Asuntohaaveita

asuntohaaveita
Olen ollut jo pitkään onnellinen vuokralla asuja. Olen onnistunut jo vuosien ajana löytämään ihania vuokra-asuntoja hyvältä paikalta kohtuuhintaan. Vuokralla asuminen on mielestäni helppoa ja vaivatonta. Pankin kanssa naimisiinmeno ei ole houkutellut, etenkin kun tällä Helsingin kantakaupungissa asuntojen hinnat ovat mitä ovat. Jos tämä oma asuntoni olisi myynnissä, minulla ei olisi varaa ostaa sitä. Siksi vuokralla asuminen on ollut minulle oikeastaan melkein ainoa vaihtoehto: en haluaisi muuttaa pois täältä Ullanlinna-Punavuori-akselilta enkä haluaisi muuttaa minipieneen yksiöön. Ja minun budjetillani ei tällä alueella olisi oikein kuin niihin minipieniin varaa.


Jokin on muuttunut kuitenkin viime aikoina ajattelutavassani. Ehkä se, että olen viettänyt paljon aikaa poikaystäväni kotona Töölössä ja huomannut ettei täälläkään ole hassumpaa, joten elämää on siis Punavuoren ulkopuolellakin. (Tiedän, kuulostan naurettavalta. Mutta olen asunut näillä huudeilla jo 8 vuotta, ja tästä alueesta on tullut mulle koti.) Ehkä se, että nykyisin minulla on se pieni ihana siirtolapuutarhapalsta ja mietin usein, ettei haittasi asua vähän lähempänä sitä. Ehkä tämä kolmikymppisyys on tuonut mukanaan myös vähän sellaisen ajattelua, ettei sitoutuminen asuntolainan muodossa olisikaan yhtään huono idea.


Olen toiminnan nainen, eli kun saan mielestäni hyvän idean, en jää kotiin makoilemaan. Niimpä nyt ollaan siinä tilanteessa, että minulla on lainalupaus ja oikotielle on laitettu asuntovahti. Yhdessä näytössäkin olen käynyt. Toistaiseksi tuntuu siltä, ettei markkinoilla ole oikein mitään kiinnostavaa ja jos on, ne menevät ennen kuin ehdin edes soittaa välittäjälle. Olen alkanut jo vähän epäillä, että sopiiko tämä asunnon ostaminen minulle ollenkaan – tässä kun tarvittaisiin kärsivällisyyttä ja lisäksi pitäisi olla valmis tekemään päätöksiä nopeasti, jos kiinnostava kohde tulee vastaan. Vaikka toki olen jo tottunut ajatukseen että tämä asunto ei tule vielä välttämättä olemaan juuri se unelmieni asunto, en haluaisi muuttaa mihinkään, mikä tuntuu liian kompromissilta. Vaikka olen valmis muuttamaan pois näiltä kotikulmiltani, niin tietyistä asioista en haluaisi tinkiä: olisi kiva jos asunto olisi kantakaupungin eli ratikkareittien varrella, vastike olisi maltillinen ja yhtiössä olisivat asiat suhteellisen hyvässä kunnossa (ei isoja remontteja lähinäköpiiriin, kiitos). Lisäksi asunnon pitäisi olla valoisa – en voisi tehdä töitäni jossain pimeässä luolassa.


Voi olla, että puolen vuoden päästä olen luovuttanut näiden haaveiden suhteen ja päättänyt jatkaa onnellisena vuokra-asumista. Tai ehkä käykin niin, että se the koti tulee vastaan ja kohta suunnittelenkin jo remppaa ja sisustusta uuteen asuntoon. Ken tietää – nyt ei auta kuin vain uskoa siihen, että asiat järjestyvät ja jossain tuolla on se oikea minua varten. Vertaistuki ei kuitenkaan haittasi: onko siellä ruudun toisella puolella ketään, joka käy tai on käynyt samoja tuntemuksia läpi asunnonostopuuhissa?

Kuvat nykyisestä ja vanhasta asunnostani.

Kestotyylihaaste

Kun aloitin bloggaamisen 10 vuotta sitten, esittelin postauksissa lähinnä asukuvia. En ikinä samanlaista asukokonaisuutta, mielellään en samoja vaatteitakaan useampaa kertaan. Aina piti olla jotain uutta, jotta se olisi kiinnostavaa. Nykyään asiat ovat toisin, sillä jaan yhä vähemmän ja vähemmän asukuvia blogissa ja oma tyyli on mennyt yksinkertaisempaan ja pelkistetympään suuntaan. Saatan kulkea helposti kolmekin päivää samassa paidassa eikä minua hävetä edes pitää samaa asukokonaisuutta kahtena päivänä peräkkäin. Pukeutuminen, muoti ja tyyli kyllä kiinnostavat edelleen, mutta samoin myös kestävä kehitys ja vastuullisuus, joihin jatkuva uusien vaatteiden esittely ei mielestäni kuulu.

