Olen ollut aina aika herkkä. Herkkä itkemään, herkkä aistimaan tunteita ja tunnelmia, herkkä pahoittamaan mieleni ikävistä sanoista. Opin teininä piilottamaan sen kaiken läpänheiton alle, ja muistan miten kaverini sanoivat minulle aina että “sä oot sellanen joka ei koskaan suutu mistään”. En ehkä suuttunutkaan, mutta lähes aina vatvoin yksiseni muiden sanoja ja kohtelua illat ja yöt.

Herkkänä olo on monesti aika rankkaa. Itku tulee melkein aina kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta (myös elokuvissa) tai jos minua tai jotain läheistäni kohdellaan huonosti. Itken jos kuuntelen kaunista musiikkia tai jos biisissä on erityisen koskettava teksti. Itken lasten esityksille. Itken jos minua ei ymmärretä ja usein itken pelkkää jännitystä. Itku saattaa tulla pelkästään siitäkin, jos ajattelen jotain surullista asiaa. Tunnen kaikki tunteet aina tosi voimakkaasti ja minut vie mukanaan helposti päiväkausiksi joko innostus tai surumielisyys. Aika usein tuntuu, että olisi helpompaa jos asiat voisi joskus sivuuttaa vain olankohautuksella.

Nuorempana häpesin julkisesti itkemistä ja herkkyyttäni ehkä eniten ikinä. Pelkäsin sitä, miten minua pidetään heikkona tai nössönä. Yritin peitellä usein tunteitani ja reaktioitani halveksunnan pelossa. En ole ehkä vieläkään toipunut kunnolla siitä, miten pidin ystäväni häissä kaason puheen, joka oli oikeastaan pelkkää itkuvirttä alusta loppuun. Tai kun ammattikorkeakoulussa ensimmäisessä laulumatineassa purskahdin itkuun heti alkusoiton jälkeen, kun olisi pitänyt laulaa. Muistan että opettajani käveli lavalle ja yritti rentouttaa tunnelmaa, mutta kun itkukohtaus oli saanut alkunsa, ei sitä pystynyt lopettaa. Esiintymisjännitykseen liittyvää itkua jouduinkin työstämään opiskeluaikana paljon, ja kohtaamalla jännittävät tilanteet aina uudelleen ja uudelleen aloin saada varmuutta positiivisten kokemusten kautta.

Nykyisin osaan arvostaa herkkyyttäni ja sitä, että itku on läsnä elämässäni lähes joka päivä siinä missä naurukin. Vaikka välillä on raskasta olla niin voimakkaasti tunteva ihminen, olisi kuitenkin paljon kamalampaa tuntea vain puolittaisesti. Herkistelijän maailma on sävyjä ja värejä täynnä, ja vaikka itku tulee helposti, niin samoin myös hymy ja nauru. Herkkyys ei ole pelkästään surumielisyyttä ja melankoliaa, se on myös taitoa iloita hyvin pienistäkin asioista. Herkkä ihminen aistii usein myös hyvin muiden ihmisten tunteet ja osaa olla empaattinen – herkällä ihmisellä ei voi olla hyvä olla, jos hänen ympärillään ihmiset eivät voi hyvin.

En enää häpeä itkemistä. Jos itkukohtaus yllättää hankalassa tilanteessa, selitän muille, että minulla on kaikki ok, minä vain joskus reagoin asioihin itkemällä ja se ei tarkoita että joku jotenkin poikkeuksellisen huonosti. En näe herkkyytäni heikkoutena, vaan toisinpäin – on vahvuutta elää ja näyttää tunteensa, sen sijaan, että piilottaisi ne tai pakenisi niitä. Yleisellä tasollakin olisi mahtavaa, jos päästäisiin vihdoin pois itku on heikkoutta-ajattelusta. Siskoni kirjoitti vähän aikaa sitten siitä, että herkkyytä opitaan häpeämään ehkä siksi, että tunteiden stabiilisuutta pidetään usein järkevyyden merkkinä ja voimakkaasti tuntevaa helposti kyvyttömänä järkevään ja analyyttiseen ajatteluun. Mutta järki ja tunteet eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan ne molemmat pitäisi yhtä lailla ottaa huomioon päätöksenteossa. Ihminen, joka osaa huomioida tunteensa ja muidenkin tunteet, osaa myös todennäköisesti tehdä fiksuja päätöksiä.

Tänään olen ollut tavanomaista herkemmällä tuulella, ja siksi teki mieli kirjoittaa tämä teksti.

Kuvat: Eeva Mäkinen