category: pohdintaa

Rohkeasti kesyttämätön

kesyttämätöntä kauneutta

Kaupallinen yhteistyö, Kalevala koru

Millainen on mielestänne onnistunut mainos? Mielestäni sellainen, joka koskettaa syvältä, naurattaa, itkettää tai ottaa kantaa johonkin tärkeään yhteiskunnalliseen asiaan. Toukokuussa Kalevala Koru julkaisi kesyttämätöntä kauneutta-videon, joka kolahti heti ensi katselukerralla – videota katsellessa täytyi vähän pidättää kyyneliä ja heti pätkän päätyttyä teki mieli aloittaa se alusta uudelleen. En silloin vielä tiennyt että tulisin itsekin tekemään yhteistyötä tämän kampanjan kanssa, mutta muistan ajatelleeni, että tällaista mainonnan pitäisi olla useammin.

“Me uskomme maailmaan, jossa jokainen saa toteuttaa itseään ja unelmiaan sellaisena kuin on. Me synnymme naisiksi ja teemme itse omat polkumme. Vapaus olla oma itsensä säkenöi ympärilleen voimaa ja kunnioitusta. Me emme suostu mahtumaan toisten tekemiin muotteihin, emmekä muiden määritelmiin.”

kalevala kesyttämätön

En kokenut nuorena, että olisin oikein mahtunut ympäristöni asettamaan muottiin. Kasvoin lapsuuteni pienessä pohjois-suomen kylässä, jossa joukosta erottumista ei katsottu koskaan kovin hyvällä. Uskonnollisessa yhteisössä myöskään meikkaamista, hiusten värjäämistä tai lävistyksiä ei hyväksytty – siispä jo hyvin nuorena aloin ilmaista itseäni pukeutumisen kautta. Rakastin kauniita vaatteita ja koruja, vaihdoin asukokonaisuuksia aina monta kertaa päivässä, ahmin muotilehtiä sekä vaatekuvastoja ja siskojeni kanssa järjestimme omia muotikuvauksiamme jo kauan ennen blogiaikaa. Tyyliäni pidettiin kotikulmillani erikoisena, koska se poikkesi tavallisesta farkut ja tennarit-linjasta – kommentit, joissa vihjattiin vaatetyylini kertovan huomiohakuisesta luonteesta tai tarkoituksenmukaisesta  itsensä korostamisesta, sattuivat kipeästi.

rohkeasti kesyttämätön
Kun perustin ensimmäisen tyyliaiheisen blogini melkein kymmenen vuotta sitten, en uskaltanut kertoa siitä siskojani lukuunottamatta kenellekään. En siksi, että häpesin noloja poseerauskuviani, vaan siksi, että uskoin niin monen ajattelevan tällaisen itsensä esilletuomisen olevan väärin. Jos joku tuttu kertoi löytäneensä blogini, häpesin itseltäni silmät päästä ja mieleni teki hävitä maanrakoon. Samaan aikaan olin kuitenkin äärettömän innoissani siitä, että olin löytänyt internetistä paikan, jossa sain jakaa innostustani vaate-ja muotiasioita kohtaan. Sain inspiraatiota muista blogeista ja jaoin innoissani omia asukuviani, vaikka blogillani oli ehkä alle 50 lukijaa.

Olen toisinaan jälkikäteen miettinyt, että miten innostus ja uteliaisuus voittivatkin aikoinaan häpeän ja pelon. Suurin syy löytyy varmaan kotikasvatuksesta – vaikka kohtasin ympärilläni ehkä muuten ennakkoluuloja ja ahdasmielisyyttä, kotonani opetettiin hyväksymään kaikenlaiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Vanhempani kannustivat minua niissä asioissa, mistä olin kiinnostunut. He ymmärsivät vahvuuksiani ja eivät estelleet, kun halusin toteuttaa omia, välillä hassujakin projektejani. Kotona en koskaan kokenut olevani millään tapaa erilainen – tunne tuli aina kodin ulkopuolella. Aloin vähitellen ymmärtää, että erilaisuuteni oli oikeastaan vahvuus.


