category: lifestyle

Akneihon meikkipohja

Vihdoin jatkoa Elämää iho-ongelmaisena-sarjalle! Tämä postaus on ehtinyt odotella julkaisua niin kauan, että hiusten värikin on ehtinyt muuttua sitten näiden kuvien ottamisen. Toisaalta, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kun aihe on edelleen ajankohtainen ja kaikki tässä postauksessa näkyvät tuotteet edelleen aktiivisessa käytössä.

Ensiksi vähän taustaa: olen siis kärsinyt aknesta myöhäisteini-iästä saakka, jo reippaasti yli kymmenen vuoden ajan. Olen syönyt erilaisia lääkekuureja ja avannut asiaa viime syksynä tässä ja tässä postauksessa. Tällä hetkellä ihon kunto on aika lailla sama kuin viime syksynäkin, periaatteessa siis ihan hyvä, mutta pienempiä ja isompia näppyjä ilmestyy aika ajoin edelleen naamaan, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Aloitin pari viikkoa sitten uuden kosmetiikkasarjan testaamisen ja odotan mielenkiinnolla tuloksia siitä, kerron tästä lisää sitten myöhemmin. Nyt keskitytään siihen, miten aknen saa piiloon, eli kuinka kehtaan kävellä kaupungilla piiloutumatta kaulahuiviin tai aurinkolaseihin. 


Käytän nykyään pääsääntöisesti kasvoilleni pelkkää luonnonkosmetiiikkaa. Käytin ennen meikeissä vielä jonkin verran synteettisiä meikkejä, mutta nykyisin en mielelläni laita naamaani mitään ei-luonnollista, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. On hyvä muistaa, ettei kaikki luonnonkosmetiikka aina sovi kaikille ja luonnonkosmetiikassakin on hirveästi laatueroja. Esimerkiksi omat kokemukseni ekomeikkivoiteista olivat pitkään yksinomaan negatiivisia, kunnen löysin oikeat tuotteet eikä paluuta synteettisiin enää ollut.

Yksi tärkein meikkausohje akneihoiselle on mielestäni se, ettei ihoa kannata peittää liian paksuun pakkelikerrokseen. Tulehtuneelle iholle ei ole hyvä käyttää kovin montaa erilaista tuotetta. Kotipäivinä ei tarvitse meikata ollenkaan ja arkisin riittää kevyempi meikkivoide. Sanomattakin on selvää, että meikkien pesusta iltaisin ei kannata luistaa missään tilanteessa. Itselläni näkyy aina heti (negatiivisesti) naamassa se, jos meikit on pesty huolimattomasti pois iholta illalla.


Kun haluan peittävämmän ja kestävämmän meikkipohjan, käytän peittävämpää voidetta paikallisesti ongelmakohdille. Kjaer Weisin Cream Foundation-meikkipohja on tähän tarkoitukseen ehdoton ykköstuote. Peittää ihanasti, pysyy todella hyvin ja kaikenlisäksi kaunis pakkaus on uudelleentäytettävä. Tuote on arvokas, mutta kun kyse on finnien peittämisestä, en laske rahoja. Zuiin peitevoidekynä on myös näppärä ja toimii yksittäisten näppyjen peittämisessä hyvin.

Meikkivoiteista tällä hetkellä suosikkejani ovat Absolutionin La Créme du Teint, Everyday Mineral Base, sekä BTB13:n että Zuiin meikkivoiteet. Kaikki näistä ovat hyvin kevyitä, eivätkä tuki ihoa. BTB13 mineraalimeikkivoide ei ole täysin 100% luonnonkosmetiikkaa, mutta olen todennut yhdessä kosmetologini Minnan kanssa BTB13:n tuotteet itselleni useaan otteeseen sopivaksi, joten niiden suhteen olen tehnyt poikkeuksen. Puuteria käytän harvoin, mutta kun käytän, tuputtelen naamalleni Zuiin mineraalimeikkipuuteria.


Jotkut aknesta kärsivät pelkäävät käyttää poskipunaa, mutta itselleni se on lähes yhtä välttämätön kuin meikkipohjakin, tuntuu että ilman poskipunaa ja / tai aurinkopuuteria olen väritön harmaa hiirulainen. Ihania punasävyjä löytyy Zuiilta ja tämänhetken lemppari-aurinkopuuterini Alima Purelta.

Onko teillä hyviä vinkkejä juuri akneihon meikkaamista ajatellen?

*tuotteet saatu testiin

Picnic kattojen yllä

Kaupallinen yhteistyö, AsennemediaHappy Joe

Olimme suunnitelleet kesän ensimmäistä piknikkiä jo huhtikuun alusta saakka. “Sitten toukokuussa, kun puissa on kirsikankukkia ja ruoho on jo kuivaa”.  Haaveissa oli ylmää siideriä, ehkä kuuma kertakäyttögrilli, rento meininki puistossa ja letkeää musiikkia spotifystä. Viikot vierivät, mutta picnic-säät loistivat poissaolollaan, jostain hassusta syystä talvi päätti kuitenkin tänä vuonna jatkua pitkälle toukokuuhun saakka. Lopulta kyllästyimme odotteluun ja toissapäivänä pakkasin piknikkorin täyteen ruokaa ja juomaa ja pyysin ystäväni mukaan virallisiin kesänalottaisiin. Viis lumesta ja pakkasesta, nyt on toukokuu ja sitähän pitää juhlia! Puistoon ei ollut asiaa, mutta onneksi naapurini Annan taloyhtiön kattoterassi tarjoaa vähintäänkin hulppeat puitteet kesäiselle grillailulle – vai mitä sanotte näistä näkymistä?



