category: pohdintaa

Yrittäjän päivän ajatuksia


Tänään vietetään yrittäjän päivää.

Oma yrittäjäntaipaleeni alkoi kolme vuotta sitten, kun perustin toiminimen. Monelle yrittäjäksi ryhtyminen sisältää usein tarinan, johon liittyy turvallisen, vakituisen palkkatyön jättäminen ja hyppy kohti uutta, tuntematonta ja kiinnostavaa. Oma tarinani on erilainen: perustin yritykseni samana vuonna kun valmistuin koulusta, ja olin jo sitä ennen tottunut tekemään töitä siellä sun täällä, freelancerina. Perustin toiminimen, koska minulla oli laskutettavia toimeksiantoja ja tiesin että niitä tulisi tulevaisuudessakin. Olin tuolloin myös palkkatyössä ja toiminimi oli vain sivubisneksiä varten. Kolmessa vuodessa homma on kääntynyt kuitenkin päälaelleen, nyt yrittäjyys on kokopäiväistä, mutta saan myös hitusen palkkatuloja. Minusta on tullut yrittäjä pikkuhiljaa, vähän kuin itsestään – se on aina tuntunut minulle sopivalta, luontevalta polulta. Asiaan on voinut vaikuttaa se, että perheestäni löytyy monta yrittäjää ja yrittäjyys on lapsesta asti näyttäynyt yhtenä vaihtoehtona siinä missä palkkatyössäkin toimiminen.

Yrittäjyydessä on parasta vapaus, pahinta epävarmuus (ja byrokratia). Nautin siitä, että voin päättää itse, millaisia töitä otan vastaan ja missä ja milloin työskentelen. Epävarmuutta olen oppinut sietämään kohtalaisen hyvin, mutta välillä iskee oikea pelko siitä, että mitä jos ensi vuonna ei riitäkään töitä. Onneksi nykyisin yhä useampi työprojekti on pitkäkestoinen ja säännöllinen, mikä tuo varmuutta ja uskallusta myös ottaa riskejä. Vakautta juuri nyt tuo myös se, että tänä vuonna aloin maksaa YEL-vakuutusta oikeasti tulojeni mukaan, aiemmin olin maksanut vain sitä pakollista minimimäärää. Nyt minulla on siis mahdollisuus saada ihan asiallista sairauspäivärahaa, jos jotakin yllättävää tapahtuisi.

Mitä työni yrittäjänä pitää nykyisin sisällään? Sitä on hankala tiivistää yhteen lauseeseen. Kirjoitan blogia, päivitän instagramia, valokuvaan, suunnittelen kampanjatoteutuksia, tuotan sisältöä yritysten kanaviin, teen podcastia ja joskus esimerkiksi esiinnyn erilaisissa tilaisuuksissa. Lisäksi kuoronjohtajana työskentelen kahden kuoron kanssa, ja toisin kuin moni uskoo, niin myös tästä työstä saan ihan asianmukaista palkkaa. Olen onnellinen pienestä yhden hengen yrityksestäni ja minulle menestyksen mittarina toimii huikean liikevaihdon tai tuloksen sijaan se, että työni on ihanaa ja saan siitä riittävästi palkkaa – vaikka tottakai myös ihailen esimerkiksi yrittäjäveljeni saavutusta (kauppalehden menestyjät-listan ykkönen!) ja muita läheisiäni, jotka ovat menestyneet yrittäjinä nimenomaan sen perinteisemmän mittarin mukaan. Yrittäjyyttä on niin monenlaista ja tärkeintä onkin, että sitä tekee omalla tavallaan, omien tavotteidensa mukaisesti.


En osaa sanoa että olenko yrittäjä vielä 10 vuoden päästä, mutta minua ei haittaisi yhtään, jos olisin. Yrittäjyys on nimittäin aika kivaa, kaikista yel / alv / vero-säädöistä ja jokakuukausittaisesta kirjanpitosotkusta huolimatta!

Ihanaa yrittäjän päivää kaikille yrittäjänaisille-ja miehille!


ps. Uusimmassa No Filter-podcastin RAHA-jaksossa sivutaan vähän myös yrittäjyyteen ja työhön liittyviä teemoja.

No Filter-podcast: Kannattaako mennä naimisiin?

Onko avioliitolla nykypäivänä enää mitään virkaa? Miksi niin monet ihmiset haluavat kannattaa tuota vanhaa, patriarkaalista järjestelmää – onko syynä uskonto, perinteet vai pelkästään usko ikuiseen rakkauteen? Otimme uusimmassa No Filter-podcastissa puheenaiheeksi häät ja avioliiton ja saimme vieraaksi ihanan Paju Daren, joka on tunnettu niin P.S. Olen vegaani-tubekanavastaan kuin blogistaankin. Olimme Artun ja monen muun ystävämme kanssa kesällä vieraana Pajun häissä, jotka olivat ehkä yhdet parhaista ja ihanimmista häistä, joissa olen koskaan ollut.

