistyö, ystävät & perheViena

yhteistyössä Asennemedia ja Arabia

Viime aikoina on tosiaan ollut vauhtia ja kiirettä, kuten ehkä viime postauksesta saattoikin päätellä. Niin kiire ei koskaan voi kuitenkaan olla, ettei ehdi järjestää välillä aikaa ystäville. Omat aikatauluni ovat vähän hankalat, kun illat ja viikonloput ovat usein töiden takia kiinni, ja välillä tuntuu siltä että kaikki kiva jää helposti välistä. Onneksi on myös ystäviä, joilla on myöskin vähän epänormaalimmat aikataulut, ja joiden kanssa voi sopia aamiaistreffejä keskelle viikkoa. Kutsuin tällä viikolla ystäväni Päivin luokseni kahvittelemaan ja juonimaan selviytymissuunnitelmaa tulevan pitkän talven varalle. Tiedättehän te, täytyy keksiä kaikenlaista kivaa yhteistä tekemistä, kuten matkoja, illallisia ja juhlia jotka toimivat valopilkkuina pitkän ja kylmän talven keskellä.

Katoin kahvihetkemme Arabian uusilla Piilopaikka pakkanen-astioilla, jotka sopivat kuin nenä päähän kirpeään lokakuiseen aamuun. Pohjoisen tyttönä ihastuin astioiden talvimaisemaan, niiden veikeisiin eläinhahmoihin ja taianomaiseen tunnelmaan. Tapasin joku aika sitten astioiden suunnittelijan Piia Kedon, joka kertoi kuvituksen syntyneen Rovaniemen talvessa luontoa tarkkaillessa – mukeissa ja kannussa seikkaileva tyttö on kuulemma suunnittelijan oma äiti lapsuudessaan, seikkailemassa talvisessa metsässä. Tuo tyttö tuo mieleeni myös oman lapsuuteni, pohjoisen talviyöt, metsäretket, kuuman kaakaon ja sen, miten aina haaveilin luistelusta mekko päällä.

On muuten hassua, miten ystävän voi löytää joskus niin läheltä. Istumme kesäisin usein iltaa naapureiden kanssa sisäpihalla, ja siellä tutustuin myös reilu vuosi sitten Päiviin, joka silloin asui vielä samassa talossa. Joidenkin ihmisten kanssa kaikki on alusta alkaen hirveän helppoa ja luontevaa, juttu luistaa ja voi olla täysin oma itsensä, mitään salailematta. Voi ehdottaa yhteistä matkaa tai reissua vaikka oltaisi tunnettu vasta hetki, voi kutsua toisen kylään mummolaansa vuohia katsomaan ja sekään ei haittaa, vaikka eksytäään matkalla ihan väärään paikkaan, kyse on vain uudesta hauskasta seikkailusta.

Aamupäivän kahvitteluhetken tuloksena taskussa on nyt monta pientä kivaa ideaa talven varalle, toivottavasti suunnitelmat talvisista metsäretkistä ja monista kahvittelu-tai kaakaohetkistä toteutuvat. Ilokseni saan myös ilahduttaa teitä pienellä yllätyksellä – yhdellä teistä on mahdollisuus voittaa ihana Piilopaikka Pakkanen-astioita itselleen ja ehkä kutsua ystävä kylään kahvittelemaan. Palkinto sisältää kaksi mukia (0,4dl), kaksi lautasta (20cm) ja tarjoiluvadin (29,5cm).

Osallistu Piilopaikka pakkanen-setin arvontaan jakamalla hauska tarina tai tärkeä muisto ystävyyteen liittyen ja jätä kommenttisi tähän postaukseen viimeistään 11.11.2015 klo 23.59 mennessä. Muistathan liittää mukaan sähköpostiosoitteesi. Huom. Arvonta on päättynyt!

Vauhdissa

28.10.2015pohdintaa, tyyliViena

Olen hyvä haalimaan itselleni kaikenlaista puuhaa. Vastaan harvoin ei, jos minua pyydetään mukaan johonkin, vaan päinvastoin lähden aina ilomielin mukaan kiinnostavilta kuulostaviin projekteihin, jos ne vain suinkaan sopivat aikatauluihini. Ja toisinaan lähden silloinkin, vaikka ne eivät ihan sopisikaan – joskus sitten nämä projektit sattuvat kerääntymään samaan ajankohtaan ja tuloksena on usein pieni kaaos, kun yritän ehtiä joka paikkaan ja hoitaa kaiken luvatun jokseenkin kunniallisesti.

