category: pohdintaa

Uuden äärellä

Kaupallinen yhteistyö: Iittala & Asennemedia

Tämä syksy on ollut uuden kohtaamista.

Elämässä mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Silti ihminen jostain syystä kaipaa ympärilleen tuttua ja turvallista, joku meissä haluaisi usein kääriytyä muistoihin, palata takaisin vanhaan. Muutos pelottaa, ja se on tietenkin inhimillistä – välillä on vaikea suhtautua avoimesti johonkin täysin tuntemattomaan, johonkin sellaiseen, mihin ei ole vielä valmiina mitään käytösmalleja. Taaksepäin ei kuitenkaan voi mennä eikä tulevaa voi paeta, se tulee meitä kohti vääjäämättä.

En ole sama ihminen joka olin kaksi vuotta sitten, enkä myöskään sama kuin eilen. Joka päivältä tarttuu mukaan jotain uutta ja oppimisen arvoista. Jokainen uusi päivä muovaa meitä kohti jotain erilaista, toivottavasti yleensä kohti parempaa. Yleensä muutoksiin sopeutuminen tapahtuu mukavasti pikkuhiljaa, mutta joskus uusia asioita tulee kertarysäyksellä liikaa, ja silloin kaikki tuntuu muuttuvan kaoottiseksi. Hiljattain elämässäni on tapahtunut paljon isoja muutoksia ja välillä on tuntunut siltä, että elämänhallinta lipuu nesteen lailla pois käsistäni ja en saa yhdestäkään asiasta kunnolla otetta. Vaikka kaikki tapahtuneet ovat olleet minulle hyväksi, niihin totuttelu on vienyt oman aikansa.


Muutin kesän alussa uuteen, remontoituun asuntooni, ensimmäiseen omaan kotiini. Vasta syksyn alkaessa tämä koti on alkanut näyttää ja tuntua kodilta. Uudet kotikulmat ovat alkaneet tulla vastan nyt arjen alkaessa tutuiksi ja vähitellen olen oppinut pitämään Kalliosta. Nyt jo tuntuu siltä, että tämä on ihanin koti joka minulla on koskaan ollut: vaikka asun keskellä liikenteen vilinää, täällä on silti joku sellainen rauha ja tyyneys, mitä ei aiemmissa kodeissani ole ollut. En tiedä johtuuko se kodista vai muutoksesta minussa, mutta täällä asiat pysyvät paremmin järjestyksessä kuin vanhoissa kodeissani, täällä on helpompi tarttua toimeen kun aiemmin.

Aloitin kuukausi sitten opiskelut töiden ohella. Kävin pääsykokeissa ja pääsin kaksi vuotta kestävälle kurssille, jossa syvennytään kuoromusiikin ja johtamisen maailmaan. Opiskelu on ihanaa, kiehtovaa ja inspiroivaa, mutta samalla myös raskasta ja stressaavaa. Yhtäkkiä vähintään päivä jokaisesta viikosta menee koulun tai koulutehtävien parissa. Välillä ahdistun siitä, miten saan kaiken hoidettua työn ohessa, mutta opiskeleminen on usein myös epätäydellisyyden hyväksymistä ja totuttautumista siihen, ettei kaikkeen voi antaa aina niin paljon aikaa ja panoksia, kuin toivoisi. Opiskelussa on kuitenkin parasta kurssikaverit, vertaistuki ja uusi inspiroiva oppimisympäristö, joka antaa kokoajan virikkeitä ja ideoita omaan työhön.

Olen myös syksyn alkaessa totutellut uuteen elämänvaiheeseen. Päätimme kesällä erota Nion kanssa pitkän pohdinnan jälkeen. Meillä oli ihanat kaksi vuotta ja olen kiitollinen siitä, että sain kokea ja tuntea sen kaiken mitä meillä oli, mutta erilaiset ajatukset elämästä ja tulevaisuudesta veivät meitä vähitellen eri suuntiin. Vanhasta irti päästäminen tuntui pahalta ja tuskalliseltakin, mutta kun sisimmässään tiesi alusta saakka tehneensä oikean valinnan, pystyi menemään kuitenkin koko ajan eteenpäin. Asian käsittely ja hyväksyminen vei oman aikansa, mutta sen jälkeen olen vähitellen pystynyt näkemään tämän uuden vaiheen ihanat puolet ja pikkuhiljaa alkaa nauttiakin niistä. Päivä päivältä kipeät ja satuttavat asiat menneisyydessä tuntuvat haaleammilta ja vähitellen jäljelle jää kauniit muistot yhteisestä ajasta. Tästäkin on opittu paljon, isoja ja arvokkaita asioita.


