Joskus ystäväni kysyvät, että eikö minua arveluta laittaa itsestäni kuvia julkiseen blogiin. Yleensä ei. Kuljenhan omalla naamallani kaupungilla ja monissa julkisissa paikoissa. Tottakai blogiin päätyvät kuvat kulkevat tarkan seulan läpi, mutta yleensä julkaisukynnys kuville on aika matala.

Sen sijaan minua arveluttaa, jopa pelottaa, julkaista kirjoituksiani netissä. Jostain syystä itsekritiikki kirjoittamista kohtaan on kasvanut ihan älyttömän suureksi. Kirjoitan lauseen, pyyhin pois. Mietin pitkään sopivia sanamuotoja. En ole koskaan oikein tyytyväinen teksteihini, ja loppupeleissä karsin blogiinkin tulevat kirjoitukset minimiiin.

Ehkä sanat ovat mielestäni paljastavampia kuin kuvat, jollekin toiselle se voi olla toisin päin. Ja onhan se vähän pelottavaa, paljastaa ajatuksiaan tänne, kun ei edes tarkkaan tiedä kuka kirjoitusta lukee. Usein toivon, että uskaltaisin kirjoittaa esimerkiksi tänne blogiin syvällisempiäkin tekstejä, mutta yleensä itsekriittisyys voittaa. Kengistä, vaatteista ja sisustuksesta on helppo puhua, kun ei tarvitse mennä pintaa syvemmälle.

Vähitellen olen kuitenkin yrittänyt alkaa muuttaa suhtautumistani, sillä en ole aina ollut niin itsekriittinen kirjoitusteni suhteen. Lukioaikana kirjoitin lähinnä lähipiirini tiedossa olevaa blogia, jossa pääosassa olivat teksti, ja kuvia julkaisin vain harvoin. En uskoakseni ollut silloin sen kummoisempi kynäilijä kuin nytkään, mutta silloin sentään pidin kirjoittamisesta.

Tunnistan tässä kirjoituspelossa vähän samaa kuin esiintymisjännityksessä. Työssäni ja opinnoissani joudun (tai saan) esiintyä paljon, ja etenkin opiskelujen alkuaikoina kärsin kamalasta esiintymisjännityksestä. Viisammilta kollegoilta opin, että jännitys ei välttämättä häviä koskaan mihinkään, mutta kokemuksen myötä sen oppii hyväksymään eikä se enää vaikuta välttämättä negatiivisesti suoritukseen, vaan päinvastoin. Ymmärsin, että jokainen esiintymistilaisuus pitäisi käyttää hyödyksi – mitä enemmän esiintyisin, sitä helpompaa se olisi. Ja tottakai jännitän edelleen, mutta enää ei voi puhua esiintymispelosta.

Terve itsekriittisyys sen suhteen, millaista julkaisee blogissaan on varmasti hyvä asia, mutta toisaalta – niin kauan kuin ei kirjoituksillaan pyri ketään satuttamaan tai yllyttämään tyhmiin tekoihin, niin onko sillä niin suurta väliä? Ehkä tämä blogi on minulle se esiintymistilaisuus kirjoittamisen suhteen, mahdollisuus oppia paremmaksi kirjoittajaksi, oppia hyväksymään se keskeneräisyys ja epävarmuus, mitä koen kirjoittajana.

Tämänkin postauksen tekemisessä meni pitkään – kirjoitin sen monta kertaa uudelleen, enkä vieläkään uskaltaisi millään julkaista mitään näin hölmöä. Mutta julkaisen silti, koska ehkä sitten seuraavalla kerralla on taas helpompaa.