Ystäväni Minni haastoi minut instagramissa mielenkiintoiseen kestotyylihaasteeseen, jossa ideana on asukuvan jakamisen yhteydessä kertoa vaatteidensa iät ja sen perusteella voi määritellä, kuinka taitaa kestävän tyylin. Haaste on tankkisll:n lanseeraamaa ja sen tarkoituksena on saada meidät ajattelemaan vaatteidemme käyttöikää ja tarkastelemaan kriittisesti pikamuodin kulutusta. Minä halusin tietenkin lähteä mukaan, siispä analyysia viime torstain asustani, olkaapa hyvät:

Takki Samuji 4 vuotta. Tämän takin ovh oli melkein tonnin. Ostin sen -70% alesta ja rakastan sitä edelleen.

Pipo ja kaulahuivi Balmuir – molemmat 3v vanhoja. Sain ne aikoinaan pr-lahjana näkyvyyttä vastaan. Nykyäänkin pyrin ottamaan vastaan vain sellaisia tuotteita, joille tiedän tulevan aidosti käyttöä.

Laukku Samuji – kohta 3v. Sain joululahjaksi samujin lahjakortin, jonka päätin käyttää tähän klassiseen satulalaukkuun. Laukku on kerran hajonnut hiukan, mutta korjautin sen Turkissa kolmella eurolla. Tästä laukusta on kerran myös varastettu Barcelonassa lompakko ja puhelin. Uskon ja toivon, että tulen käyttämään tätä myös vielä 10 vuoden päästä.

Villahousut Samuji4 vuotta. Näille porkkanamallisille housuille ennustan useita käyttövuosia! Mikään ei lämmitä (ja kestä) paremmin kuin kunnon paksut, jämäkät villahousut.

Villaneule Arela0 vuotta. Ostin pooloneuleen muutama viikko sitten Arelan muuttomyynnistä. Neule ei ollut varsinaisesti mikään heräteostos, sillä omistan saman villiksen kahdessa muussa värissä ja kaikki kolme ovat lähes jatkuvasti käytössä. Arelan neuleet ovat pysyneet vuosiakin loistokunnossa oikeanlaisen huollon avulla.

Kengät Timberland1 vuotta. Vanhat talvinilkkurini hajosivat, joten piti ostaa uudet. Nuoruudessani luotin Timberlandin klassikkomalliin, ja päätin kokeilla sitä uudestaan.

Tulos: 18 vuotta eli olen kestotyylitaituri! Toisaalta toisenlaisella asulla vuosia olisi voinut tulla paljon vähemmän. Haaste laittoi kuitenkin miettimään, että miten jatkossa voisin panostaa mahdollisimman paljon pitkäikäisiin, vuosia kestäviin vaatteisiin – tällaisiin, kuten tässä kuvassa.

Oletko jo osallistunut kestotyylihaasteeseen?

Mitä jos joulua pitäisi pelätä?

Kaupallinen yhteistyö: Silpomaton &  Asennemedia

Muistan edelleen elävästi lapsuuden joulut. Kaikki jouluvalmistelut, suursiivoukset ja leipomiset. Sen kutkuttavan tunteen, kun odotimme joulupukkia ja taianomaisen joulukirkon, jossa olimme usein mukana laulamassa. Jouluna sai aina valvoa ja nukkua niin pitkään kuin halusi ja siivouksen suhteen otettiin rennommin kuin arkena. Joulu tarkoitti vapautta, ei pelkästään läksyistä ja kotitöistä, vaan myös tyhjänpäiväisistä kinasteluista ja arkisista säännöistä. Suurin syy, miksi rakastan joulua edelleen, on lapsuuden maagiset joulut. Se oli isossa perheessä vuoden suurin kohokohta, ikään kuin koko perheen yhteiset synttärit ja loma.


Samaan aikaan kun moni lapsi tänäkin vuonna odottaa joulua säihkyvin silmin ja toiveikkain ajatuksin, niin joillekin pikkutytöille joulu voikin olla vuoden vaarallisinta aikaa. Tänäkin jouluna moni tyttö Keniassa on vaarassa joutua silvottavaksi. Joulupyhät ovat tyttöjen sukuelinten silpomisen sesonkiaikaa, koska leikkauksia tehdään eniten silloin, kun lapset ovat lomilla. Kun leikkaus tehdään heti loman alkaessa, niin tytöt ehtivät parantua ennen koulun alkamista.

