category: pohdintaa

Vapaa nainen

pohdintaa


Ajattelin pitkään, etten tule koskaan kirjoittamaan blogiini tästä aiheesta, mistä nyt kirjoitan: uskonnollisesta taustastani ja kasvamisesta naisena vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Olen halunnut pysyä yleensä täällä mahdollisimman neutraalina, etten antaisi kenellekään aihetta piikittelyyn tai kiusaamiseen. Olen välttänyt provosoivia aiheita ja liian henkilökohtaisia tekstejä. Etenkin blogini alkuaikoina olin hyvin tarkka siitä, etten toisi taustojani mitenkään esille ja poistin kommentit jossa aihetta sivuttiin, ja pyysin kyselijöitä ottamaan mielummin yhteyttä sähköpostilla. Pelkäsin, että leimautuisin oudoksi friikiksi, jos joku saisi tietää lestadiolaistaustastani.

Syy salailulleni ei ole pelkästään omassa arkuudessani – lestadiolaisuudessa opitaan pienestä asti ainakin jollain tapaa siihen, että omaa uskontoa ei juuri tuoda ulkopuolisille esille. Sitä vähän hävetään ja asiasta kerrotaan vasta jos joku suoraan kysyy tai jos on pakko. On ollut monta tilannetta, jolloin olen valehdellut ihmisille sisarusteni määrän tai kertonut mitä erikoisempia selityksiä sille, miksi en juonut alkoholia juhlissa, mutten koskaan kertonut syynä olevan uskonto. Oli hassua, kun aikoinaan tajusin että suurin osa ihmisistä suhtautuu uskonnolliseen taustaani joko kiinnostuneesti tai täysin neutraalisti, enkä ole oikeasti koskaan kohdannut ketään, joka olisi suhtautunut negatiivisesti, kun kerron lestadiolaisuudestani.

Samaan aikaan kun olen hävennyt uskontoani ja taustojani, olen myös oppinut salailemaan ja peittelemään ajatuksiani ja tekemisiäni muilta lestadiolaisilta. Pelännyt tuomituksi tulemista, kun en vain mahtunut siihen lokeroon, minkä yhteisö minulle asetti. Kun en voinut elää yhteisön sääntöjen mukaan ja kun koin monet opetukset suoranaisesti oman arvomaailmani vastaiseni. Aikoinaan sain blogiini kuittailevia kommentteja vaikkapa meikkaamisestani tai muista tekemisistäni, ihan kuin joku yrittäisi saada minut täällä kiinni jostain väärästä teosta. Osan mielestä jo pelkkä blogin pitäminen ja asukuvien laittaminen nettiin muiden katseltavaksi oli väärin ja siksi aikoinaan salasin blogini niin kämppiksiltäni kuin perheeltänikin – pelko tuomituksi tulemisesta oli liian kova.

Mutta ajan myötä pelko hiipuu. Pikkuhiljaa olen uskaltautunut olemaan avoimempi – ensin läheisilleni ja ystävilleni, sitten puolitutuille ja vähitellen julkisestikin eli täällä blogissa. Olen liian pitkään elämässäni miettinyt vai sitä, mitä muut ajattelevat minusta, ja enää en jaksa. En jaksa varoa kokoajan, että loukkaanko jotain tai teenkö nyt itseni naurunalaiseksi. Olen käynyt nämä asiat satoja kertoja läpi eri ihmisten kanssa ja nyt tuntuu, että olen valmis kertomaan myös tarinani täällä. Tämä aihe on todella iso ja sitä voisi käsitellä tuhannella eri tapaa ja silti jäisi jotain huomioimatta. Siksi kerron vain oman tarinani siitä, miten olen itse asiat kokenut – monet yksityiskohdat ja sivujuonet jouduin ohittamaan, koska tekstistäni tulisi liian pitkä.


Elin lapsuuteni ja nuoruuteni pienellä paikkakunnalla Pohjois-Suomessa, jossa lestadiolaisyhteisö vaikutti voimakkaasti. Olin 13-lapsisen perheeni keskimmäinen ja lapsuuteni oli ison sisarusparven keskellä mielestäni ihan normaalia ja onnellista. En kokenut eläväni rajoitusten keskellä tai jääväni mistään paitsi: jälkikäteen ajateltuna on vain positiivista, ettei meillä ollut kotona televisiota tai ettei alkoholi kuulunut ikinä mitenkään elämääni nuoruudessani. Vaikka teininä minulla oli usein pahoja sopeutumisongelmia ja koin usein yhteisössä kaveriporukoiden ulkopuolelle, en koskaan kokenut että uskonnollinen kasvatus olisi ollut minulle mitenkään haitaksi. Aloin kokea yhteisön ongelmallisena vasta vähän vanhempana siinä vaiheessa, kun en sopeutunutkaan siihen.

