Kun tapaan oikeassa elämässä ihmisiä, jotka ovat seuranneet blogiani tai jotka tunnen muuten vain somen kautta, saan usein palautetta siitä, että he ovat saaneet minusta blogini kautta aivan toisenlaisen kuvan, mitä livenä välitän. Viime aikoina kommentteja on tullut jotenkin erityisen paljon.

“En olisi kyllä ikinä uskonut että olet noin kova puhumaan ja höpöttämään.”

“Luulin sua sellaseksi hiljaiseksi ja ujoksi.”

“Blogin perusteella en olisi voinut mitenkään kuvitella että juuri sinä olet tästä porukasta se äänekkäin.”

Yleensä nämä kommentit naurattavat ja toisaalta olen tyytyväinenkin siihen, että blogistani ei kaikki tule ilmi. Haluan olla muutakin kuin mitä blogini antaa olettaa, en halua somekanavieni kertovan kaikkea minusta. Kuitenkin palaute on pistänyt miettimään – tarviiko kontrastin olla niin iso? Itse olen ajatellut, että kyllä se oma itseni on niissä teksteissä mitä kirjoitan, mutta ilmeisesti kuva joka lukijalle välittyy, voi olla hyvinkin erilainen. Olenko luonut someminälleni liian rajoitetun lokeron, tiukat raamit, joissa haluan pysyä? Kannattaisiko siitä lokerosta pyrkiä pois?

Kauniita kakku-asetelmia ja kukkakimppuja. Vieno hymy asukuvissa, runotyttömäiset vaatteet. Fiilistelyä kesäilloista, rauhallisista aamiaishetkistä sängystä ja elämän pienistä iloista. Tämäntyylisiä asioita jaan mielelläni blogissani ja ne kuvaavat myös minua hyvin: olen esteetikko ja perustinkin alunperin blogini kuvatakseni sinne kaikkea kaunista. Blogini on visuaalinen päiväkirjani ja tulen aina todella onnelliseksi, kun joku kertoo saaneensa siitä inspiraatiota.

On mielestäni itsestäään selvää, että olen myös paljon muutakin kuin kukkia fiilistelevä mekkotyttö. Aikoinaan tein rajauksen, että en halua blogini kertovan vain minusta, elämästäni ja tekemisistäni, vaan asioista jotka kiinnostavat minua. Halusinkin ehkä olla somessa neutraali, sillä fiilistelyllä ja kauniilla kuvilla ei juurikaan saa negatiivista palautetta tai ilkeitä anonyymikommentteja. Minulla olisi kyllä sanottavaa ihmissuhteista, politiikasta ja uskonnosta ja takataskussani olisi monta hyvää pieruvitsiä, mutta en halunnut blogini olevan se kanava jossa niitä asioita käsittelen ja jaan.

Blogin kirjoittaminen on yksi asia missä haluan jatkuvasti kehittyä ja mennä eteenpäin. Viime vuonna kirjoitin kirjoituskammostani ja siitä, miten hankalaa minun on tuottaa tekstiä, joka tulee muiden luettavaksi. Nyt koen päässeeni asiassa hiukan eteenpäin, nykyisin en enää katsele kirjoituksiani kokoajan niin kriittisin silmiin ja hyväksyn epätäydellisyyteni kirjoittajana. Ehkä jatkossa uusi haasteeni on se, että miten postauksia kirjoitellessani voin tuoda enemmän sitä omaa itseäni esille ilman että blogini kuitenkaan muuttuu henkilökohtaisen elämäni päiväkirjaksi. Jatkaa kauniiden asioiden kuvaamista ja fiilistelystä ilman, että blogista tulee kiiltokuva joka on karannut kauaksi todellisuudesta ja tavallisesta elämästä.

Olisi ihana kuulla, mitä ajatuksia aihe herättää bloggaajakollegoissa ja lukijoissa. Suurin osa varmasti ymmärtää että blogit ja sosiaalinen media näyttävät usein vain yhden hyvin pienen palan bloggaajan elämästä, mutta silti monia blogeja luettaessa saattaa syntyä todella vahva ja tietynlainen kuva kirjoittajasta, joka ei silti vastaa täysin todellisuutta. Aitous on kova sana, mutta aitouttakin voi somessa feikata – mikä loppupeleissä edes on aitoa? Kannattaako bloggaajan antaa blogiin kaikkea itsestään?