category: pohdintaa

Tavaroita, joilla on merkitys

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia & Iittala

Katsoin viikonloppuna Minimalism-dokumentin. Se laittoi miettimään taas kulutustani, omistamiani tavaroita ja niiden merkitystä. Vaikka en ole mikään himoshoppailija ja esimerkiksi vaatteita ja kenkiä löytyy kaapeistani aika maltillisesti, niin silti iski ahdistus. Miksi tavaraa kertyy kaappeihin niin helposti? Miksi omistan niin paljon esineitä, joille ei ole minulle merkitystä? Miksi olen säilönyt kellarikomerossani tavaroita, kun en ole tarvinnut mitään sieltä kolmeen vuoteen?

Olen kyllä ollut jo teini-iästä saakka ahkera tavaroiden kierrättäjä ja aina pyrkinyt sijoittamaan määrän sijasta laatuun. Konmarikin on tuttu, vaikken täysin siihen ideologiaan olekaan hurahtanut. Viimeisimmän muuttoni yhteydessä otin uuteen asuntooni mukaan vain kaiken tarpeellisen, loput ovat vielä vanhan kodin varastoissa. Tiedän, että suursiivous siellä on edessä pian: on käytävä läpi satoja papereita, laatikoittain roinaa ja kampetta kymmenen vuoden ajalta.. ja suurin osa näistä tavaroista on sellaisia, joilla en tee yhtään mitään.


Kun en ole ehtinyt vielä täyttää uutta kotiani liioilla tavaroilla ja kaapeissakin on vielä hyvin tilaa, niin olen miettinyt paljon, että mitä jos antaisi asian ollakin juuri näin? Ympärilläni olisi vain tavaroita, joilla on merkitys. Tavaroita, jolle olen itse antanut oikeutuksen, niin ettei kodissani olisi mitään ylimääräistä, mutta siellä olisi kuitenkin kaikki tarpeellinen. Kyse on myös nimittäin paljon siitä, että todella arvostamme esineitä, joilla ympäröimme itsemme. Minimalism-dokkarissakin yksi keskeinen viesti oli se, ettemme ole tarpeeksi materialistisia sanan oikeassa merkityksessä, eli emme anna tarpeeksi arvoa tavaralle. Tämä ei ole kovin laadukas, mutta voin heittää tämän kohta pois ja ostaa tilalle uuden-ajattelutavasta pitäisi päästä todella eroon ja omia kulutustottumuksia olisi todella hyvä tarkastella jokaisen kriittisesti vähän väliä. Kliseinen laatu ennen määrää pitää niin hyvin paikkansa.

Se, mitkä tavarat ovat kenellekin tärkeitä, on jokaisen täysin oma yksilöllinen päätös – kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, mitkä tavarat ovat juuri niitä välttämättömyyksiä ja mitkä turhia. Yhdelle kirjakokoelma on kaikki kaikessa, toinen rakastaa taidetta, jollekulle kaikkein tärkein materia on vaikkapa oma auto. Itse rakastan kukkia ja kasveja, siksi olen todennut, että on ihan järkevää omistaa useampi erikokoinen kukkamaljakko: Käsintehdyt Ruutu-maljakot ovat kodissani aina esillä, kukkien kera tai ilman, on helppo arvostaa kaunista käyttöesinettä, jonka tekemiseen on mennyt jollakulla 24 tuntia. Leimu-valaisimesta olin haaveillut kauan, ja tulin todella iloiseksi, kun sain tilata sen itselleni osana Iittalan yhteistyötä. Olin pitkään ilman yövalaisinta, koska en halunnut tyytyä minkäänlaisiin kompromissiratkaisuihin – nyt olen tyytyväinen, että jaksoin odottaa Leimua, joka edustaa materiaaleiltaan ja muotoilultaan laadukkuutta ja kestävyyttä. Mielummin olen ilman, kuin hankin jotain sellaista mistä tiedän jo ostettaessa että tulen hankkiutumaan siitä eroon.


Pienessä asunnossa arvoon nousevat myös tavarat, joilla on monta erilaista käyttötarkoitusta. Suomalaisesta koivuvanerista taivutettu Plektra-jakkara, kuten kaikki muutkin kotini tuolit, toimii sekä sohva-ja sivupöytänä, istuimena kuin kukkatelineenäkin. Kun haluan vaihtelua, en suuntaa ensimmäisenä kauppaan vaan muutan tavaroiden, kasvien ja kalusteiden paikkaa ja yritän nähdä tutut asiat uudella tavalla. Jatkossa pyrin siihen, että ennen uuden asian ostamista pyrin hankkiutumaan jostain vanhasta eroon, että tavaroiden määrä ei pääse kasvamaan salakavalasti.