Kun aloin lähestyä 20 ikävuotta, aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, etten kykenisi koskaan elämään täysin niiden oppien ja sääntöjen mukaan, jotka uskonyhteisö minulle asetti. Monet lestadiolaisuuteen liittyvistä säännöistä tai tavoista ovat sellaisia, että ne rajoittavat nimenomaan naista: harvaa miestä haittaa, että meikkaaminen, hiusten värjääminen ja korvikset ovat kiellettyjä. Ehkäisyn synnillistäminen vie naisilta oikeuden päättää omasta kehostaan, ja naimisiin mennessä naisen täytyy varautua siihen, että edessä voi olla tulevaisuus suuren perheen kotiäitinä ja ura-ja opiskeluhaaveet voivat osottautua mahdottomiksi toteuttaa. Naiset eivät sovi papiksi tai saarnaajan tehtäviin, eivät tärkeiden johtokuntien jäseniksi, eivät edes esilaulajaksi – heidän tehtävä on toimia taustajoukoissa, leipoa pullaa ja hoitaa lapsia.

Menin nuorena naimisiin, kuten suurin osa ystävistänikin, sillä niin kuului tehdä jos halusi muuttaa poikaystävänsä kanssa yhteen. Olin tuolloin kuitenkin jo päättänyt, että en ole valmis vielä pitkään aikaan äidiksi. Olin 22-vuotias, vasta lapsi itsekin, hukassa itseni ja identiteettini kanssa, kuinka voisin olla äiti kenellekään? Pelkäsin myös raskautta kuollakseni ja olin varma, että raskaaksi tullessani tekisin abortin. Koska lasta ei häiden jälkeen kuulunut, monet olettivat minun automaattisesti kärsivän lapsettomuudesta, sillä jokaisenhan kuului haluta paljon lapsia. Tuohon aikaan minulla ei ollut silloisen mieheni lisäksi ketään, kenelle olisin voinut avoimesti puhua peloistani tai siitä, miten ahdistavaa oli esittää jotenkin surullista toisten kysyessä lapsiasiasta. Sattumoisin mieheltäni ei koskaan kukaan kysynyt mitään, eikä hän ymmärtänyt ahdistustani noista kyselyistä ja sisäisestä ristiriidastani sen suhteen, että esitin eläväni lestadiolaisoppien mukaan mutta käytännössä valitsin toisin. Yhteisöstä irtaantuminen ei ollut silloin kuitenkaan vaihtoehto, sillä minulla ei ollut sen ulkopuolella käytännössä lainkaan sosiaalista verkostoa, olisin jäänyt yksin.

Ajan kuluessa tilanne muuttui. Ehkä se oli sosiaalinen media, jossa ihmiset uskalsivat alkaa puhumaan avoimemmin tunteistaan nimimerkkien takaa. Ehkäpä lehtien otsikoihin nousseet tapaukset yhteisön sisällä tapahtuneista hyväksikäyttötapauksista ja niiden peittelyistä saivat ihmiset tajuamaan, että vaikeistakin asioista ja tunteista on opittava keskustelemaan. Vähitellen huomasin, että lähipiirissäni olikin useita, joilla oli samoja ajatuksia kanssani ja pian ympärilläni olikin ystäväpiiri, jonka kanssa pystyin puhumaan avoimesti elämäni ensimmäistä kertaa kaikista yhteisöön liittyvistä ongelmista. Siitä, miten se ei tuntunut enää lainkaan omalta jutulta. Oma arvomaailmani ei enää vastannut yhteisön oppeja: en ymmärtänyt miksi naispappeus oli synti, tai miksi samaa sukupuolta olevien suhteet tuomittiin niin rajusti. Miksi naisia ei valita SRK:n johtokuntaan, miksi ehkäisy saarnataan edelleen synniksi, vaikka monien perheiden äidit ovat jaksamisen äärirajoilla? Muistan vieläkin, kun sanoin eräälle luokkatoverilleni, etten ole enää lestadiolainen. Vaikka se oli monella tapaa älyttömän pelottavaa, tunsin oloni tuolloin äärimmäisen vahvaksi.