“Opettele sanomaan ei”- sitähän minullekin hoetaan tuon tuosta. Niinhän sitä pitäisi, mutta jälkeenpäin kyllän sanominen on harvoin kaduttanut. Matkan varrelle mahtuu ehkä kiireisimpinä aikoina monta epätoivoista hetkeä, mutta yleensä lopputulos palkitsee. Olen huomannut, että kun on paljon tekemistä, pysyn myös helpommin energisenä ja iloisena, liikkeessä. Tietenkin olen etuoikeutettu, kun saan tehdä työtä jota oikeastin rakastan – välillä ehkä vähän liikaakin, kun haalin niitä töitä niin paljon vapaa-ajallenikin.

Lepoa, nollausta ja vapaapäiviä tarvitsee silti jokainen, siksi tämäkin päivä tuli tarpeeseen. Ehdin syödä rauhassa aamiaista, hoitaa rästissä olleita laskuhommia, pestä pyykkiä ja käydä jopa kuvailemassa Artun kanssa. Vauhdikkaimpina viikkoina perusrutiinit ja kaikki ei-välttämättömät askareet jäävät helposti tekemättä, blogikin hiljenee. Mutta älkää kadotko kokonaan, sillä tännekin on taas luvassa kaikenlaista kivaa. Pysykää kuulolla.

sneakers Nike / skirt secondhand / wool shirt Samuji / sunnies Monki / bag Cos

Photos: Mustarttu / edited by me

uskallus

05.08.2015pohdintaaViena

Joskus ystäväni kysyvät, että eikö minua arveluta laittaa itsestäni kuvia julkiseen blogiin. Yleensä ei. Kuljenhan omalla naamallani kaupungilla ja monissa julkisissa paikoissa. Tottakai blogiin päätyvät kuvat kulkevat tarkan seulan läpi, mutta yleensä julkaisukynnys kuville on aika matala.

Sen sijaan minua arveluttaa, jopa pelottaa, julkaista kirjoituksiani netissä. Jostain syystä itsekritiikki kirjoittamista kohtaan on kasvanut ihan älyttömän suureksi. Kirjoitan lauseen, pyyhin pois. Mietin pitkään sopivia sanamuotoja. En ole koskaan oikein tyytyväinen teksteihini, ja loppupeleissä karsin blogiinkin tulevat kirjoitukset minimiiin.

Ehkä sanat ovat mielestäni paljastavampia kuin kuvat, jollekin toiselle se voi olla toisin päin. Ja onhan se vähän pelottavaa, paljastaa ajatuksiaan tänne, kun ei edes tarkkaan tiedä kuka kirjoitusta lukee. Usein toivon, että uskaltaisin kirjoittaa esimerkiksi tänne blogiin syvällisempiäkin tekstejä, mutta yleensä itsekriittisyys voittaa. Kengistä, vaatteista ja sisustuksesta on helppo puhua, kun ei tarvitse mennä pintaa syvemmälle.

Vähitellen olen kuitenkin yrittänyt alkaa muuttaa suhtautumistani, sillä en ole aina ollut niin itsekriittinen kirjoitusteni suhteen. Lukioaikana kirjoitin lähinnä lähipiirini tiedossa olevaa blogia, jossa pääosassa olivat teksti, ja kuvia julkaisin vain harvoin. En uskoakseni ollut silloin sen kummoisempi kynäilijä kuin nytkään, mutta silloin sentään pidin kirjoittamisesta.

Tunnistan tässä kirjoituspelossa vähän samaa kuin esiintymisjännityksessä. Työssäni ja opinnoissani joudun (tai saan) esiintyä paljon, ja etenkin opiskelujen alkuaikoina kärsin kamalasta esiintymisjännityksestä. Viisammilta kollegoilta opin, että jännitys ei välttämättä häviä koskaan mihinkään, mutta kokemuksen myötä sen oppii hyväksymään eikä se enää vaikuta välttämättä negatiivisesti suoritukseen, vaan päinvastoin. Ymmärsin, että jokainen esiintymistilaisuus pitäisi käyttää hyödyksi – mitä enemmän esiintyisin, sitä helpompaa se olisi. Ja tottakai jännitän edelleen, mutta enää ei voi puhua esiintymispelosta.

Terve itsekriittisyys sen suhteen, millaista julkaisee blogissaan on varmasti hyvä asia, mutta toisaalta – niin kauan kuin ei kirjoituksillaan pyri ketään satuttamaan tai yllyttämään tyhmiin tekoihin, niin onko sillä niin suurta väliä? Ehkä tämä blogi on minulle se esiintymistilaisuus kirjoittamisen suhteen, mahdollisuus oppia paremmaksi kirjoittajaksi, oppia hyväksymään se keskeneräisyys ja epävarmuus, mitä koen kirjoittajana.

Tämänkin postauksen tekemisessä meni pitkään – kirjoitin sen monta kertaa uudelleen, enkä vieläkään uskaltaisi millään julkaista mitään näin hölmöä. Mutta julkaisen silti, koska ehkä sitten seuraavalla kerralla on taas helpompaa.