Tapasin erästä ystävääni viime viikolla pitkästä aikaa. “Mitä kuuluu?” hän kysyi.
No aika paskaa. Väsyttää, mikään ei kiinnosta, en saa mitään aikaiseksi. Kaikki on kyllä periaatteessa hyvin, mutta ei silti tunnu siltä. Tunnen vaan pelkkää ahdistusta ja jatkuvaa syyllisyyttä siitä etten ole päässyt vielä kunnolla oikein käyntiin loman jälkeen vaan suurimmat päivittäiset aikaansaannokseni ovat olleet koiran vieminen ulos tai kaupassa käynti. Joka ilta vannon itselleni, että huomenna tartun itseäni niskasta kiinni.
En tietenkään vastannut noin, vaan tavalliseen tapaan “ihan hyvää! Ihan vähän ollut käynnistymisvaikeuksia joululoman jälkeen, mutta kohta se taas lähtee tästä vauhtiin, ihan perus meininki siis.”
Minulle nämä vuodenvaihteet ovat aina olleet vähän hankalia – osalle ihmisistä kaamos iskee pahimmiten marraskuussa, minulle tammikuussa. Syksyn ja joulun kiireet ja häsläykset ovat ohitse ja kauan odotettu joululoma on lusittu, jonka pitäisi aloittaa hyvin levänneenä terveellinen tammikuu, asettaa tavotteita ja ottaa uusi vuosi vastaan reippaasti hymyillen. Sen sijaan pimeys iskee päälle ja olo tuntuu kaiken syksyn huhkimisen jälkeen tyhjältä ja väsyneeltä. En halua nousta sängystä ollenkaan enkä edes keksi kovin hyviä syitä miksi tehdä niin, vaikka elämässä on kaikki yhtä hyvin kuin ennenkin: on mielenkiintoinen työ, on ihana poikaystävä, on perhe ja ystäviä.
Tänä vuonna kaamosmasennus iski vain tavallista lujemmin, melkein lamaannuttavasti. Syitä sille on varmaan useita: harvinaisen rankka syksyn työputki, loppuvuoden sairastelut, aurinkoloman puute.. Näihin luulisi kuitenkin kahden viikon joululoman ja lepäämisen auttavan?
Ei auttanut, eikä ihmekään. Tajusin itse vasta tilannetta ja väsymystäni poikaystävälleni selittäessäni, että en ollutkaan oikeastaan lomaillut. Lomallahan olisi tarkoitus irroittaa itsensä työhuolista ja viettää vapaa-aikaa ilman stressiä, mutta en oikeastaan viettänyt joululomalla yhtäkään päivää tuntematta syyllisyyttä tekemättömistä töistä. Tunsin syyllisyyttä myös tehdyistä töistä, joita en ollut tehnyt tarpeeksi hyvin. Tunsin huonoa omatuntoa esimerkiksi siitä, etten saanut esimerkiksi blogin joulukalenteria tehtyä kokonaan loppuun ja siitä, etten koko loman aikana saanut kuvattua mitään kivaa uutta materiaalia. Syyllisyyden kierteessä aloin kyseenalaistaa vähitellen kaikkea: oikeastaan koko menneen vuoden ajan tein kaiken vähän huonosti, en antanut parastani enkä oikein saanut mitään kunnollista aikaiseksi. Vaikka listasin kaikki menneen vuoden saavutukseni, koin että olisin voinut tehdä enemmän. Vaikka yritykseni teki paremman tuloksen kuin koskaan aiemmin, suoritin ison opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa ja menestyin kuoroni kanssa niin Suomessa kuin ulkomailla, niin silti joku ääni sisälläni huusi kuitenkin täyttä kurkkua: Et tehnyt tarpeeksi, olet oikeasti laiska paska.
Voi olla, että olen oikeasti laiska paska ja voi olla että olisin voinut olla ahkerampi töissäni. Mutta sanoittaessani näitä tunteita ääneen ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin, ettei järjettöminkään työmäärä saisi koskaan tuota sisäistä ääntä hiljentymään, koska se tulee jostain muualta. Riittämättömyyden tunnetta ei paikata tekemällä töitä enemmän tai ottamalla itseä niskasta kiinni, vaan hyväksymällä vajavaisuus. Että tämän verran nyt tein, se ei ollut ehkä niin paljon kuin joku toinen teki tai niin paljon mitä olisin toivonut, mutta se on nyt tarpeeksi. En ehkä antanut joka työprojektiin ihan kaikkeani, mutta annoin kuitenkin riittävästi. Eikä enempää olisi tarvinnutkaan.
Uskokaa tai älkää, tuon viimeisen lauseen kirjoittaminen tuntui älyttömän vaikealta, melkein luovuttamiselta. “Minä riitän” ei ole kuulunut hokemiini, sen sijaan puhun usein siitä miten aina pitää pyrkiä parempaan ja jos enää ei ole mitään kehitettävää, kannattaa lopettaa. Kokoajan pitäisi mennä eteenpäin, innovoida uutta, kehittää itseään eri osa-alueilla. Enkä sano nytkään, että itsensä kehittäminen ja eteenpäin meneminen pitäisi lopettaa, mutta jonkinlainen balanssi olisi kiva. Välillä on vain niin vaikea määrittää, mikä olisi riittävästi, varsinkin kun yrittäjänä määrittelee pääosin itse omat aikataulunsa ja työtapansa. Mutta tämä alkuvuoden totaalilamaantuminen on kyllä viesti nimenomaan sen balanssin puuttumisesta ja aion nyt ottaa se viestin vakavasti.
Tämä on laaja ja vaikea aihe, ja tekemistä ja pohdittavaa riittää tästä itselleni pitkäksi aikaa. Kun ajattelee tuntevansa itsensä hyvin ja olevan sinut itsensä kanssa, on äärimmäisen hankalaa myöntääkin olevansa kesken vielä niin monella tapaa. Koen silti, että ensimmäiset askeleet oman vajavaisuuteni hyväksymiseksi on otettu jo pelkästään julkaisemalla tämä kirjoitus. Seuraava askel voisi olla vaikka se, että kirjaan ylös päivittäin kaikki tekemiseni ja sanon päivän päätteeksi itselleni:
“Hyvä Viena. Teit tänäänkin ihan tarpeeksi töitä.”
