Kiitollisuus. Kun viikko sitten torstai-iltana julkaisin tarinani vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä irrottautumisesta, tiesin että aihe herättää satavarmasti mielenkiintoa ja keskustelua. En silti ollut varautunut sellaiseen huomioon ja palautetulvaan, minkä kirjoitus kirvoitti. Olen älyttömän onnellinen, että rohkaistuin puhumaan ja kertomaan oman tarinani – toivon, että mahdollisimman moni uskaltautuisi kirjoitukseni seurauksena ehkä rohkeammin tuoda elämässään aremmatkin ajatuksetkin esille. Olen kiitollinen jokaisesta kommentista, sähköpostista, yksityisviestistä ja palautteesta joita olen saanut – niin niistä positiivisista kuin vähemmän positiivisistakin. Kiitollinen teistä, ihanista lukijoista. En ole ehtinyt vastata vielä kaikkiin kommentteihin (ks. väsymys-kohta), sillä kun sen teen, haluan tehdä sen ajatuksella.

Väsymys. Tämä viikko on ollut yhtä hullunmyllyä ja kiirettä, enkä ole ehtinyt levätä tai nukkua juuri lainkaan, puhumattakaan somen päivittämisestä tai muusta sellaisesta. Suurimman palan ajastani vei kuoronjohto-opintojen intensiiviviikko, mutta siinä ohessa piti hoitaa omatkin kuorotreenit ja muut työt. Nyt olen treenileirillä huomisiltaan ja sunnuntaina on vielä yksi keikka. Mulla on yleensä väsymyksessä eri vaiheita: ensin tulee ärtyneisyys, sitten hysteerisyys ja huonot läpät, lopulta vain sellainen älytön uupumus, joka yleensä purkautuu itkuna tai kiukkuna. Pahoittelut kaikille osapuolille, jotka ovat joutuneet kärsimään väsymyksestäni tällä viikolla – ensi viikolla pitäisi helpottaa.

Kevät. Ollaan jo menty yli maaliskuun puolivälin, joten sieltä se tulee, pikkuhiljaa, ihana kevät. Kylmyydestä huolimatta aurinko on paistanut monena päivänä ihanasti ja välillä ilmassa on ollut jopa sellaista ihanaa kevään tuoksua. En malta odottaa lumien sulamista, pääsiäislomaa, ensimmäisiä luonnon heräämisen merkkejä ja sitä kaikkea ihanaa kuplivuutta, jonka uusi vuodenaika tuo mukanaan. Kevät on aina ollut lempivuodenaikani.

Synttärit. Siirryn kohta uudelle vuosikymmenelle, mikä tuntuu vähän hankalalta käsittää – miten voin olla kohta jo kolmekymppinen, kun mieleltäni olen vielä täysin teini? En koe ahdistusta vanhentumisesta tai iästäni, sillä elämästä tuntuu tulevan vuosi vuodelta parempaa, mutta numerona 30 tuntuu niin suurelta. Olen miettinyt että haluaisin ostaa jotain upeaa & ihanaa itselleni kolmekymppisyyden kunniaksi, mutta en ole vielä osannut päättää mitä: kauan haaveilemani wishbone-tuolin vai Samujin ihanan retrohenkisen mekon? Vai ehkä jotain täysin muuta, ei materiaa, kun toisaalta en oikein tarvitsisi mitään?  Mitä yleensä 30-vuotiaana pitäisi omistaa?

Ajattelin pitkään, etten tule koskaan kirjoittamaan blogiini tästä aiheesta, mistä nyt kirjoitan: uskonnollisesta taustastani ja kasvamisesta naisena vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Olen halunnut pysyä yleensä täällä mahdollisimman neutraalina, etten antaisi kenellekään aihetta piikittelyyn tai kiusaamiseen. Olen välttänyt provosoivia aiheita ja liian henkilökohtaisia tekstejä. Etenkin blogini alkuaikoina olin hyvin tarkka siitä, etten toisi taustojani mitenkään esille ja poistin kommentit jossa aihetta sivuttiin, ja pyysin kyselijöitä ottamaan mielummin yhteyttä sähköpostilla. Pelkäsin, että leimautuisin oudoksi friikiksi, jos joku saisi tietää lestadiolaistaustastani.