Tuosta hetkestä meni vielä pitkä aika, ennen kuin uskalsin myöntää perheelleni, etten halua enää kuulua lestadiolaisyhteisöön. Pohdin päätöstäni itsekseni ja ystävien kanssa ja elin käytännössä monta vuotta kaksoiselämää – ajattelin että vasta kun sisäinen ristiriita kasvaa niin suureksi, etten voi enää elää sen kanssa, teen päätökseni. Moni ulkopuolinen ihmetteli miksen vain kerro miten asiat ovat ja miten jaksan elää valheessa, mutta he eivät todennäköisesti ymmärtäneet, millaisen sosiaalisen paineen alla olin tottunut elämään. Ihmisen syvin tarve kun on aina tulla hyväksytyksi ja useissa uskonyhteisössä pelataan juuri tällä monelle tärkeimmällä ja herkimmällä asialla: tullaksesi hyväksytyksi, sinun täytyy elää yhteisön sääntöjen mukaan. Vaikka oppien mukaan laumasta irronneet ovat tietenkin samanarvoisia kuin muutkin, niin käytännössä asia meni usein toisin. Vaikka sellaiset tapaukset, joissa “uskonsa kieltänyt” olisi suljettu kokonaan perheen ulkopuolelle olivat hyvin harvassa, niin usein yhteisöstä eronnutta painostettiin monin eri tavoin kääntymään takaisin ja “maailmaan menneitä”  paheksuttiin avoimesti.


Jossain vaiheessa tuli kuitenkin aika, jolloin aloin nähdä mahdollisena sen, että minusta saattaisi ehkä joskus tulla äiti.  Silloin heräsin siihen, että vaikka voisin elää itse kaksoiselämää, en voisi koskaan kasvattaa lastani sellaisiin oppeihin, joihin en itse uskonut. Kolme vuotta sitten eräänä viikonloppuna uskalsin kertoa vihdoin siskoilleni, että oikeastaan ainoa mikä minut enää pitää kiinni yhteisössä on se, etten halua tehdä perhettäni ja läheisiäni surulliseksi siitä eroamalla. Vaikka olin jo pitkään elänyt täysin omaa elämääni enkä ollut käynyt missään yhteisön kokoontumisissa pitkään aikaan, se oli tavallaan käännekohta, ja sen jälkeen päätin että nyt olen vapaa, eikä minun tarvitse enää esittää mitään, mitä en ole. Uskonyhteisöstä irtaantumiseen liittyy hassu dilemma, kun perheesi ja useat ystävät ympärilläsi ovat surullisia ja itkevät päätöksesi takia, mutta itse tunnet selittämätöntä iloa vapaudestasi ja siitä, että uskallat vihdoin tuoda omat ajatuksesi julki rehellisesti. Tuolloin on tärkeää, että ympärilläsi on myös niitä jotka ymmärtävät ilosi ja helpotuksesi siitä, että olet uskaltanut päästää jostain sinua pitkään painaneesta ja ahdistaneesta asiasta irti.

Vaikka yhteisöstä eroaisikin ja kertoisi päätöksestään läheisilleen, on todellinen irrottautuminen pitkä prosessi. Taustani vaikuttaa minuun ja tapaani elää edelleen monella tapaa ja sanonkin usein, että lestadiolaisuus tulee aina olemaan osa minua, sillä en voi irrottaa sitä osaa itsestäni mitenkään. Kun pohdin avioeroa, taustalla tykytti pitkään pelkästään ajatus siitä, että miten paha synti se on. Jos blogiani kysytään viiniyhteistyöhön, harkitsen pitkään, koska mietin mitä lestadiolaiset läheiseni ajattelevat. Nykyisin olen kuitenkin keskittynyt pelkästään kaikkeen siihen, mitä positiivista olen lestadiolaisyhteisöltä saanut, enkä koe katkeruutta menneisyydestäni. Olen todella onnellinen isosta perheestäni ja suuresta suvustani, minulla on ihan käsittämättömän laaja turvaverkko. Olen onnellinen, että olen saanut elää huolettoman ja turvallisen lapsuuden ja että meidät kasvatettiin avoimiksi ja omilla aivoillamme ajatteleviksi ihmisiksi. Vaikka menneisyyteni mahtuu ahdistavia ja hyvin yksinäisiä, vaikeita aikoja, koen ne myös vahvuutena ja rikkautena. Valitsin tähän postaukseen nämä iloiset hassuttelukuvat, koska se kuvastaa nykyistä tunnettani kaikesta tästä niin hyvin: olen täysin vapaa nainen, saan olla avoimesti sitä mitä olen.


