Vuosi sitten tähän aikaan en meinannut pysyä housuissani, sillä odottelin parhaillaan jotain suurta: siirtolapuutarhamökin kaupantekopäivää. Palsta oli katsastettu jo heinäkuun alussa, mutta mökin myyjä, 87-vuotias rouva, halusi nauttia viimeisestä puutarhakesästään elokuun lopulle saakka. Hän taisi olla kaupantekopäivänä aika haikeissa tunnelmissa, sillä palsta oli ollut hänellä 42 vuotta, luopuminen oli tuskin helppoa. Hän oli hoitanut puutarhaa antaumuksella ja rakkaudella, vaikka iän karttuessa kaikki puutarhatyöt eivät sujunetkaan enää niin kevyesti. Tuo mummo on ihana esimerkki: hän oli löytänyt oman juttunsa ja toteutti itseään sen parissa niin pitkään kun pystyi. Olenkohan minäkin tällä palstalla kitkemässä vielä 40 vuoden päästä?
Mökillä on nyt sadonkorjuuaika. Marjoja, kesäkurpitsoja, perunaa ja yrttejä tulee yli omienkin tarpeiden. Palstalla vierailleet sisarukset ja ystävät ovat saaneet oman osansa puutarhan antimista – jakamalla itse kasvatetusta ruuasta syntynyt ilo monikertaistuu. Oma pakastelokeroni imee sisäänsä ehkä 3 marjarasiaa, joten säilömisen sijaan marjat ovat päätyneet aina suoraan käyttöön tai ystäville. Mutta tuoreina nämä ovatkin parhaillaan, jostain syvältä lapsuudesta vain kumpuaa ajatus siitä että kaikki pitäisi säilöä pahan päivän ja tulevan talven varalle.
Olen oppinut seuraavaa: kesäkurpitsat, perunat, sipulit, punajuuret ja salaatit kasvavat helposti, kuin itsestään. Herneet ja avomaankurkut eivät tänä kesänä minun palstalla menestyneet, toiset eivät lähteneet edes itämään ja toiset jäivät ehkä liian varjoisiin paikkoihin. Ensimmäinen oman maan tomaatti maistui ihanalta, mutta tomaattien kasvatuksessa tulee pakostakin mieleen, että onko se kaikki nähty vaiva muutaman tomaatin arvoista. Toisaalta, jos sitä vaivaa ei esikasvatuksineen ja kasteluineen näkisi, niin lopputulos tuskin maistuisi niin herkulliselta.
Tätä puutarhakesää odottaessani jännitin eniten, että mitä jos innostukseni palstan kanssa hiipuu jo alkumetreillä ja jossain vaiheessa puutarhanhoidosta tuleekin pakollinen paha ja kaikki pienessä pihassani kuolee ja kuihtuu. Huoli on ainakin tähän saakka ollut turha: toki usein laiskottaa ja ei jaksaisi lähteä pyörähtämään palstalla vain kastelun tai nurmikonleikkuun takia, mutta puutarhanhoidon kanssa on vähän sama juttu kuin urheiluharrastuksen: lähteminen on joskus hankalaa, mutta treenin jälkeen olo on niin mieletön, että siihen jää koukkuun. Puutarhassa on vaan se etu, että välillä voi oikeasti pyytää siskoa tai kaveria avuksi, jos itse ei ehdi tai pysty kasteluhommiin.
Oikeasti tämä on loppupeleissä aika helppoa puuhaa ja aikaa riippumatossa lekotteluun on jäänyt enemmän kuin tarpeeksi. Toki työtä täällä riittäisi vaikka loputtomiin, mutta olen oppinut jo ensimmäisenä kesänä hyväksymään keskeneräisyyden ja sen, että kaikki ei voi olla täydellistä – puutarhaprojekti on vuosien aikana hitaasti etenävä juttu, ei mikään yhden kesän projekti. Palsta ei juuri nyt näytä ihan yhtä upealta ja kukoistavalta kuin vuosi sitten edellisen omistajansa hoivissa, mutta ei sen tarvikaan. Se näyttää nyt enemmän minulta, vähän boheemimmalta ja rennolta.
Viime syksynä puutarhalla istuskeltiin vielä myöhään syyskuussakin, samaa toivoisin tältäkin vuodelta: ettei palstaa tarvisi laittaa talviteloille ennen lokakuuta. Pidetään peukkuja!
