Puhun usein siitä, miten olen aamuihminen ja rakastan rauhallisia aamuja aamiaisineen. Se on kyllä totta – mikään ei ole ihanampaa kuin seesteinen aamu, jolloin ehtii keittää kahvit rauhassa, syödä aamiaisen sängyssä lehteä lukien ja lempimusiikkia kuunnellen. Tällaisia aamuja on ollut elämässäni suhteellisen usein, johtuen iltatöistä ja siitä, että minulla on harvoin pakollisia menoja aikaisin aamulla. Määritän itse oman työtahtini, ja minulle tuntuu sopivan hyvin se, että aloitan työpäivän arkisin klo 10-11 aikaan, joskus aiemminkin, jos siltä tuntuu. Jos tulee myöhään illalla töistä kotiin, voi aamun rauhoittaa omalle ajalle ihan hyvällä omalla tunnolla.
Viime aikoina aamut ovat olleet jotain ihan muuta kuin mitä se on näissä kuvissa, ja syynä siihen on univelka, joka on tehnyt vannoutuneesta aamuihmisestä väliaikaisen aamuvihaajan. Viime aikoina olen ehtinyt nukkumaan poikkeuksellisen vähän, eikä missään vaiheessa ole tullut hyvää tilaisuutta paikata univelkaa. Monena yönä olen ollut myös siinä tilanteessa, että väsymys painaa koko kroppaa, mutta uni ei silti meinaa tulla millään. Tähän kaikkeen kun yhdistää vielä päivien lyhentymisen ja valon vähentymisen, niin lopputuloksena on monta katastrofiaamua. Aamuja, jolloin kahvia keittäessä kaadat purut ajatuksissasi suoraan pannuun. Aamuja, jolloin nukut niin pahasti pommiin, että joudut jättämään hammaspesun sekä meikkaamisen välistä ehtiäksesi sovittuun tapaamiseen. Aamuja, jolloin laitat kasvoöljyn sijasta naamaasi käsirasvaa. Aamuja, jolloin tajuat juuri oven sulkemisen jälkeen jättäneesi käsilaukun avaimineen ja lompakkoineen sisälle.
Ihan vain, jos joku vaikka vielä luulee, että täällä elo olisi aina sellaista kuin blogikuvissa.
Kuvat paremmasta aamusta: minä ja Mustarttu