Muutoksien keskellä pysyvyys lohduttaa. Edelleen ympärilläni on upeita ystäviä ja maailman rakkain perhe, joka tuntuu vuosi vuodelta tärkeämmältä ja läheisemmältä. Yksi asia on pysynyt aina samana kotien ja elämäntilanteidenkin vaihtuessa: saan kotiini usein vieraita ja katan pöydän edelleen usein kahdelle tai useammalle vain yhden sijaan. Usein yksinäisyyden tai ahdistuksen hetkinä on auttanut pelkästään ajatusten jakaminen ja se, että joku halaa ja sanoo ne klassiset taikasanat: “et ole yksin, kaikki järjestyy”. Tänä syksynä monet merkitykselliset hetket on koettu juuri tämän pöydän ääressä; sisko on ehkä tullut aamiaiselle ja tuonut mukanaan croissantteja tai kaveri on piipahtanut kylässä ohi mennessään. Välillä on istuttu tai juhlittu iltaa pidemmän kaavan kautta, välillä kuulumiset on vaihdettu nopeasti kahvinjuonnin lomassa. Pääosassa ovat olleet kuitenkin aidot kohtaamiset ja läsnäolo, hyväksyminen ja ymmärtäminen.

Jasper Morrisonin suunnittelema Iittalan Raami-sarja on ollut mukanani myös kaikissa uuden kodin pienissä ja isoissa kahvittelu-ja illallishetkissä. Vaikka sarja on vielä aika uusi, se on vakiinnuttanut jo paikkansa täällä ja tuntuu sopivan tunnelmaltaan erityisen hyvin juuri tähän uuteen kotiini ja uuteen elämääni. Kiireen ja muutoksen pyörteissä Raamin selkeys, toimivuus ja kauneus rauhoittavat – on ihana pysähtyä jonkun tutun äärelle, kun elämässä tapahtuu paljon. Vaikka astiat ovat vain tavaroita, niin toimiva ja parempi arki on yksi iso palanen, joka usein auttaa eteenpäin menemisessä niinä tahmeimpinakin päivinä. Raamissa kauneinta onkin se, ettei se itsessään vie koskaan huomiota tai ole framilla, se vain luo kauniit puitteet ja tunnelman arjen kohtaamisille. Vaikka pöydän äärellä vietetyt hetket menevät ohi nopeasti, jää niiden tunnelma usein mieliimme pitkäksi aikaa. Siksi kattaukseen käytetty aika ei koskaan mene hukkaan – usein arkisina pitämämme asiat tuovat juuri sen pysyvyyden tunteen ja tyyneyden kaiken hektisyyden keskelle.

Mitkä konkreettiset asiat teidän elämässänne ovat niitä, jotka tuovat rauhaa ja tasapainoa kiireen ja muutosten keskelle?

Kuvien Raami-tuotteet:

Kuohuviinilasi
Kahvikuppi-ja vati
Kulho 0,62l
Lautanen 17cm
Tarjoilualusta tammi
Sammaleenvihreä juomalasi
Pomeranssi kynttilälyhty

Millaista on erota uskonnollisesta yhteisöstä?


Tänään oli jännittävä päivä. Postiluukusta kolahti aamupäivällä uusin Trendi, jonka kansi jo julisti ehkä vähän raflaavasti:

“Bloggaaja Viena K: uskonto ja unelmani eivät sopineet yhteen.”

Alkuvuodesta siis sain kylään toimittajan Anna Kauhalan (joka tunnetaan myös ihanasta Anna Vihervaarasta-blogista) ja valokuvaaja Suvi Kesäläisen. Juttelimme Annan kanssa tyylistä, sisustuksesta ja elämästäni, mutta eniten kuitenkin vanhoillislestadiolaisesta taustastani. Oli jännittävää ja vähän pelottavaakin avata lehti ja nähdä itsensä, kotinsa ja tarinansa lehdessä, jota itse on lukenut aktiivisesti yläasteikäisestä saakka. Lisäksi maanantaina tuli ulos Mitä vielä, Ronja Salmi?-podcastjakso, jossa olin mukana vieraana. Jakson aiheena oli uskonto ja uskosta eroaminen ja minun lisäkseni kokemuksistaan oli kertomassa myös jehovan todistaja Aino.