Nykyisin osaan arvostaa kaikkea sitä mitä olen aikoinaan käynyt läpi ja jokaista ihmistä matkani varrella, niin epäilijöitä kuin rohkaisijoitakin. Miten vapauttavaa onkaan, kun lopulta uskaltaa ihan julkisestikin, kaikissa eri tilanteissa olla rohkeasti oma itsensä? Ulkoisesti muutos ei ole ollut suuri, mutta sisäisesti sitäkin isompi – ja juuri sen sisäisen muutoksen uskon näkyvän positiivisesti myös ulospäin. Itse haluaisin myös mieluummin olla se rohkaisija kuin epäilijä kaikille läheisilleni, niin ystäville, lukijoille kuin oppilaillenikin.

Kesyttämätön-kampanjan tiimoilta sain valita itselleni korut syksyn uutuusmallistosta. Valitsin kaksi hyvin erilaista korua, joiden koen edustavan kahta erilaista puolta minussa: kaunis sinikivinen Melodie kuvaa herkkyyttä ja syvällisyyttä ja graafinen, musta Fokus vahvuutta ja rohkeutta. Olen yleisesti ottaen aika harkitsevainen korujen käyttäjä, ja uskon näiden riipusten pääsevän ylleni erityisinä hetkinä, silloin kun kaipaan tällaista kesyttämätöntä energiaa ja voimaa.

Kalevala Koru on kunnianosoitus jokaiselle naiselle. Meissä asuvalle voimalle, päättäväisyydelle ja rohkeudelle. Herkkyydelle, rakkaudelle ja sisaruudelle. Kuka haluaa olla kaikkein kaunein, kun voi olla kesyttämätön?


Millainen on sinun #kesyttämätön tarinasi?

Somekuvien muokkauksista ja stailauksista

Aamiainen sängyssä, ruskettuneet jalat ojennettuina, sisustuslehtiaukeama avattuna juuri sopivasti kauniilta sivulta. Henkeäsalpaava auringonlasku, hetki mökkilaiturin nokassa, kaupungin yllä lentävät linnut.. Nämä tilanteet ovat varmasti vähän liiankin tuttuja useista lifestyleblogeista, myös minun. Bloggaajien somekuvat ja niiden luoma illuusio täydellisestä elämästä puhuttavat aika ajoin ja taas tälläkin viikolla otsikoissa ovat olleet niin pienemmät kuin isommatkin sometähtien kuvanmuokkausmokat ja viimeisimpänä eilinen hesarin juttu, jossa pohdittiin hyvin sitä, miten lifestylebloggaajien elämä näyttää olevan liian ihanaa ollakseen totta.

Uskoisin, että jokainen lukijani ja seuraajani tiedostaa ainakin jollain tasolla, että kuvani ovat hyvin usein stailattuja ja muokattuja. Blogiin päätyvistä kuvista harva on syntynyt sattumalta, päinvastoin: yleensä järjestetään kuvaukset, hankitaan kukkia ja kuvausalustoja, tehdään asetelmia ja siivotaan roinaa pois kuvan tieltä. Lisäksi sopivien kuvien valikoimiseen ja editointiin voi mennä tunteja. Kun itsellenikin bloggaaminen on työ, se on myös muuttanut suhtautumistani somekuvien ottoon. Kun kuvataan, se on työtä, ja kun kamerat laitetaan pois, alkaa vapaa-aika. Siksi usein ne parhaimmat ja hauskimmat hetket jäävät pääosin ikuistamatta ja julkaisematta – itse olen ainakin ärsyyntynyt usein jos yhteisessä illanvietossa kaverit kuvaavat jatkuvasti materiaalia snäppiin tai instaan.