Kunnioitan edelleen suuresti kaikkia vanhoillislestadiolaisyhteisössä eläviä ja sitä, että he todella haluavat elää se mukaan kuin uskovat. En halua arvostella toisten valintoja vaikka ne näyttäytyisivät minulle outoina, koska ymmärrän heidän saavan uskostaan ja yhteisöstä älyttömän paljon voimaa. Vaikka monille yhteisön viitoittama polku on se ainoa oikea, minulle se oli väärä. Ja vaikka tämän tekstin kirjoittaminen oli älyttömän hankalaa ja työlästä ja julkaiseminen jännittävää, toivon että siitä olisi hyötyä tai se toimisi ehkä vertaistukena jollekin, joka on käynyt tai käy samoja asioita läpi jollain tapaa elämässään.

Ihanaa naistenpäivää teille kaikille, kiitos kun luit tarinani!

Mistä löydän inspiraatiota?

inspiration, pohdintaa, suomalainen design, yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö: Asennemedia & Iittala

Oletteko koskaan miettineet, että missä ja miten kaikki loistavat ideat ja ajatukset syntyvät? Miten luovat ihmiset löytävät inspiraatiota työhönsä?

Olen aina ollut vähän luova hullu, ideoita on riittänyt lähes aina enemmän kuin olen ehtinyt elämässäni toteuttaa. Suurin syy siihen on varmaan se, että olen luonteeltani etsivä, uusia haasteita janoava ja uskon että kaiken voi yrittää tehdä aina vähän paremmin (sillä, onnistuuko siinä, ei ole edes niin paljon väliä, vaan tärkeintä on pyrkimys parempaan). Sain Iittalalta tehtäväksi pohtia luovuutta ja inspiraatiota arjessa – mikä minua inspiroi?


Luovuutta etsiessä kannattaa pitää silmät auki joka suuntaan, ei pelkästään suunnata katsetta sinne, mikä tuntuu oman työn kannalta luontevimmalta. Monialaisuus on itsessään inspiroivaa ja ihailen tyyppejä, joiden kekseliäisyys ei rajoitu pelkästään yhteen elämän osa-alueeseen. Tällä hetkellä opiskelen avoimen kautta kuoronjohtoa, mutta saan opinnoistani jatkuvasti inspiraatiota kaikkeen tekemiseeni, muuhunkin kuin musiikkiin – on ylipäätään inspiroivaa olla uuden äärellä oppimassa ja saada palautetta tekemisestään.


Inspiraation ja luovuuden pahin vihollinen on stressi ja kiire. Väsynyt ja stressaantunut olotila ei ole hyvää maaperää uusille ja raikkaille ajatuksille. Helposti ajatellaan, että luovalla alalla työskentelevät ihmiset ja taitelijat elävät aina flow-tilassa ideoidensa kanssa ja he tekevät työtänsä jatkuvassa inspiraation vallassa – näin ei kuitenkaan ole, ainakaan minulla. Aika usein olen tilanteessa, että on kiire ja joku työ pitäisi saada valmiiksi, mutta päässä ei ole yhtään hyvää tai edes kohtalaista ideaa toteutuksesta (samaan aikaan voi olla kyllä muita loistoideoita, jotka eivät liity tekeillä olevaan työhön mitenkään). Silloin ei auta muuta kuin lähteä kokeilemaan ja tekemään, inspiraatiota on harvoin aikaa odotella. Ehkä inspiraatio löytyy työn touhussa, ehkä ei, tärkeintä on kuitenkin yrittää, tekee ja kokeilee. Aina löytyy ihmisiä, joilla on hurjasti ideoita, mutta he eivät koskaan toteuta niitä – mielestäni paraskin idea on tosi vasta sitten, kun se konkretisoituu.