Kukapa olisi uskonut, että joskus voisin näin vapautuneesti kertoa taustastani, joka oli pitkään minulle suuri häpeilyn ja salailun aihe?

Sille, miksi olen uskaltautunut puhumaan rohkeammin uskonnollisesta taustastani, on selkeä syy. Kun aikoinaan itse tein irtautumisprosessia lestadiolaisuudesta, olin minun hyvin vaikea löytää vertaistukea. Alkuvaiheessa ei ollut ketään, kenelle olisin voinut puhua epäilyksistäni ja ajatuksistani yhteisöstä eroamisen suhteen. Minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta ottaa aihetta puheeksi perheenjäsenten tai ystävieni kanssa, pelkäsin tuomitsemista. Keskustelupalstoilla lestadiolaisista ja yhteisöstä puhuttiin hyvin vihamieliseen sävyyn tai sitten niin teologisesti, etten ymmärtänyt mitään. Julkisuudessa oli esillä vain äärimmäisiä kertomuksia esimerkiksi hyväksikäyttötapauksista tai siitä miten äiti oli kuollut synnytykseen, enkä pystynyt samaistumaan niihin.

Kirjoitin vuosi sitten blogitekstin lestadiolaistaustastani ja tulin samalla rikkoneeksi vannomani päätöksen siitä, etten koskaan puhuisi uskonnosta blogissani. Tekstistä tuli koko blogihistoriani suosituin postaus, ja se kirvoitti kommentteja ja viestejä enemmän, kuin osasin koskaan ajatellakaan. Suurin osa palautteista oli kiittävää, muutama kriittinenkin ääni mahtui myös joukkoon. Postauksen tiimoilta kävin monta älyttömän mielenkiintoista ja rakentavaa keskustelua. Tärkeimpänä palautevyöry sai minut tajuamaan kuitenkin sen, että voin oman tarinani kertomalla toimia vertaistukena jollekin. Että se, jos puhun itse avoimesti asioista, voi ehkä auttaa jotakuta sellaista, joka käy läpi samoja asioita.


Eroaminen tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä on harvoin helppoa, sitä se ei ollut ainakaan minulle. Päätökseni on tuottanut surua läheisilleni ja se raastaa minua edelleenkin usein. Uskon kuitenkin siihen, että avoimuus ja päätös seurata omaa tietä on ollut minulle se ainoa oikea ratkaisu. Jotkut läheisistäni ovat päättäneet myös irtaantua yhteisöstä, toiset ovat halunneet jäädä – kaikki he ovat minulle yhtä arvokkaita ja tärkeitä. Haluan tuoda aina taustastani puhuessa esiin sen, etten koe katkeruutta uskontoja tai vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan, vaan olen kiitollinen juuri tästä tiestä, minkä olen saanut kulkea. Usko voi antaa ihmiselle hirveästi voimaa ja iloa ja vanhoillislestadiolaisuudessa on paljon hyvää. En halua kannustaa ketään uskovaa jättämään uskoaan, vaan sen sijaan toivoisin sydämeni pohjasta, että jokainen uskaltaisi näissä asioissa tehdä päätökset oman sydämensä mukaan, ulkopuolisten mielipiteistä huolimatta.

Lue ja kuuntele lisää aiheesta:

Mitä vielä, Ronja Salmi?: Voiko uskosta erota?
No Filter podcast: Millaista on olla lesta?
Viena K: Vapaa nainen 

Kuvat minusta ja Milosta: Suvi Kesäläinen / Trendi

Merensininen

Kaupallinen yhteistyö: Iittala & Asennemedia

iittala merensininen

Viime perjantaina yli miljoona nuorta 120 maassa osallistui ilmastolakkoon. Lapset ja nuoret vaativat parempaa ilmastopolitiikkaa ja vetosivat päättäjiin, jotta he vihdoin ryhtyisivät toimiin ilmastonmuuton hidastamiseksi. Ihailen suuresti nykynuoria – tuntuu että he ovat älyttömän valveutuneita, fiksuja ja uskaltavat myös tarpeen tullen ottaa kantaa. On myös helppo ymmärtää nimenomaan lasten ja nuorten huoli ilmastonmuutokseen liittyen, sillä heidän tulevaisuuttahan se eniten uhkaa. Olisi mahtavaa nähdä, että päättäjät ottaisivat nyt oikeasti kansalaisten huolen tosissaan.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut iso asennemuutos. Vaikka ilmastonmuutoksesta on puhuttu pitkään, ei siitä ole koskaan aiemmin puhuttu näin paljon ja näin tosissaan. Omassa elämässänikin on tapahtunut muutoksia ja tuntuu ettei vanhaan ajattelumalliin enää ole paluuta. Mietin ympäristöä lähes kaikissa valinnoissani ja yritän tasapainoilla elämän ja töiden vaatimusten sekä vastuullisten tekojen suhteen. Samaan aikaan yritän olla ahdistumatta uhkakuvista ja siitä, mikä meitä mahdollisesti tulevaisuudessa odottaa.