Onko mahdollista sekä rakastaa kauniita tavaroita ja esineitä, mutta olla kuitenkin kulutuskriittinen? Vai kulkevatko nämä kaksi asiaa kuitenkin loppupeleissä käsi kädessä? Itse koen, että mitä enemmän arvostan tavaraa, sitä harkitummin hankin vain sellaisia asioita, joita todella tarvitsen ja jotka kestävät aikaa ja kulutusta. Mitä mieltä te olette?

Sadepäivän alakulo

Eilen heräsin auringonpaisteeseen. Aloitin työpäivän tasan aamuyhdeksältä, lopetin 12 tuntia myöhemmin. Sain maksettua laskut, vastattua kaikkiin vastaamattomiin sähköposteihin, hoidettua kirjanpitoasioita, tehtyä kuvausjuttuja ja blogiin liittyviä työjuttuja. Kävin kirjajulkkareissa, pidin kuorotreenit ja olin koko päivän energinen ja hyvällä tuulella. Illalla menin nukkumaan kiitollisena: minulla on ihana työ, ihania ihmisiä ympärillä, ihana koti.

Tänään kaikki meni toisin. Heräsin lumisateeseen ja siitä järkyttyneenä peruin heti aamun ensimmäisen tapaamisen. Aurinkoisena aikana olin vielä hyvällä tuulella, mutta iltapäivällä iski harmaus ja väsymys. Koko loppupäivä on mennyt ihmeellisen alakuloisissa tunnelmissa: mikään ei inspiroi, tuntuu ettei kukaan tykkää tai välitä, tavallisesti hauskat videot eivät naurata, lempisarjani eivät kiinnosta. On nälkä, mutta en jaksa tehdä tai edes tilata ruokaa. Tuntuu että viikonlopun kivoihin tapahtumiin on valovuosi aikaa ja tämä typerä talvi ei lopu koskaan. En halua edes kuunnella mitään musiikkia, sillä en halua pilata hyviä biisejä sillä, että jatkossa yhdistän ne tähän olotilaan.

Ärsyttää, kun säätilat vaikuttavat mielialaan niin paljon. Aurinko, ole kiltti ja tule pian esiin ja päästä pois minut tästä harmausahdistuksesta!

Visuaalisuudesta

inspiration blog awards

Sain viime viikolla kivoja uutisia: blogini on asetettu ehdolle Inspiration Blog Awardsin visuaalisin-kategoriaan. Ensireaktiokseni kohautin olkiani ehdokkuulle, mutta sitten huomasin että olin päässyt aika kovatasoiseen seuraan – samassa sarjassa kilpailevat myös mm. Musta Ovi, yksi kauneimmista suomalaisista sisustusblogeista, ja käsittämättömän lahjakas valokuvaajaystäväni Janita Autio. Tottakai tämänkaltainen tunnustus tuntuu hyvältä ja juuri visuaalisin-ehdokkuus kunnialta, onhan visuaalisuus on aina ollut itselleni blogin tekemisen lähtökohta.

Kun aloitin aikoinaan vuonna 2008 ensimmäisen tyylipainotteisen blogini, tavoitteenani oli luoda visuaalinen kanava, joka tarjoaisi inspiraatiota ja arjen kauneutta niin itselleni kuin muillekin. Vaikka bloggaamiseni oli pitkään harrastelijamaista ja epäsäännöllistä puuhastelua, niin tavoite on pysynyt, ja nyt yhdeksän vuoden jälkeen voin sanoa, että olen sen saavuttanut. Viimeisen kahden vuoden aikana olen ottanut isoja harppauksia valokuvaajana ja stailaajana, ja nykypäivänä uskallan jo luottaa visuaaliseen silmääni – tosin se ei tarkoita sitä, etteikö opittavaa riittäisi vielä vaikka loppuelämän kaikille päiville. Valmiiksi en tule koskaan, ja se tässä kaikessa onkin niin hienoa.

Elämässä on tottakai paljon muutakin kuin kauniit kuvat, mutta kauniiden kuvien ansiosta ainakin minun elämäni on usein nautittavampaa ja inspiroivampaa. Saan ideoita, inspiraatiota ja iloa muiden jakamista visuaalisesti hienoista kuvista. On tärkeää kuitenkin muistaa, että ne sosiaaliseen mediaan päätyvät kuvat ovat usein vain yksi pieni osa bloggaajan elämää, huolella valittu pala jostain hetkestä tai tilanteesta, usein jopa täysin keinotekoisesti rakennettuna. Tottakai esteetikkona haluan ympäröidä myös todellisen arkeni kauniilla asioilla, mutta se ei tarkoita sitä, että ikkunalaudallani olisi aina tuoreita leikkokukkia tai etteikö kodissani olisi koskaan sotkuista.

Pääset äänestämään halutessasi blogiani vuoden visuaalisimmaksi täällä.