Useimmiten muokkaan kuviani käyttämällä VSCO:n filttereitä ja säätämällä värejä ja valotusta. Hyvin harvoin teen radikaalimpia muutoksia, kuten muokkaan ihmisiä tai häiriseviä objekteja pois kuvasta tai muutan esimerkiksi veden väriä sinisemmäksi. Itseäni eivät harmita muokkaukset, joissa taivaalle on lisätty pilviä tai lintuja tai maisema on muuttunut tylsästä alkuperäisestä satumaisen upeaksi. En myöskään ärsyynny stailauksista, jossa kukkia ja ruuanmuruja on levitelty sänkyyn, vaikkei se kovin realistista olisikaan, jos kuva näyttää muuten kivalta. Ymmärrän kyllä, että monet toivoisivat kuvien olevan jollain tapaa realistisia, eiväthän kaikki nauti fantasiakirjallisuudestakaan tai elokuvista, joissa tapahtuu asioita jotka eivät voisi oikeasti tapahtua. Aitouden perään huudellaan usein, sillä täydellisyys ja viimeisen päälle tiptop-meininki harvoin oikeasti kiinnostaa ketään, mutta toisaalta taitavimmat osaavat luoda rennon aidontuntuisen meiningin kuviin asettelemalla ja muokkaamalla. Mistä siis oikeasti erottaa, mikä on totta ja mikä illuusiota?


Yksi asia, jota olen vähän hävnnyt ja josta olen potenut huonoa omatuntoa kautta bloggaamishistoriani, on näppylöiden ja finnien muokkaaminen pois kasvokuvista. Silti teen sitä tänäkin päivänä. Iho-ongelmat ovat minulle edelleen arka paikka – kun julkaisin viime syksynä ensimmäistä kertaa blogissani kuvat meikittömistä ja muokkaamattomista kasvoistani, kerroin että alun perin halusin blogini olevan se ainoa paikka, jossa olisin vapaa iho-ongelmistani. Huonona naamapäivänä helpottaa, kun finnejä ei tarvitse katsoa somekuvissa. Toisaalta tiedän, että ihon virheitä editoidessa iskee helposti vauhtisokeus: tuo luomi näyttää vähän ällöttävältä myös, poistanpa samalla tuon arven polvesta ja mustelman kädestä.. Ja oikeastaan tällä muokkausrutiinillani olen mukana luomassa kuvaa sekä itselleni että muille siitä, että ainoastaan sileä ja virheetön iho on somekelpoinen ja kaunis. Toisaalta on ymmärrettävää ja inhimillistä, että haluamme valikoida meistä ne onnistuneimmat kuvat julkiseen levitykseen. Lukijoiden olisi siis hyvä muistaa, että blogikuvat hyvin harvoin kertovat koko totuuden, ja minun bloggaajana olisi hyvä muistaa, että virheet juuri tekevät ihmisestä kiinnostavan.

Toisinaan käy niin, että saat otettua kuvan, jossa kaikki on täydellistä: valotus ja värit ovat kohdallaan, kaikki näyttää kuvassa upealta, hetki on taianomainen. Kuva ei vaadi filtteriä, eikä sen kummempaa muokkaustakaan. Ihanaa! Paljon yleisempi on kuitenkin tilanne, jossa yrität ikuistaa oikeasti hienon maiseman, joka ei kameran ruudulla näytä yhtään miltään. Itse ainakin yritän jälkikäsittelyllä saada kuviin sitä tunnelmaa, mitä oikeassa hetkessä oli, miltä asiat minulle näyttivät ja tuntuivat. Esimerkiksi ylläolevista kuvista kumpikaan ei tee mielestäni täysin oikeautta tuon Balin auringonlaskun upeudelle, mutta jälkimmäinen pääsee vähän lähemmäksi sitä. Haluan luoda mahdollisimman inspiroivia ja kauniita kuvia, enkä usko että pelkästään muokkaamattomien nofilter-kuvien julkaisu olisi pitkällä tähtäimellä niin kiinnostavaa, koska kevyelläkin editoinnilla voi kuvaan saada niin paljon lisää eloa ja väriä. Vai mitä mieltä te olette?