Syy salailulleni ei ole pelkästään omassa arkuudessani – lestadiolaisuudessa opitaan pienestä asti ainakin jollain tapaa siihen, että omaa uskontoa ei juuri tuoda ulkopuolisille esille. Sitä vähän hävetään ja asiasta kerrotaan vasta jos joku suoraan kysyy tai jos on pakko. On ollut monta tilannetta, jolloin olen valehdellut ihmisille sisarusteni määrän tai kertonut mitä erikoisempia selityksiä sille, miksi en juonut alkoholia juhlissa, mutten koskaan kertonut syynä olevan uskonto. Oli hassua, kun aikoinaan tajusin että suurin osa ihmisistä suhtautuu uskonnolliseen taustaani joko kiinnostuneesti tai täysin neutraalisti, enkä ole oikeasti koskaan kohdannut ketään, joka olisi suhtautunut negatiivisesti, kun kerron lestadiolaisuudestani.

Samaan aikaan kun olen hävennyt uskontoani ja taustojani, olen myös oppinut salailemaan ja peittelemään ajatuksiani ja tekemisiäni muilta lestadiolaisilta. Pelännyt tuomituksi tulemista, kun en vain mahtunut siihen lokeroon, minkä yhteisö minulle asetti. Kun en voinut elää yhteisön sääntöjen mukaan ja kun koin monet opetukset suoranaisesti oman arvomaailmani vastaiseni. Aikoinaan sain blogiini kuittailevia kommentteja vaikkapa meikkaamisestani tai muista tekemisistäni, ihan kuin joku yrittäisi saada minut täällä kiinni jostain väärästä teosta. Osan mielestä jo pelkkä blogin pitäminen ja asukuvien laittaminen nettiin muiden katseltavaksi oli väärin ja siksi aikoinaan salasin blogini niin kämppiksiltäni kuin perheeltänikin – pelko tuomituksi tulemisesta oli liian kova.

Mutta ajan myötä pelko hiipuu. Pikkuhiljaa olen uskaltautunut olemaan avoimempi – ensin läheisilleni ja ystävilleni, sitten puolitutuille ja vähitellen julkisestikin eli täällä blogissa. Olen liian pitkään elämässäni miettinyt vai sitä, mitä muut ajattelevat minusta, ja enää en jaksa. En jaksa varoa kokoajan, että loukkaanko jotain tai teenkö nyt itseni naurunalaiseksi. Olen käynyt nämä asiat satoja kertoja läpi eri ihmisten kanssa ja nyt tuntuu, että olen valmis kertomaan myös tarinani täällä. Tämä aihe on todella iso ja sitä voisi käsitellä tuhannella eri tapaa ja silti jäisi jotain huomioimatta. Siksi kerron vain oman tarinani siitä, miten olen itse asiat kokenut – monet yksityiskohdat ja sivujuonet jouduin ohittamaan, koska tekstistäni tulisi liian pitkä.

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni pienellä paikkakunnalla Pohjois-Suomessa, jossa lestadiolaisyhteisö vaikutti voimakkaasti. Olin 13-lapsisen perheeni keskimmäinen ja lapsuuteni oli ison sisarusparven keskellä mielestäni ihan normaalia ja onnellista. En kokenut eläväni rajoitusten keskellä tai jääväni mistään paitsi: jälkikäteen ajateltuna on vain positiivista, ettei meillä ollut kotona televisiota tai ettei alkoholi kuulunut ikinä mitenkään elämääni nuoruudessani. Vaikka teininä minulla oli usein pahoja sopeutumisongelmia ja koin usein yhteisössä kaveriporukoiden ulkopuolelle, en koskaan kokenut että uskonnollinen kasvatus olisi ollut minulle mitenkään haitaksi. Aloin kokea yhteisön ongelmallisena vasta vähän vanhempana siinä vaiheessa, kun en sopeutunutkaan siihen.

Kun aloin lähestyä 20 ikävuotta, aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, etten kykenisi koskaan elämään täysin niiden oppien ja sääntöjen mukaan, jotka uskonyhteisö minulle asetti. Monet lestadiolaisuuteen liittyvistä säännöistä tai tavoista ovat sellaisia, että ne rajoittavat nimenomaan naista: harvaa miestä haittaa, että meikkaaminen, hiusten värjääminen ja korvikset ovat kiellettyjä. Ehkäisyn synnillistäminen vie naisilta oikeuden päättää omasta kehostaan, ja naimisiin mennessä naisen täytyy varautua siihen, että edessä voi olla tulevaisuus suuren perheen kotiäitinä ja ura-ja opiskeluhaaveet voivat osottautua mahdottomiksi toteuttaa. Naiset eivät sovi papiksi tai saarnaajan tehtäviin, eivät tärkeiden johtokuntien jäseniksi, eivät edes esilaulajaksi – heidän tehtävä on toimia taustajoukoissa, leipoa pullaa ja hoitaa lapsia.