Muslan Kirsikka kirjoitti mielestäni ihanasti siitä, miten epätoivoon vaipumisen sijaan pitäisi miettiä sitä mitä kaikkea ihanaa ympäristöystävällisillä valinnoilla voi saavuttaa. Kaikkea ihanaa on niin paljon! Olen monta kertaa aiemminkin puhunut siitä, miten sen sijaan että ajattelisin luopuvani jostain, mietin mitä kaikkea voin saada. Mitkä kaikki mahtavat asiat elämässäni ovat sellaisia, jotka kuluttavat luonnonvarojamme joko hyvin vähän tai jopa tekevät hyvää ympäristöllemme. Miettikää miten monia asioita voi harrastaa edelleen mielin määrin ilman huonoa omatuntoa: lukemista, musiikkia, retkeilyä luonnossa, mökkeilyä, (kasvisruoka)kokkailua..

Esimerkiksi tällä hetkellä iloitsen älyttömän paljon tulevasta kesästä, jolloin aion viettää mahdollisimman paljon aikaa puutarhapalstallani ja haluaisin myös tietysti viljellä kasviksia. Istutin viime syksynä palstalleni yhden puun ja kaksi pensasta, ja tänä vuonna haluaisin istuttaa vähintääns saman verran lisää! Odotan puutarhakesää niin kovasti, etten osaa edes haaveilla kesälomamatkoista ulkomaille. Meidän mökki on pieni, siellä ole mitään lämmitystä ja matkatkin sinne taittuvat ratikalla tai pyörällä, joten harrastukseni ei rasita liiaksi luontoa, vaan päinvastoin. Puutarhakautta odotellessa keskityn hoitamaan sisäkasveja ja kukkia kotonani.

Mielestäni on mahtavaa, että nykyisin yhä useammat yrityksetkin suunnittelevat toimintaansa vastuullisuus edellä. Itse haluan uskoa siihen, että bisnestä voi tehdä myös ympäristön kannalta kestävin keinoin.

Näissä kuvissa on esillä Iittala vuoden 2019 lasiväri, merensininen. Väri on saanut inspiraationsa pohjoisen meristä ja sen moninaisuudesta. Meri on itselleni rakas ja läheinen elementti: olenhan asunut koko elämäni aina meren vieressä. Lapsuudessani totuin heittämään talviturkin pois aina meressä, järvenrantaan oli paljon pidempi matka. Vietimme kesät pienessä saaressa ihan kotikuntamme vieressä ja talvisin luistelimme tai hiihdimme usein meren jäällä. Kotikyläni Oulunsalo on noussut merestä: joskus 9000 vuotta sitten kotini paikalla oli pelkkää merta. Tuntuu surulliselta, että ihmisen toiminnan seurauksena meidän Itämeri on yksi maailman saastuneimmista meristä. Meidän valintojen vuoksi luontoa tuhoutuu joka päivä vähän lisää. Sen ei pitäisi olla niin.

Iittala lahjoittaa jokaisesta vuoden 2019 aikana Suomessa myydyn merensinisen esineen myyntihinnasta 2,5 % Suomen WWF:lle arktisen alueen suojeluun. Arktisen alueen luonto on monimuotoista ja vaihtelevaa ja alueella asuu lukuisia harvinaisia lajeja. Lämpötilat kohoavat arktisella alueella kaksi kertaa nopeammin kuin maapallolla keskimäärin, ja huomattava osa arktisen alueen ympärivuotisesta jääpeitteestä on jo hävinnyt. Lämpenemisellä on negatiivisia vaikutuksia paitsi arktisen alueen myös koko maapallon ekosysteemeihin ja elämään.

Miten sinun suhtautumisesi ympäristöön ja vastuullisuuteen on muuttunut viimeisen vuoden aikana?

Merensiniset lasituotteet löytyvät Iittalan verkkokaupasta.