Tärkeimpiä inspiraation lähteitä elämässäni ovat luonnollisesti musiikki ja taide. Käyn konserteissa, oopperassa, teatterissa, musikaaleissa, elokuvissa, luen kirjoja.. ja tietysti arkisemmin selaan ihan youtubea, blogeja, pinterestiä ja instagramia tunteja etsien jotain uutta ja kiinnostavaa. Some ja internet eivät ole mielestäni yhtään sen huonompia inspiraation lähteitä kuin taidenäyttelyt tai live-esitykset, päinvastoin, netin hurjan laaja valikoima mahdollistaa monia upeita asioita nykypäivänä. Toisaalta, youtube tai IG eivät varmasti tule koskaan korvaamaan aitoja kokemuksia, keikkoja ja näyttelyjä. Tärkeintä on avoimuus ja monipuolisuus – kulje aina korvat ja silmät auki joka suuntaan.


Inspiraatiota saan elämääni myös toisista ihmisistä, heidän työstään ja tekemisistään. Keskustelut ystävien, kollegoiden, läheisten ja ihan vaan random tyyppien kanssa synnyttävät usein uusia ajatuksia. Kun näkee tai kuulee hyvin tehdyn työn, niin se inspiroi itseäkin kokeilemaan samaa tai jopa parempaa. Asioiden tarkastelu useista eri näkökulmista ja oman ajatusmaailman ravistelu aina silloin tällöin on välttämätöntä. Siksi haastan itseäni myös omien mieltymyksieni suhteen säännöllisesti – vaikka jokin asia tuntuisi ensialkuun väärältä, niin tarkemman tutustumisen jälkeen se voikin antaa monta uutta ajatusta ja ajan kuluessa voitkin alkaa pitää siitä. Näin minulla on käynyt esimerkiksi monen biisin suhteen.


Myös arkisissa asioissa, tilanteissa ja hetkissä on paljon potentiaalia inspiroitumiseen. Visuaalisesti ja esteettisesti kaunis miljöö ja kauniit esineet ympärillä antavat tilaa luovuudelle ihan tavallisina arkipäivinä. Kun juon kahviani lempimukistani ikkunan äärellä, olen todennäköisemmin hyväntuulinen ja rennoimmillani, ja silloin mieleni on avoin kaikille uusille upeille ideoille.

Iittala Graphics on uusi mukikokoelma, jossa neljä kansainvälistä taiteilijaa on esittänyt uudenlaisen näkemyksensä pohjoismaisesta muotoilusta ja Iittalasta. Tuloksena on neljä täysin erilaista mukia, neljä erilaista visuaalista maailmaa. Näin mukit ensi kerran syksyllä, ja ensivaikutelmani oli “onpa kovin erikoisia”. Aluksi suosikkini oli Christopher DeLorenzon suunnittelema mustavalkoinen graafinen kuvio, mutta ajan kanssa aloin ymmärtämään myös värikkäämpien mukien kuvitusta. Miksi taiteen pitäisikään olla jotain sellaista, joka heti ensialkuun vain miellyttäisi silmää? Usein musiikissakin kaikkien aikojen suosikkikappaleeni ovat harvoin sellaisia, joita rakastan heti ensikuulemalta – se olisi mielestäni ihan liian helppoa. Meitä ohjaavat niin helposti tutut tottumukset ja mieltymyksemme sanelevat usein asiat, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä.

Nyt lempimukini Iittalan Graphics-sarjasta on värikäs kasviaiheinen Merijn Hosin Distortion. Hosin kertoo suunnittelunsa pohjalla olleen ajatus vääristymisestä – hän halusi “tuoda erilaisen näkökulman, kuten pohjoismainen elämäntyyli ja muotoilu ovat aina tehneet.”  Inspiroivaa! Näin haluaisin itsekin ajatella, en vain tyytyvä aina vanhaan ja hyväksi todettuun, vaan katsoa asioita uusista näkökulmista.


Mikä sinua inspiroi?

ps. kuvien kakun resepti tulossa blogiin pian! <3

Positiivisuushaaste

lifestyle, pohdintaa


Sain Artulta kolme hyvää asiaa-blogihaasteen ja halusin tietenkin tarttua siihen – mielestäni on hyvin tärkeää välillä pysähtyä miettimään positiiviisia asioita elämässään ja kirjoittaa ne konkreettisesti ylös. Yleensä alussa hyvien asioiden listaaminen voi tuntua haastavalta, mutta sitten huomaakin, että yksi kiva juttu tuo mieleen toisen, ja positiivinen kierre on alkanut.