Menin nuorena naimisiin, kuten suurin osa ystävistänikin, sillä niin kuului tehdä jos halusi muuttaa poikaystävänsä kanssa yhteen. Olin tuolloin kuitenkin jo päättänyt, että en ole valmis vielä pitkään aikaan äidiksi. Olin 22-vuotias, vasta lapsi itsekin, hukassa itseni ja identiteettini kanssa, kuinka voisin olla äiti kenellekään? Pelkäsin myös raskautta kuollakseni ja olin varma, että raskaaksi tullessani tekisin abortin. Koska lasta ei häiden jälkeen kuulunut, monet olettivat minun automaattisesti kärsivän lapsettomuudesta, sillä jokaisenhan kuului haluta paljon lapsia. Tuohon aikaan minulla ei ollut silloisen mieheni lisäksi ketään, kenelle olisin voinut avoimesti puhua peloistani tai siitä, miten ahdistavaa oli esittää jotenkin surullista toisten kysyessä lapsiasiasta. Sattumoisin mieheltäni ei koskaan kukaan kysynyt mitään, eikä hän ymmärtänyt ahdistustani noista kyselyistä ja sisäisestä ristiriidastani sen suhteen, että esitin eläväni lestadiolaisoppien mukaan mutta käytännössä valitsin toisin. Yhteisöstä irtaantuminen ei ollut silloin kuitenkaan vaihtoehto, sillä minulla ei ollut sen ulkopuolella käytännössä lainkaan sosiaalista verkostoa, olisin jäänyt yksin.

Ajan kuluessa tilanne muuttui. Ehkä se oli sosiaalinen media, jossa ihmiset uskalsivat alkaa puhumaan avoimemmin tunteistaan nimimerkkien takaa. Ehkäpä lehtien otsikoihin nousseet tapaukset yhteisön sisällä tapahtuneista hyväksikäyttötapauksista ja niiden peittelyistä saivat ihmiset tajuamaan, että vaikeistakin asioista ja tunteista on opittava keskustelemaan. Vähitellen huomasin, että lähipiirissäni olikin useita, joilla oli samoja ajatuksia kanssani ja pian ympärilläni olikin ystäväpiiri, jonka kanssa pystyin puhumaan avoimesti elämäni ensimmäistä kertaa kaikista yhteisöön liittyvistä ongelmista. Siitä, miten se ei tuntunut enää lainkaan omalta jutulta. Oma arvomaailmani ei enää vastannut yhteisön oppeja: en ymmärtänyt miksi naispappeus oli synti, tai miksi samaa sukupuolta olevien suhteet tuomittiin niin rajusti. Miksi naisia ei valita SRK:n johtokuntaan, miksi ehkäisy saarnataan edelleen synniksi, vaikka monien perheiden äidit ovat jaksamisen äärirajoilla? Muistan vieläkin, kun sanoin eräälle luokkatoverilleni, etten ole enää lestadiolainen. Vaikka se oli monella tapaa älyttömän pelottavaa, tunsin oloni tuolloin äärimmäisen vahvaksi.

Tuosta hetkestä meni vielä pitkä aika, ennen kuin uskalsin myöntää perheelleni, etten halua enää kuulua lestadiolaisyhteisöön. Pohdin päätöstäni itsekseni ja ystävien kanssa ja elin käytännössä monta vuotta kaksoiselämää – ajattelin että vasta kun sisäinen ristiriita kasvaa niin suureksi, etten voi enää elää sen kanssa, teen päätökseni. Moni ulkopuolinen ihmetteli miksen vain kerro miten asiat ovat ja miten jaksan elää valheessa, mutta he eivät todennäköisesti ymmärtäneet, millaisen sosiaalisen paineen alla olin tottunut elämään. Ihmisen syvin tarve kun on aina tulla hyväksytyksi ja useissa uskonyhteisössä pelataan juuri tällä monelle tärkeimmällä ja herkimmällä asialla: tullaksesi hyväksytyksi, sinun täytyy elää yhteisön sääntöjen mukaan. Vaikka oppien mukaan laumasta irronneet ovat tietenkin samanarvoisia kuin muutkin, niin käytännössä asia meni usein toisin. Vaikka sellaiset tapaukset, joissa “uskonsa kieltänyt” olisi suljettu kokonaan perheen ulkopuolelle olivat hyvin harvassa, niin usein yhteisöstä eronnutta painostettiin monin eri tavoin kääntymään takaisin ja “maailmaan menneitä”  paheksuttiin avoimesti.

