Kaupallinen yhteistyö: Kulta Katriina ja Asennemedia
Olin viime viikolla vieraana Kahvihetkiä Vallilan Paahtimolla-podcastissa, jossa juttelimme Mikko Toiviaisen eli Kalenterikarjun kanssa yksinäisyydestä. Käy kuuntelemassa jakso täältä!
Olen onnellisessa asemassa: minulla on iso perhe, laaja ystäväpiiri ja paljon upeita ihmisiä elämässäni, enkä ole joutunut kokemaan juurikaan konkreettista yksinäisyyttä. Mutta vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja monia, joiden puoleen kääntyä hädän hetkellä, voi yksinäisyyden tunne iskeä joskus yllättävän vahvana sosiaalisillekin tyypeille. Minulle yksinäisyys tarkoittaa usein juurikin ulkopuolisuuden tunnetta ja sitä, kun tuntuu ettei kukaan ympärillä olevistani ymmärrä tai pysty auttamaan minua juuri minun omissa ongelmissani. Jostain syvällä on niin vahva yksin pärjäämisen tarve, ettei usein edes uskalla puhua läheisille siitä, miten paljon epävarmuutta kokeekaan. On helppo puhua siitä miten menee hyvin tai miten on kiirettä, mutta omia heikkouksia on jostain syystä aina vaikea näyttää – pitäisi aina näyttää ulospäin että yksinkin pärjää ihan loistavasti. Kun ystävät ja tutut ovat tämän syksyn aikana kyselleet miten voin, olen aina kokenut tarpeelliseksi vakuutella sitä, että työmäärästä huolimatta kaikki on tosi hyvin, kyllä tässä selvitään.
Joku aika sitten tulin kotiin perjantai-iltana rankan ja väsyttävän työpäivän päätteeksi. Koti oli sotkuinen, edessä ei ollut vapaailtaa vaan kasa tekemättömiä töitä ja deadlineja. Olin nukkunut koko viikon huonosti ja koko viikko oli ollut hyvin rankka niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ajattelin ensin hoitavani siivouksen pois alta, jotta voisin aloittaa kirjoitustyöt hyvällä fiiliksellä siistissä kodissa, mutta tavaroita lattialta poimiessani sain yhtäkkiä vain henkisen hermoromahduksen. Väsytti, itketti ja tuntui että olen niin yksin kaikkien ongelmieni kanssa, kun voi vain ihminen olla. Sängyn pohjalta laitoin siskolleni viestiä, että mitä tehdä, jos ei vaan enään jaksa ja pian sisko soitti huolestuneena takaisin, ja kysyi miten menee. Jostain syystä aloitin puhelun rennosti vanhalla meiningillä “ei tässä mitään, ihan hyvin”, mutta sitten joku suojaus petti ja aloin itkien kertoa väsymyksestäni.
Sisko kuunteli rauhallisesti avautumistani ja ehdotti sitten, etten tekisi enää sinä iltana mitään, vaan keskittyisin lepoon ja nukkumiseen. Hän lupasi tulla seuraavana päivänä kylään auttamaan siivouksessa ja voisimme hoitaa muutkin työt yhdessä. Tuossa hetkessä pelkästään se, että joku tarjoutui auttamaan, tuntui älyttömän tärkeältä ja hyvältä! Pohdimme myöhemmin yhdessä, miksi meillä on niin usein niin vahva tarve pärjätä yksin, vaikka apua olisi helposti tarjolla – sitä tarvitsee ainoastaan vain pyytää. Itsekin autan kaikkia ystäviäni enemmän kuin mielelläni omien rajojeni puitteissa niin hyvin kun voin, miksi siis itse niin usein ajattelen, etten halua vaivata ketään minun murheillani? Me olemme täällä oikeastaan vain toisiamme varten.
Kulta Katriina haluaa myös taistella yksinäisyyttä vastaan ja kannustaa kutsumaan ystäviä kylään #kutsukaverikahville – haasteen merkeissä. Pimeästä ja synkästä talvesta ei kannata edes yrittää selvitä yksin, vaan kannattaa rohkeasti pyytää ystäviltä henkistä tukea tai ihan konkreettistakin apua, silloin kun sitä tarvitsee. Jo pelkästään ongelmista puhuminenkin auttaa solmutilanteissa ja ajatusten jakaminen ystävän kanssa saa mielen usein kirkastumaan. Siksi haastan teidät kaikki vielä tämän vuoden aikana kutsumaan ystävänne kahville – kotiin, kahvilaan tai vaikkapa kävelylle take away-kahvin kera. Torjutaan yhdessä yksinäisyyttä!