KOLME HYVÄÄ ASIAA PÄIVISSÄNI

Rauhalliset aamut.
Nuorena koululaisena toivoin aina, että päätyisin joskus työhön, jossa ei tarvisi herätä aikaisin. Toiveeni toteutui, ja nykyisin nautin siitä, että voin halutessani nukkua pitkään ja juoda aamukahvini rauhassa ennen töihin ryhtymistä.

Vapaus ja vaihtelevuus.
On mahtavaa, kun saa itse pääosin sanella omat aikataulunsa ja kun jokainen päivä on erilainen. En huonoimpanakaan päivänä pystyisi sanomaan, että elämäni olisi tylsää tai rutiininomaista.

Ihana koti.
Rakastan Ullanlinnaa ja punavuorta ja rakastan myös valoisaa yksiötäni, jossa olen nyt asunut vuoden. Näin jälkikäteen ajateltuna tämän kämpän kanssa kävi ihan älytön tuuri, tuntuu että oikeasti kauniit ja kohtuuhintaiset vuokrayksiöt hyvällä paikalla ovat hyvinkin harvinaisia.


KOLME HYVÄÄ ASIAA MINUSSA

Energisyys ja iloisuus.
Innostun hyvin helpolla. Ja kun innostun, energiaa riittää ihan melkein liiaksi asti. Parhaimmillani olen siis hyvinkin aikaansaava ja toteutan kaikki saamani ideat ja mahdollisesti saan välitettyä hyvää energiaa myös ihmisiin ympärilläni. Olen myös hyvin harvoin huonolla tuulella, ja löydän aika helposti turhia pinnistelemättä jokaisesta päivästä ja asiasta jotain hyvää. Hymyilen mielelläni vastaantuleville ihmisille kaduilla, rappukäytävässä ja metrossa, ja oikein hyvällä tuulella ollessani saatan tanssahdella tai laulaa jopa kaupassa tai bussia odotellessani.

Herkkyys.
Joskus pidin tätä ehkä vähän ikävänäkin ominaisuutena – itku on aina vähän herkässä, niin hyvässä kuin pahassa. Nykyisin arvostan herkkyyttäni suuresti enkä pelkää tai häpeä itkemistä kuten aiemmin. Jos en tuntisi kaikkia tunteita niin voimakkaina ja eläytyisi niihin niin vahvasti kuin nyt, en olisi ihminen joka olen nyt. Omalla kohdallani myös luovuus ja herkkyys kulkevat vähän käsi kädessä.

Avoimuus ja oppimisenhalu.
Pyrin aina olemaan avoin kaikelle uudelle ja taistelen kaikenlaisia ennakkoluuloja vastaan. Haluan katsoa maailmaa avoimin silmin ja kehittää itseäni ja taitojani joka päivä vaikka edes pienesti parempaan suuntaan. Sanon aina uusille ideoille mielummin kyllä kuin ei.


KOLME HYVÄÄ ASIAA ELÄMÄSSÄNI

Perhe ja ystävät.
Minulla on kuusi siskoa ja kuusi veljeä, jotka ovat kaikki minulle hyvin tärkeitä ja eri tavoin läheisiä – perheeni on yksi tärkeimmistä voimavaroista elämässäni. Olen onnellinen että saan olla osa Asennemediaa, tuota blogiperhettä, jota ilman en varmaan edes enää kirjoittaisi Viena K:ta. Olen myös älyttömän kiitollinen ihanista ystävistäni ja siitä, että ympärilläni ylipäätään ihan mahtavia, upeita, lahjakkaita ja hauskoja tyyppejä.

Parisuhde.
Tästä on vähän hankala kirjoittaa ilman, että kuulostan ällöimelältä, mutta kirjoitan silti: on vain niin ihanaa olla rakastunut ja vieläpä niin ihanaan, hauskaan, älykkääseen ja huomaavaiseen ja ihmiseen. Poikaystäväni on älyttömän hyvä ja hauska keskustelukumppani ja häneltä löytyy aina uusia ideoita, kun omani ovat lopussa. Olemme molemmat samanlaisia joka asiasta innostujia ja makumme tv-sarjojen suhteen on hyvin samanlainen.