Itse ehdin olla naimisissa 6 vuotta, kunnes liitto päättyi eroon. Nuorempana naimisiinmeno oli itselleni itsestäänselvyys, jollain tapaa päätös naimisiinmenosta parikymppisenä ei ollut edes oma valinta. Menisinkö naimisiin enää uudelleen? Millaiset häät vietin kahdeksan vuotta sitten? Kuuntele uusin jakso ja kerro myös oma mielipiteesi: onko nykyään mitään järkeä mennä naimisiin?

Erityisherkkä?

Olen ollut aina aika herkkä. Herkkä itkemään, herkkä aistimaan tunteita ja tunnelmia, herkkä pahoittamaan mieleni ikävistä sanoista. Opin teininä piilottamaan sen kaiken läpänheiton alle, ja muistan miten kaverini sanoivat minulle aina että “sä oot sellanen joka ei koskaan suutu mistään”. En ehkä suuttunutkaan, mutta lähes aina vatvoin yksiseni muiden sanoja ja kohtelua illat ja yöt.

Herkkänä olo on monesti aika rankkaa. Itku tulee melkein aina kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta (myös elokuvissa) tai jos minua tai jotain läheistäni kohdellaan huonosti. Itken jos kuuntelen kaunista musiikkia tai jos biisissä on erityisen koskettava teksti. Itken lasten esityksille. Itken jos minua ei ymmärretä ja usein itken pelkkää jännitystä. Itku saattaa tulla pelkästään siitäkin, jos ajattelen jotain surullista asiaa. Tunnen kaikki tunteet aina tosi voimakkaasti ja minut vie mukanaan helposti päiväkausiksi joko innostus tai surumielisyys. Aika usein tuntuu, että olisi helpompaa jos asiat voisi joskus sivuuttaa vain olankohautuksella.

Nuorempana häpesin julkisesti itkemistä ja herkkyyttäni ehkä eniten ikinä. Pelkäsin sitä, miten minua pidetään heikkona tai nössönä. Yritin peitellä usein tunteitani ja reaktioitani halveksunnan pelossa. En ole ehkä vieläkään toipunut kunnolla siitä, miten pidin ystäväni häissä kaason puheen, joka oli oikeastaan pelkkää itkuvirttä alusta loppuun. Tai kun ammattikorkeakoulussa ensimmäisessä laulumatineassa purskahdin itkuun heti alkusoiton jälkeen, kun olisi pitänyt laulaa. Muistan että opettajani käveli lavalle ja yritti rentouttaa tunnelmaa, mutta kun itkukohtaus oli saanut alkunsa, ei sitä pystynyt lopettaa. Esiintymisjännitykseen liittyvää itkua jouduinkin työstämään opiskeluaikana paljon, ja kohtaamalla jännittävät tilanteet aina uudelleen ja uudelleen aloin saada varmuutta positiivisten kokemusten kautta.

Nykyisin osaan arvostaa herkkyyttäni ja sitä, että itku on läsnä elämässäni lähes joka päivä siinä missä naurukin. Vaikka välillä on raskasta olla niin voimakkaasti tunteva ihminen, olisi kuitenkin paljon kamalampaa tuntea vain puolittaisesti. Herkistelijän maailma on sävyjä ja värejä täynnä, ja vaikka itku tulee helposti, niin samoin myös hymy ja nauru. Herkkyys ei ole pelkästään surumielisyyttä ja melankoliaa, se on myös taitoa iloita hyvin pienistäkin asioista. Herkkä ihminen aistii usein myös hyvin muiden ihmisten tunteet ja osaa olla empaattinen – herkällä ihmisellä ei voi olla hyvä olla, jos hänen ympärillään ihmiset eivät voi hyvin.

En enää häpeä itkemistä. Jos itkukohtaus yllättää hankalassa tilanteessa, selitän muille, että minulla on kaikki ok, minä vain joskus reagoin asioihin itkemällä ja se ei tarkoita että joku jotenkin poikkeuksellisen huonosti. En näe herkkyytäni heikkoutena, vaan toisinpäin – on vahvuutta elää ja näyttää tunteensa, sen sijaan, että piilottaisi ne tai pakenisi niitä. Yleisellä tasollakin olisi mahtavaa, jos päästäisiin vihdoin pois itku on heikkoutta-ajattelusta. Siskoni kirjoitti vähän aikaa sitten siitä, että herkkyytä opitaan häpeämään ehkä siksi, että tunteiden stabiilisuutta pidetään usein järkevyyden merkkinä ja voimakkaasti tuntevaa helposti kyvyttömänä järkevään ja analyyttiseen ajatteluun. Mutta järki ja tunteet eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan ne molemmat pitäisi yhtä lailla ottaa huomioon päätöksenteossa. Ihminen, joka osaa huomioida tunteensa ja muidenkin tunteet, osaa myös todennäköisesti tehdä fiksuja päätöksiä.

Tänään olen ollut tavanomaista herkemmällä tuulella, ja siksi teki mieli kirjoittaa tämä teksti.

Kuvat: Eeva Mäkinen