Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!
Aina välillä kuulee sanottavan, että miten meillä Suomessa tasa-arvoasiat ovat jo ihan kunnossa ja feministit vouhkaavat turhaan metoosta ja palkkaeroista. On totta, että meillä on monet asiat hyvin, kiitos juuri Canthin ja monien muiden uranuurtajien, jotka ovat tehneet töitä tasa-arvon eteen. Silti ei voi hyvällä tahdollakaan väittää, että täällä asiat olisivat vielä kunnossa. Minna Canthin syntymästä on kulunut 175 vuotta, mutta palkkatasa-arvoa ei ole vieläkään saavutettu.
Osallistuin naistenpäivänä erääseen FB-ryhmän keskusteluun, jossa ruodittiin Aamulehden pääkirjoitusta ja erityisesti yhtä kohtaa siitä:
“UN Womenin mukaan naisilla on maailmanlaajuisesti vaikeuksia edetä johtotehtäviin tai saada samantasoista palkkaa kuin miehet. Naiset saavat vain kymmenesosan maailman palkkatuloista, vaikka tekevät kaksi kolmasosaa työtunneista.”
Ryhmässä kaikki jäsenet olivat naisia ja siksi järkytyin kun moni oli kommentoinut uutista niin, että naiset valitsevat alansa väärin ja miten naisilta puuttuu miesten tapaan täysin kunnianhimo uralla etenemiseen. Että on oikeastaan naisten oma vika, kun hakeutuvat matalapalkkaisille aloille ja miten naisten selittely siitä, että miten yhteiskunnan asenteet vaikuttavat paljon alanvalintaan, suorastaan ärsyttää. Ryhmässä moni nainen tuntui oikeasti olevan sitä mieltä, että palkkauksen epätasa-arvo on naisten omaa syytä. Mitäs valitsevat alansa väärin ja ovat kunnianhimottomia luusereita.
Kun olin lukioikäinen, olin hurahtanut kuoromusiikkiin. Lauloin kolmessa kuorossa ja kävin musiikkilukion tarjoamilla kuoronjohtotunneilla. Siihen aikaan en kuitenkaan ajatellut, että lähtisin koskaan opiskelemaan kuoronjohtoa, sillä mielestäni en naisena olisi voinut koskaan olla hyvä ja karismaattinen kuoronjohtaja. Vain miehillä oli mielestäni sopivat edellytykset menestyvän kuoronjohtajan työhön. Mietin usein jopa, että olisinpa mies, kun moni asia olisi niin paljon helpompaa.
Kukaan ei ollut koskaan (ainakaan muistaakseni) sanonut minulle, että naiset eivät sovi kuoronjohtajaksi. Päinvastoin, muistan väitelleeni asiasta muusikkoisäni kanssa, jonka mielestä ei ollut mitään estettä naiselle olla huippujohtaja. Mutta minun ympärilläni kaikkien hyvien kuorojen johtajat olivat miehiä ja tuntui että siellä kuoronjohtokurssillakin poikaopiskelijat otettiin ehkä enemmän tosissaan kuin meidät tytöt. Naiset johtivat korkeintaan lapsikuoroja tai vetivät musiikkileikkikoulua. Perinteisesti muutenkin kapellimestarin tai kuoronjohtajan työ on nähty miesten työnä, ja vielä viisi vuotta sitten arvostettu kapellimestari Jorma Panula sanoi haastattelussaan naiskapellimestareista, että “kyllähän ne voi yrittää” ja että miksi naisia tulee alalle, “kun miehiäkin on.”
Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin kuoronjohtajaksi, mutten ihan perinteistä kautta. Lähdin alunperin opiskelemaan musiikkikasvatusta, koska opettajahan oli naiselle sopiva ammatti. Päätöksestäni voin tietysti periaatteessa syyttää vain itseäni, ei kukaan minua pakottanut mihinkään ja nyt jälkikäteen olen kiitollinen matkastani. En koe että minun tarvitsisi jauhaa tasa-arvoasioista siksi, että itse aikoinani koin, että ympäröivän yhteiskunnan ilmapiiri vaikutti aikoinaan päätökseeni. Koen, että minun täytyy jauhaa tasa-arvoasioista siksi, ettei tulevaisuudessa yhdenkään tytön tarvitsi miettiä ikinä, että olisivatpa ne poikia, jotta elämä olisi helpompaa.
Tasa-arvo ei ole valmis. Puhutaan hiihdosta ja naishiihdosta, muusikoista ja naismuusikoista. Naisen euro on vähemmän kuin miehen euro. Naiset ovat lähisuhdeväkivallassa paljon useammin uhrina. Lista epäkohdista on pitkä, ja epätasa-arvoasioissa pelkästään nainen ei ole kärsijänä, vaan myös muunsukupuoliset ja miehet: kapeat sukupuoliroolit haittaavat kaikkia. Siksi minäkin kirjoitan tästä, vaikka tuntuu etten tiedä tai ymmärrä asiasta tarpeeksi. Minna Canthin jalanjäljissä tasa-arvon eteen pitää tehdä yhdessä töitä tänään ja tulevaisuudessakin.