Työ, jota rakastan.
Yksi parhaista jutuista elämässäni on myös se, että teen työtä, jota todella rakastan. On ihan älyttömän siistiä, että olen pystynyt tekemään kahdesta harrastuksestani työn, jolla oikeasti elätän itseni. Välillä se tuntuu jopa melkein utopistiselta. Työni niin kuoronjohtajana kuin bloggaajanakin ovat minulle yksi tärkeimmistä asioista elämässäni – niiden kautta toteutan itseäni.

KOLME HYVÄÄ ASIAA TÄNÄ VUONNA

Työkuvioiden tasaantuminen. 
Työssäni ei ole oikein koskaan täyttä varmuutta tulevasta ja olen jo tottunut sietämään epävarmuutta sen suhteen, että pystynkö tulevana kuukautena nostamaan itselleni tarpeeksi palkkaa. Tänä vuonna työjutut näyttävät vihdoin vähän tasaantuvan, sillä nyt on jo tiedossa töitä ihan jokaiselle vuoden kuukaudelle – ainakin saan siis vuokran maksettua ja avokadoa leivän päälle ja jotain jää säästöönkin. Työtilanteen tasaantuminen tarkoittaa itselleni siis sitä, että voin alkaa harkita ehkä jossain vaiheessa oman asunnon ostoa, joka on ollut haaveissani jo pitkään. Ei varmaan vielä tänä vuonna, mutta ehkä seuraavana..

Opiskelu. 
Aloitin syksyllä Sibelius-Akatemialla avoimen kautta opiskelut, jotka jatkuvat kevääseen saakka. Olen saanut opinnoista ihan älyttömästi inspiraatiota ja innostusta ja olen sen myötä alkanut harkitsemaan tosissani jatko-opintoja – jos ei nyt heti täysipäiväisenä opiskelijana, niin ainakin näin alkuun kurssimuotoisesti kuten nyt teen. Jos syksyllä avautuu mahdollisuus jatkaa seuraavalle kurssille avoimen puolelta, niin aion todellakin tarttua mahdollisuuteen.

Kuorot.
Teen tällä hetkellä töitä kahden kuoron kanssa ja odotan innolla kaikkia mahtavia projekteja, jota tämä vuosi tuo mukanaan juuri kuorojen kanssa. Syksyllä tulee kuluneeksi 5 vuotta siitä, kun perustin oman ensimmäisen kuoroni ja sen kunniaksi lähdemme ulkomaille kisamaan kansainvälisiin kuorokilpailuihin. On haastavaa ja jännittävää valmentaa nuoria tällaiseen koitokseen.


KOLME HYVÄÄ ASIAA BLOGISSANI

Blogin kautta elämääni tulleet ihmiset.
Tämä on ehdottomasti parasta: olen tutustunut blogin kautta ihan mielettömän upeisiin ihmisiin, joista monista on tullut minulle tärkeitä ja hyvin läheisiä ystäviä, joiden kanssa vietän ison osan vapaa-ajastani. Olen myös kiitollinen teistä lukijoista ja siitä, että olen saanut teiltä aina pääosin vain kannustavaa palautetta.

Visuaalisuus.
Rakastan sitä, miten saan toteuttaa visuaalista puolta itsessäni blogin kautta. Välillä esteettisyys on arjestani kaukana, ja koen sen melkein terapeuttisena, että blogissa ja instagramissa ei tarvitse nähdä sitä ryönää ja roinaa mitä arkielämässä kuitenkin on aika paljon.

Kehittyminen.
Blogin kautta pääsee haastamaan itseään monella saralla, ja on mahtavaa miten konkreettisesti itsekin näkee kehittymisen niin kuvaajana kuin kirjoittajanakin.


KOLME BLOGGAAJAA JOIDEN TOIVON VASTAAVAN KYSYMYKSIIN

Pupulandia – en ole ehtinyt jutella ystäväni Jennin kanssa kunnolla pitkään aikaan ja olisi ihana kuulla mitä hänelle kuuluu ja millaiset vastaukset hän kirjoittaisi haasteeseen.
Ida365 – tämän suloisen ja pohdiskelevan naisen fiksuja ajatuksia on aina ilo lukea!
Avec Sofié – olen tuntenut Janeten vasta hetken ja haluaisin tutustua vieläkin paremmin, siispä toivon että pääsen lukemaan hänen vastauksensa.

Kuvat: Mustarttu