Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia & Mehiläinen

Olen luonteeltani aika selkeästi ekstrovertti. Olen lähes aina mieluummin ihmisten seurassa kuin yksin, saan energiaa sosiaalisista tilanteista. Juttelen ja heitän läppää sujuvasti sellaistenkin ihmisten kanssa, joita en vielä tunne, jään helposti suustani kiinni niin julkisilla liikkuessa kuin kaupassakin. Hoidan yleensä niin vapaamuotoiset kuin virallisetkin sosiaaliset tilanteet ilman kummempaa jännittämistä.

Monille uudemmille ystävilleni tuleekin joskus yllätyksenä, kun kerron että nuorempana olin aika arka ja epävarma etenkin sosiaalisissa tilanteissa. Ystävieni, luotettavien ihmisten seurassa olen toki osannut aina olla rennosti, mutta uusissa sosiaalisissa tilanteissa olen ollut usein hyvin jännittynyt, jopa suorastaan pelokas. Nautin toki silloinkin ihmisten seurasta ja olisin halunnut pärjätä sosiaalisesti, mutta minulla ei ollut tarpeeksi itsevarmuutta olla oma itseni. En uskaltanut tuoda persoonaani liikaa esille, sillä pelkäsin että muut eivät hyväksyisi minua sellaisena kuin olen.

Taustalla epävarmuudessani olivat varmaan monet tekijät, mutta pelko hylätyksi tulemisesta juontaa osittain ainakin lapsuus-ja nuoruusajan kokemuksistani. Minua ei koskaan varsinaisesti koulukiusattu, mutta löysin itseni usein tilanteesta, jossa jäin kaveriporukan ulkopuolelle tai jopa ystävieni hylkäämäksi. Kaikkein kriittisimmässä vaiheessa, ala-ja yläasteen välivaiheilla, olin tilanteessa jossa minulla ei ollut juurikaan hyviä ystäviä paikkakunnallani. Oli kivoja luokkakavereita eikä koulussa tarvinnut olla yksin, mutta koulun ulkopuolella olin tosi yksin. Opin ajattelemaan, etten ole tarpeeksi cool tai kiinnostava, että minua pyydettäisiin mukaan.

Vuosien myötä sain kyllä itselleni kavereita, mutta sama hylätyksi tulemisen teema toistui välillä jossain muodossa myöhemminkin. Ehkä rankin vaihe elämässäni oli vähän päälle parikymppisenä, kun pitkäaikainen lapsuudenystäväni alkoi käyttäytyä minua kohtaan oudosti ja lakkasi pitämästä yhteyttä. Olin tuolloin itse jo parisuhteessa ja ympärilläni oli monia ystäviä, mutta pitkäaikaisen, tärkeän ystävän menetys tuntui kamalalta. Näin aina syyn pääosin itsessäni: minun on pakko olla jollain tapaa niin ärsyttävä ja inhottava ihminen, ettei kanssani voi vain olla.

Ajan kuluessa tilanne on kuitenkin muuttunut vähitellen. Opiskeluaika oli positiivisessa mielessä todella merkityksellinen: tutustuin uusiin ihmisiin, joiden kanssa jaoin saman intohimon kohteen, musiikin. Koulussa opin heittäytymään uusiin tilanteisiin ja menemään myös epämukavuusalueelle, turvallisessa ympäristössä. Minulla oli ihan mielettömän ihanat opettajat, joilta olen oppinut ehkä eniten ehkä elämästä ja itseni hyväksymisestä. Huomasin, että olen oikealla alalla, ja olen hyvä siinä mitä teen. Ammatillisen itsevarmuuden kasvaessa sain myös lisää sosiaalista itsevarmuutta. Aloin yhä vähemmän käyttää aikaa sen miettimiseen, että mitä muut minusta ajattelevat. Pohdin enemmän sitä, mitä itse ajattelen itsestäni, kuka olen ja miten haluan kohdella lähelläni olevia ihmisiä.

