Muutin viime viikolla pois Ullanlinnan kodistani. Takanpäin on tunneittain pakkaamista, siivoamista, karsimista, kantamista ja roudaamista. Nyt väliaikainen kotini on poikaystäväni luona Töölössä: tänne toin vain kasvit ja ison matkalaukullisen vaatteita, loput omaisuudestani on ahdettuna neljän neliömetrin varastotilaan. Ennen muuttoa myin kyllä ison osan kalusteista facebookin nettikirppiksillä, varastoon muuttaminen pakotti konmarittamaan huolellisesti. Tuntuu hassulta ajatella, että nyt tuokin sohva ja nuokin hyllyt ovat jo toisten ihmisten kodeissa.
Viime keskiviikkona kävin siskoni kanssa siivoamassa asunnon uutta vuokralaista varten ja illan päätteksi roudasimme ratikalla kuskaten siivousvälineet ja pari kassillista tavaraa Töölöön. Torstaina kävin asunnolla viimeisen kerran, jätin avaimet pöydälle, suljin oven ja sanoin hyvästit vanhalle kodilleni.
Tämä asunto oli itselleni tärkeä. Muutin tänne reilu 2 vuotta sitten suoraan eron jälkeen – olin älyttömän mielissäni, kun löysin nopeasti näin ihanan asunnon haluamaltani sijainnilta. Muistan vieläkin muuttopäivän: kannoin parin korttelin takaa tavaroitani katua pitkin uuteen kotiin, vuokrasin pakun ja pyysin veljeni avuksi sängynkantoon. Tunsin oloni silloin niin vahvaksi ja ajattelin että tästä alkaa uusi, itsenäisen naisen elämä. Ja näin myös kävi: välillä tuntuu, että viimeisen kahden vuoden aikana olen kasvanut uudelleen aikuiseksi, tehnyt suurimman itsenäistymisprosessin sitten vanhempien luota poismuuttamisen jälkeen. Minusta on tullut se aikuinen nainen, joka ottaa itse vastuun omasta elämästään, päätöksistään ja tekemisistään.
Muuttaessani jätän myös ainakin toistaiseksi hyvästit myös Ullanlinnalle. Ehdin asua näillä huudeilla yhteensä 8 vuotta – juuri mikään muu elämässäni ei ole aikuisiällä ollut näin pysyvää. Ullanlinna pysyy tietenkin paikoillaan ja tulen käymään siellä vastakin, mutta todennäköisesti aika harvoin. On vaikeaa kuvitella, että enää en päivittäin kävele Milon kanssa Johanneksenpuistossa ja juttele tuttujen koiranomistajien kanssa. Enää en istu viikonloppuisin Sis.delin tai Succesin terassilla ja moikkaile ohikulkevia kavereita. Tulevaisuudessa istun kesäisin haaveilemassa jossain muualla kuin Eiranpuistossa tai Tähtitorninmäellä. Ullanlinna oli aina tuttu ja turvallinen, muttei koskaan kuitenkaan liian tylsä.
En epäile hetkeäkään, etteikö uuden kotini ympäristö voi muodostua ajan saatossa minulle myöskin hyvin tärkeäksi, mutta sama se ei tule koskaan olemaan, eikä tietysti tarvikaan. Kuka edes tietää, kauan asun seuraavassa kodissani, ehkä kahden vuoden päästä olen jo palaamassa takaisin vanhoille kulmille? Kävi niin tai näin, uskon muistelevani näit Ullanlinnan aikoja ja paikkoja vielä vanhana mummonakin.
Hyvästi siis, Ullanlinnan koti. Tulen ikävöimään isoista ikkunoista alati tulvivaa valoa ja näkymiä, jota kaikki vieraatkin aina ihailivat. Haikein mielin jään kaipaamaan myös harmaata lautalattiaa ja vastapäisten naapureiden puutetta (aina sai kekkuloida rauhassa kuin vähissä vaatteissa tahansa!). Tässä kodissa oli hyvä olla ja siitä on vähän surullista luopua, mutta samaan aikaan olen jo täysin valmis ottamaan uudet tuulet ja uuden kodin vastaan. Tämä ovi sulkeutuu, mutta pian uusi avautuu toisaalla, enkä malttaisi millään odottaa!