Kun mietitään sitä, millaisia kuvia haluaa nettiin laittaa, on mielestäni olemassa vain yksi oikea vaihtoehto: sellaisia kuin itse haluaa. Sellaisia, mitkä ovat juuri sinun mielestäsi hienoimpia, parhaimpia, aidoimpia, kauneimpia tai rehellisimpiä. Ei ole tietenkään reilua johtaa seuraajiaan harhaan, esittämällä olevansa paikassa jossa ei ole tai liputtaa kovaäänisesti luonnonmukaisuuden puolesta, jos kuitenkin muokkaa vartaloaan somekuviin. Mutta on silti selvää, että omasta näkemyksestä kuvien suhteen kannattaa pitää kiinni, sillä aina löytyy niitä jotka vihaavat tyyliäsi ja yhtälailla kuin jotkut rakastavat. Haluan kyllä silti haastaa itseäni miettimään välillä sitä, että millaisia ihanteita haluan kuvillani edustaa, ja voisinko välillä uskaltautua näyttämään enemmän sitä vähän filtteröityä puolta elämästäni täällä somessa. Ainakin muistutuksena siitä, että täydellisten aamupalakuvien takana on ihan tavallinen tyyppi, joka nauttii kyllä kahvin juomisesta sängyssä, brunsseista ja kukka-asetelmista, mutta sitäkin enemmän pelleilystä ystävien kanssa, huonoista vitseistä, syvällisistä keskusteluista, sekopäisestä tanssimisesta ja täysillä hoilaamisesta – ennenkaikkea hetkistä, jotka vietetään tärkeiden ihmisten seurassa.


Monien mielestä tämä on tylsä ikuisuusaihe, mutta mielestäni tästä on hyvä silti keskustella aina välillä. Heräsikö teillä jotain ajatuksia aiheesta tai jäikö minulta joku näkökulma huomioimatta? Jatketaan keskustelua kommenttikentän puolella – sana on vapaa kaikille mielipiteille!

Onnellinen tyhjäpää

Melkein arvasin tämän etukäteen, mutta silti se yllätti. Kevään ponnistelujen, toukokuun lumisateiden, maaliin viedyn kirjaprojektin ja menestyksekkäiden kuorokisojen jälkeen se iski – kesälaiskuus. Viime aikojen suurimpiin saavutuksiini kuuluu vaatekaapin siivoaminen, yhden pyykkikorillisen peseminen ja uuden Orange is the New Black-kauden läpikatsominen. Paljon muuta järkevää en ole oikein saanut aikaan, sillä olen keskittynyt lähinnä nuuhkimaan syreenipensaita, köllöttelemään mökin laiturilla ja pyöräilemään ympäri kaupunkia.


Päästäni ei löydy tällä hetkellä yhtäkään kovin fiksua ajatusta tahi uutta ideaa. Olen juuri nyt täysin tyhjäpää, mutta niin onnellinen sellainen. Onnellinen ihanista ihmisistä ympärilläni, auringosta, sateesta, kukkivista puista – kesä on huumannut minut täysin. Välillä jostain syvältä pilkistää pieni syyllisyydentunto, joka muistuttaa kaikesta tekemättömästä ja siitä, että tulevaakin voisi vähän suunnitella, mutta noina hetkinä laitan kesäsoittolistani täysillä soimaan ja päätän miettiä velvollisuuksia hiukan myöhemmin.

Atlético Kumpulan Huomenna-kappaleen sanat sopivat elämääni juuri nyt täydellisesti:

“Turhaan tänään murehdin,
joskus sataa kuitenkin,
sateen jälkeen lupaan kaiken hoidella.
Siihen koittaa tilaisuus,
huomenna on päivä uus.
Huomenna.”

Kuvat: Mustarttu