Hei, pitkästä aikaa! Ajattelin tulla kertomaan, että mitä minulle kuuluu.
Olen huono kirjoittamaan mitään silloin, kun elämässä on vähän vaikeampia jaksoja. En halua valittaa enkä alkaa listaamaan ahdistavia asioita, koska pelkään niiden kasvavan. Haluan keskittyä kaikkiin niihin upeisiin ja positiivisiin juttuihin, mitä elämässä on menneillään ja levittää ympärillenikin enemmän positiivista kuin negatiivista energiaa. Tuntuu sitäpaitsi hassulta edes ajatella, että minulla menisi muka jotenkin huonosti, kun kaikki on periaatteessa tosi hyvin.
Onkin ristiriitaista, että samaan aikaan olet hyvin onnellinen elämästä, töistä ja ihmisistä ympärilläsi, mutta mieli on kuitenkin matalalla. Ilmassa on sellaista syysmasennuksen ja väsymyksen tuntua. Ehkä syynä on kokoajan aikaisemmin pimentyvät illat tai se, että olen nukkunut vähän huonosti. Toisaalta töitä on ollut paljon ja kokoajan on sellainen kuristava tunne, etten pysty hallita tätä kaikkea. Tunne, etten selviä kaikista tehtävistäni ja töistäni kunnialla. Lisäksi viimeaikaiset uutisoinnit esimerkiksi ilmastomme tilasta eivät ole juurikaan parantaneet tilannetta – miten voisin nauttia mistään, kun maapallomme on tässä tilassa? Ja kun soppaan lisätään vielä pari arkista päänvaivaa (kuten selkäkivut, hammasimplantti ja kirjanpito), niin eipä sitä muuta tarvitakaan syysbluesiin.
Minusta tuntuu vaikealta ja tyhmältäkin myöntää itselleni, että nyt on ehkä taas vähän liian monta juttua menneillään, kun vastahan keväällä lupasin pyhästi itselleni, että syksystä tulee erilainen. Kuitenkaan en ole voinut yli kuukauteen viettää vapaa-aikaa ilman sitä tuttua ahdistusta tekemättömistä töistä. Olen raahannut läppäriä työasiat mielessä mukaan ties mihin kinkereihin ja kirjoittanut pahimmillaan vielä yöneljältä vielä työjuttuja puhtaaksi. Miten tässä näin kävi? Olen yrittänyt kovasti miettiä, mitä voisin jättää kalenteristani pois, mutta en haluaisi luopua mistään. Sen sijaan huomaan vahingossa sanovani joo uusille projekteille ja toisinaan olen jopa aloittamassa itse sellaisia – mitä oikein teen?
On hankala yrittää pitää rajoja ja rutiineja yllä, kun on luonteeltaan innostuja ja vähän ahnekin. Haluan tehdä aina kaikkea mikä kiinnostaa, ja tietenkin vielä mahdollisimman hyvin. Minulle olisi hyötyä selkeistä ja säännöllisistä aikatauluista, mutta työni on luonteeltaan aika vaihtelevaa ja impulsiivista, ja siksi rutiinien ylläpito onkin välillä niin vaikeaa. Minulle suurin apu stressin keskellä ovat olleet tehtävälistat – kun työmäärän näkee paperilla selkeänä listana, on sitä helpompi hallita ja käsitellä.
Näen kuitenkin valoa tunnelin päässä, ensi kuussa tilanteen pitäisi jo helpottaa ja joulukuussa on tiedossa pidempi loma. Monet asiat ovat ärsyttävästi kasaantuneet juuri tähän syys-ja lokakuulle, mutta loppuvuodelle olen onneksi osannut vähän järjestellä asioita. Yksi syksyn eniten stressiä aiheuttanut projekti, nuorisokuoroni kisamatka Venetsiaan, on ensi viikon jälkeen ohi (kuvitelkaa, millaista olisi järjestää ulkomaanmatka 35 lapselle ja nuorelle ja lisätkää siihen vielä kilpailutilanne). Lupaan itselleni, että tuon matkan jälkeen otan iisimmin itseni ja töiden suhteen – oikeastaan niin on pakko tehdä, muuten voi olla että koko korttitalo romahtaa. Olen kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä mulla on ympärillä paljon ihmisiä, jotka muistavat kysellä vointia ja huomauttavat aina, jos meno näyttää liian hurjalta. Kiitos heille <3
Kuvat ovat ihanalta Pohjois-Italian reissulta, joka oli yksi niistä jutuista, joista olisin jälkikäteen ajateltuna voinut kieltäytyä. Matka oli kaikin tavoin ihana (rakastan Italiaa!) ja tapasin siellä todella inspiroivia ihmisiä, mutta muutenkin hektisen kuukauden keskellä oli päällimmäinen tunne reissusta kuitenkin stressi. Puhumattakaan siitä, että podin taas älyttömän huonoa omatuntoa lentämisestä ja jälkikäteen ajateltuna matkalle lähtö tuntui virheeltä. Mutta opin sentään jotain siitäkin – täytyy jatkossa harkita jokaista matkaa hyvin tarkkaan.
Mutta se minusta, mitä teille kuuluu?
Kuvat: 