Kävin muutama viikko sitten takaperin Mehiläisen työterveyspsykologilla. Ennen tapaamista en ollut juurikaan miettinyt, mistä aiheesta puhuisin psykologin kanssa, sillä tällä hetkellä elämässäni kaikki on aika hyvin. Jotenkin keskusteluissamme nousi esille paljon työasiat, niiden kasaantuminen ja se, miksi niin usein päädyn tilanteeseen, joissa työt kasaantuvat ja stressaannun. Miksi niin usein on niin hankala sanoa ei, vaikka työkalenteri näyttäisikin jo täydeltä? Olin aina ajatellut, että ei:n sanominen on hankalaa minulle, koska haluan olla mukava ja kohtelias. Haluan olla innokas ja mukana kaikessa kiinnostavassa. En halua torjua ketään. Psykologin kanssa jutellessa aloin ymmärtää, että taustalla on varmaan muutakin – se sama vanha pelko hylätyksi tulemisesta. Jos kieltäydyn, kysyjä loukkaantuu. Hän ei ehkä enää kysy uudestaan, hän ehkä ajattelee minusta jotain pahaa. Luulin, että olin käsitellyt jo tämän asian kokonaan, mutta tajusinkin että vielä on töitä tehtävänä.

Itsensä hyväksyminen on pitkä tie. Ymmärsin jossain vaiheessa, että tärkeämpää kuin kysyä “hyväksyvätkö muut minut sellaisena kuin olen?”, on kysyä “hyväksynkö itse itseni sellaisena kuin olen?”. Kun opin arvostamaan ja ymmärtämään itseäni paremmin, huomaisin että sain ympärilleni myös ihmisiä, jotka arvostivat ja ymmärsivät minua. Nykyään olen onnellisessa tilanteessa, minulla on laaja sosiaalinen piiri ja ihania ystäviä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Saan näyttää itsestäni välillä hölmöjä ja rasittaviakin puolia, eikä minun tarvitse pelätä sen takia hylätyksi tulemista. Minulla on vielä silti paljon opittavaa: vaikka kavereiden kanssa asiat sujuvatkin nykyään hyvin, on työelämän puolella tilanne vielä kesken.

Kirjoitin itselleni muistilistan asioista, jotka tukevat itsensä hyväksymistä. Yksi tärkeä seikka on myös ymmärtää, etten tässäkään asiassa tule varmasti koskaan valmiiksi, vaan töitä tehdään koko loppuelämän.

Kiinnitä huomiota asioihin, jotka ovat hyvin. Missä olet hyvä? Keihin voit luottaa, ketkä ovat sinulle tärkeitä? Sano positiivisia asioita itsestäsi ääneen tai kirjoita vihkoon aina kun opit jonkun uuden asian tai saat kehuja. Kehu myös muita. Nuori nainen-sivustolta löytyy hyviä näkökulmia positiiviseen ajatteluun.

Opettele sanomaan ei. Aloita harjoittelu jostain helposta, vaikka keskustelusta puhelinmyyjän kanssa – huomaat, ettei maailma kaadu, vaikka kieltäydytkin lehtitilauksesta. Et loukkaa kysyjää kieltäytymällä, etenkin jos perustelet hyvin. Et menetä jatkossa

Älä hyväksy huonoa käytöstä tai ilkeilyä. Kukaan ei ansaitse inhottavaa kohtelua. Varo, ettet itse ole vahingossa se, joka jättää ulkopuolelle. Uskalla puuttua huonoon käytökseen myös sivullisena.

Puhuminen auttaa aina. Ystävien ja läheisten kanssa puhuminen on ensisijaisen tärkeää, mutta usein ammattilainen pystyy antamaan täysin uusia näkökulmia ja ymmärtämään oman tai muiden käytöksen taustoja. Mehiläisen työterveyspsykologikäynnin jälkeen ymmärsin, ettei aina tarvitse olla mitään erityistä kriisiä elämässä, että voi mennä juttelemaan ammattilaiselle.