Meille tulee vauva.
Tätä on niin vaikeaa uskoa tai käsittää, vaikka parin viikon päästä ollaan jo raskauden puolivälissä. Vaikka farkut eivät enää mahdukaan kiinni ja pikkuinen on nähty ultrassa jo useampaan otteeseen ja sydänäänetkin löydetty joka neuvolakäynnillä, niin silti asia ei tunnu vielä yhtään konkreettiselta. Saammeko ihan oikeasti lapsen? Onko mahdollista, että meitä voisi onnistaa vihdoin näin?
Meidän matka tähän pisteeseen ei ole ollut hirveän yksinkertainen. Ensiksi “tulkoon jos on tullakseen”-vaihe muuttui systemaattiseen yrittämiseen ovulaatiotesteineen, sitten tulikin ensikäynti lapsettomuusklinikalla, tutkimukset, hoidot ja lopulta noin kahden vuoden yrityksen alkamisen jälkeen ensimmäinen plussa ikinä raskaustestiin. Kun tuo raskaus meni kesken, tuntui etten jaksa enää. En halunnut luovuttaa, mutta en halunnut jatkaakaan. En halunnut mitään muuta kuin vaan sen, että tuo musertava surun ja epätoivon tunne häviäisi minusta.
Keskenmenon jälkeen suhtauduin uuteen hoitokiertoon välinpitämättömästi: en odottanut enää yhtään mitään, mutta jostain sain kuitenkin voimia jatkaa. Sitten yllättäen aiemmasta plussakierrosta tutut oireet tulivat kuvioihin ja kuukautiset eivät alkaneetkaan ajallaan. Positiivista raskaustestiä ei kuitenkaan seurannut helpotuksen tunne tai onnellinen odotusaika, vaan jokapäiväinen pelko ja piinaava odotus. Olin niin pitkään vain odottanut sitä raskautumista itsessään, etten ollut ennen keskenmenokokemusta osannut edes ajatella, miten pelottavaa aikaa se raskaus itsessään on – täynnä riskejä, huolia ja pelkoa siitä, meneekö kaikki hyvin. Tunsin itseni maailman typerimmäksi, kun olin sitä maagista plussaa toivoessani ollut kateellinen jopa keskenmenon kokeneille, kun “he sentään raskautuvat”.
Nyt kun olen 19. viikolla raskaana, alan jo pikkuhiljaa luottaa siihen, että ehkä kaikki voikin mennä hyvin. Että vaikka mitä tahansa voi vielä tapahtua, niin tässä on nyt jo aika isot todennäköisyydet siihen, että saamme kesällä elävän lapsen syliin. Samalla olen alkanut vähitellen pelon sijaan antaa tilaa ilon ja innostuksen tunteille, joita uusi elämänvaihe tuo mukanaan. Ja vaikka lapsettomuuden identiteetti kulkee edelleen mukana, niin nyt jälkikäteen ajateltuna kaikki kävi kuitenkin yllättävänkin nopeasti ja helpostikin, vaikka silloin hoitokierrosta toiseen edetessä se ei tuntunutkaan siltä. Ja tuntuu, että nyt on juuri oikea aika tälle kaikelle.
Avasin lapsettomuustaustaamme hiukan instagramin puolella ja sain jokusen viestin, jossa tuotiin esille se, miten harmillista se on, kun lapsettomuudesta usein puhutaan vasta siinä vaiheessa, kun ollaan raskaana tai lapsi on jo syntynyt. Ymmärrän tämän tosi hyvin – itsekin kaipasin syvimmissä vesissä uidessani sitä, että asiasta olisi enemmän avointa ja rehellistä puhetta, eikä pelkästään vaikeudesta voittoon -onnistumistarinoita. Silti itse en pitkään pystynyt puhua lapsettomuudesta yhtään kenellekään, en edes läheisimmile ystävilleni. Vasta kun hoidot tulivat ajankohtaiseksi, uskalsin puhua varovaisesti kahdelle läheiselleni, joilla on samanlaisia kokemuksia taustalla, sillä tiesin heidän ymmärtävän aiheen sensitiivisyyttä. En olisi ikinä pystynyt puhumaan asiasta julkisesti somessa, aihe oli silloin aivan liian kipeä. Pahinta mitä olisin voinut ikinä kuvitella, olisi se, että aiheeseen liittyen joutuisi ottamaan vastaan uteluja ja kyselyjä, kun itse elää todeksi elämänsä isointa kriisiä.
Mutta nyt haluan puhua meidän taustasta ja matkasta, koska haluan tuoda näkyväksi myös tällaisen tarinan, missä tie raskautumiseen ei ollutkaan niin yksinkertainen. Lupaan kertoa meidän hoitopolusta, kokemuksista ja raskauden etenemisestäkin vähän enemmän tulevissa postauksissa!