Jossain vaiheessa tuli kuitenkin aika, jolloin aloin nähdä mahdollisena sen, että minusta saattaisi ehkä joskus tulla äiti.  Silloin heräsin siihen, että vaikka voisin elää itse kaksoiselämää, en voisi koskaan kasvattaa lastani sellaisiin oppeihin, joihin en itse uskonut. Kolme vuotta sitten eräänä viikonloppuna uskalsin kertoa vihdoin siskoilleni, että oikeastaan ainoa mikä minut enää pitää kiinni yhteisössä on se, etten halua tehdä perhettäni ja läheisiäni surulliseksi siitä eroamalla. Vaikka olin jo pitkään elänyt täysin omaa elämääni enkä ollut käynyt missään yhteisön kokoontumisissa pitkään aikaan, se oli tavallaan käännekohta, ja sen jälkeen päätin että nyt olen vapaa, eikä minun tarvitse enää esittää mitään, mitä en ole. Uskonyhteisöstä irtaantumiseen liittyy hassu dilemma, kun perheesi ja useat ystävät ympärilläsi ovat surullisia ja itkevät päätöksesi takia, mutta itse tunnet selittämätöntä iloa vapaudestasi ja siitä, että uskallat vihdoin tuoda omat ajatuksesi julki rehellisesti. Tuolloin on tärkeää, että ympärilläsi on myös niitä jotka ymmärtävät ilosi ja helpotuksesi siitä, että olet uskaltanut päästää jostain sinua pitkään painaneesta ja ahdistaneesta asiasta irti.

Vaikka yhteisöstä eroaisikin ja kertoisi päätöksestään läheisilleen, on todellinen irrottautuminen pitkä prosessi. Taustani vaikuttaa minuun ja tapaani elää edelleen monella tapaa ja sanonkin usein, että lestadiolaisuus tulee aina olemaan osa minua, sillä en voi irrottaa sitä osaa itsestäni mitenkään. Kun pohdin avioeroa, taustalla tykytti pitkään pelkästään ajatus siitä, että miten paha synti se on. Jos blogiani kysytään viiniyhteistyöhön, harkitsen pitkään, koska mietin mitä lestadiolaiset läheiseni ajattelevat. Nykyisin olen kuitenkin keskittynyt pelkästään kaikkeen siihen, mitä positiivista olen lestadiolaisyhteisöltä saanut, enkä koe katkeruutta menneisyydestäni. Olen todella onnellinen isosta perheestäni ja suuresta suvustani, minulla on ihan käsittämättömän laaja turvaverkko. Olen onnellinen, että olen saanut elää huolettoman ja turvallisen lapsuuden ja että meidät kasvatettiin avoimiksi ja omilla aivoillamme ajatteleviksi ihmisiksi. Vaikka menneisyyteni mahtuu ahdistavia ja hyvin yksinäisiä, vaikeita aikoja, koen ne myös vahvuutena ja rikkautena. Valitsin tähän postaukseen nämä iloiset hassuttelukuvat, koska se kuvastaa nykyistä tunnettani kaikesta tästä niin hyvin: olen täysin vapaa nainen, saan olla avoimesti sitä mitä olen.

Kunnioitan edelleen suuresti kaikkia vanhoillislestadiolaisyhteisössä eläviä ja sitä, että he todella haluavat elää se mukaan kuin uskovat. En halua arvostella toisten valintoja vaikka ne näyttäytyisivät minulle outoina, koska ymmärrän heidän saavan uskostaan ja yhteisöstä älyttömän paljon voimaa. Vaikka monille yhteisön viitoittama polku on se ainoa oikea, minulle se oli väärä. Ja vaikka tämän tekstin kirjoittaminen oli älyttömän hankalaa ja työlästä ja julkaiseminen jännittävää, toivon että siitä olisi hyötyä tai se toimisi ehkä vertaistukena jollekin, joka on käynyt tai käy samoja asioita läpi jollain tapaa elämässään.

Ihanaa naistenpäivää teille kaikille, kiitos kun luit tarinani!