On kamalaa ja tuskallista ajatella, millaisen ihmisoikeusrikoksen kohteeksi moni nuori tyttö joutuu edelleen joka vuosi: UNICEF:in mukaan maailmassa elää tällä hetkellä n. 200 miljoonaa naista ja tyttöä silvottuna. Tyttöjen ympärileikkauksessa on kyse vuosituhansia vanhasta, julmasta perinteestä, jonka äärimmäisimmässä muodossa tytöltä poistetaan kaikki ulkoiset sukupuolielimet ja alue ommellaan umpeen. Lievemmissä muodoissa koko klitoriksen alue poistetaan tai klitoriksen huppua nirhaistaan. Silpomisesta ei ole naiselle mitään terveydellistä hyötyä, mutta sen haitat ovat hyvin vakavia, jopa hengenvaarallisia.

Silpomiselle ei löydy perusteita uskonnosta tai lääketieteestä, mutta tyttöjen leikkelyyn liittyvät uskomukset elävät köyhissä maissa vahvoina. Uskotaan, että silpominen vahvistaa naista ja tekee hänestä siveellisen ja yhteiskuntakelpoisen. Moni äiti luulee ajattelevansa vain tyttärensä parasta kun vie hänet ympärileikattavaksi, sillä silpomaton nainen saattaa jäädä ilman aviomiestä tai kokonaan sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle.

”Olin 12-vuotias, kun minut leikattiin. Meitä oli 20-30 tyttöä ja heräsimme aikaisin aamulla. Teimme jonon, ja joku tytöistä yritti juosta karkuun. Hänet otettiin kiinni ja tuotiin takaisin.

Jos lapsi ei suostu leikattavaksi, hänet ajetaan yhteisön ulkopuolelle. Ei ole mitään mahdollisuutta paeta, vaan leikkaus on pakotettu. Leikkaukseen käytettiin veistä ja partakoneenterää. Näin lapsuuteni aikana, kuinka jotkut tytöistä kuolivat – he vuotivat kuiviin. Joskus vuotaminen yritettiin lopettaa työntämällä maan multaa haavaan.”

En voinut lukea itkemättä tätä Rachel Ongirin haastattelua. Miten vielä nykypäivänä tällainen julmuus ja äärimmäinen väkivalta voi olla mahdollista? Mitä jos minun olisi pitänyt pikkutyttönä, samanikäisenä kun näissä postauksen kuvissa, pelätä tällaista? Kertomuksia lukiessa tulee kuristava tunne kurkkuun ja samaan aikaan viha tätä kammottavaa perinnettä kohtaan: miten nämä kaikki silpomisen uhan alla elävät tytöt saataisiin turvaan?

Solidaarisuus on tehnyt jo yli 10 vuotta silpomisen vastaista työtä kouluttamalla pienten lasten vanhempia, sairaanhoitajia, päättäjiä, toimittajia ja opettajia silpomisen haitoista. Tytöille järjestetään myös turvaleirejä ja työpajoja, jotta he ymmärtäisivät paremmin silpomisen vaarat ja omat oikeutensa. Tärkeässä osassa on myös miesten ottaminen mukaan silpomisen vastaiseen työhön, sillä usein miehillä on kaikkein suurin sananvalta perheen sisäisiin asioihin.

Tämän vuoden Tytöt turvaan-joulukeräyksen tavoitteena on kerätä rahaa silpomisen vastaiseen työhön Keniassa. Jo pienellä summalla on iso merkitys, sillä 10 eurolla nuori pääsee silpomista käsittelevään koulutukseen ja 30 eurolla tyttö pääsee turvaleirille aikana, jolloin hän olisi vaarassa joutua silvotuksi. 100 eurolla koulutetaan tyttöjen vanhempia silpomisen haitoista.

Moni suomalainen saa tällä viikolla tililleen mukavat veronpalautusrahat ja rientää niiden kanssa jouluostoksille hankkimaan lisää tavaraa kaiken yltäkylläisyyden keskelle. Entä jos me käyttäisimmekin näistä rahoista edes pienen osan sen edistämiseen, että useampi tyttö voisi odottaa joulua turvallisin mielin?

Tule mukaan ja tee lahjoitus – autetaan yhdessä tytöt turvaan!

Haluan myös kantaa oman korteni kekoon. Jokaisesta tekemästänne lahjoituksesta lisään omaan lahjoitussummaani euron. Kommentoi alle, instagramiin tai laita privaviesti, kun olet lahjoittanut. Sinun ei tarvitse kertoa lahjoittamaasi summaa tai nimeäsi, tieto siitä että olet tehnyt lahjoituksen riittää. (Sain inspiraation tähän blogikollegaltani Henriikalta, kiitos siitä!)

Lue lisää aiheesta: www.silpomaton.fi