Toisin kuin voisi luulla, ei itsetehdyt, huolella valmistellut eväät ole aina onnistuneen piknikin edellytys. Meno voi olla ratkiriemukasta, vaikka tarjolla olisikin sipsejä pussista, kaupan perunasalaattia ja hodareita kasvisnakeilla. Huomasin kyllä perustelevani vähän häpeillen muille tarjottavia, mutta sitten tajusin itsekin, miten tyhmältä puolusteluni kuulosti. Kesäisissä illanvietoissa keskiössä on nimenomaan rentous, ei nipottaminen, sitäpaitsi kaikkihan rakastavat sipsejä ja hodareita! Pääasia että hymyt eivät hyydy eikä juoma lopu kesken.

Happy Joe on ollut itselleni aina se the siideri, sekä makunsa että tyylikkään pullon puolesta. En ole koskaan ollut kovin makeiden juomien ystävä, mutta kyllähän siideri kuuluu mielestäni kesään siinä missä grillin tuoksu ja kärpäsetkin. Maaliskuun lopulla kauppojen hyllyille saapunut uutuus, Old Country-siideri on koostettu yhdeksästä eri omenalajikkeesta, jotka kasvavat Saksassa Elbe-joen suistossa – tietoisuus omenoiden alkuperästä lisää ainakin itselläni tuotteen kiinnostavuutta. Old Country on maultaan ihanan kuiva (kuiva siideri=ainoa oikea siideri) ja omenainen, täydellinen kesäpiknikeille. Ja ne aforismit, parasta.

“Never drink cider with anybody who treats you like ordinary.”




Tästä kesä siis vihdoin voi alkaa! Kiitos hulvattomasta seurasta Arttu, Anna, Matias ja Konsta <3

Valviran ohjeistuksen mukaisesti alkoholia ei saa kommentoida, muut kommentit tervetulleita.

Itsensä hyväksymisen pitkä tie

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia & Mehiläinen

Olen luonteeltani aika selkeästi ekstrovertti. Olen lähes aina mieluummin ihmisten seurassa kuin yksin, saan energiaa sosiaalisista tilanteista. Juttelen ja heitän läppää sujuvasti sellaistenkin ihmisten kanssa, joita en vielä tunne, jään helposti suustani kiinni niin julkisilla liikkuessa kuin kaupassakin. Hoidan yleensä niin vapaamuotoiset kuin virallisetkin sosiaaliset tilanteet ilman kummempaa jännittämistä.

Monille uudemmille ystävilleni tuleekin joskus yllätyksenä, kun kerron että nuorempana olin aika arka ja epävarma etenkin sosiaalisissa tilanteissa. Ystävieni, luotettavien ihmisten seurassa olen toki osannut aina olla rennosti, mutta uusissa sosiaalisissa tilanteissa olen ollut usein hyvin jännittynyt, jopa suorastaan pelokas. Nautin toki silloinkin ihmisten seurasta ja olisin halunnut pärjätä sosiaalisesti, mutta minulla ei ollut tarpeeksi itsevarmuutta olla oma itseni. En uskaltanut tuoda persoonaani liikaa esille, sillä pelkäsin että muut eivät hyväksyisi minua sellaisena kuin olen.

Taustalla epävarmuudessani olivat varmaan monet tekijät, mutta pelko hylätyksi tulemisesta juontaa osittain ainakin lapsuus-ja nuoruusajan kokemuksistani. Minua ei koskaan varsinaisesti koulukiusattu, mutta löysin itseni usein tilanteesta, jossa jäin kaveriporukan ulkopuolelle tai jopa ystävieni hylkäämäksi. Kaikkein kriittisimmässä vaiheessa, ala-ja yläasteen välivaiheilla, olin tilanteessa jossa minulla ei ollut juurikaan hyviä ystäviä paikkakunnallani. Oli kivoja luokkakavereita eikä koulussa tarvinnut olla yksin, mutta koulun ulkopuolella olin tosi yksin. Opin ajattelemaan, etten ole tarpeeksi cool tai kiinnostava, että minua pyydettäisiin mukaan.

Vuosien myötä sain kyllä itselleni kavereita, mutta sama hylätyksi tulemisen teema toistui välillä jossain muodossa myöhemminkin. Ehkä rankin vaihe elämässäni oli vähän päälle parikymppisenä, kun pitkäaikainen lapsuudenystäväni alkoi käyttäytyä minua kohtaan oudosti ja lakkasi pitämästä yhteyttä. Olin tuolloin itse jo parisuhteessa ja ympärilläni oli monia ystäviä, mutta pitkäaikaisen, tärkeän ystävän menetys tuntui kamalalta. Näin aina syyn pääosin itsessäni: minun on pakko olla jollain tapaa niin ärsyttävä ja inhottava ihminen, ettei kanssani voi vain olla.

Ajan kuluessa tilanne on kuitenkin muuttunut vähitellen. Opiskeluaika oli positiivisessa mielessä todella merkityksellinen: tutustuin uusiin ihmisiin, joiden kanssa jaoin saman intohimon kohteen, musiikin. Koulussa opin heittäytymään uusiin tilanteisiin ja menemään myös epämukavuusalueelle, turvallisessa ympäristössä. Minulla oli ihan mielettömän ihanat opettajat, joilta olen oppinut ehkä eniten ehkä elämästä ja itseni hyväksymisestä. Huomasin, että olen oikealla alalla, ja olen hyvä siinä mitä teen. Ammatillisen itsevarmuuden kasvaessa sain myös lisää sosiaalista itsevarmuutta. Aloin yhä vähemmän käyttää aikaa sen miettimiseen, että mitä muut minusta ajattelevat. Pohdin enemmän sitä, mitä itse ajattelen itsestäni, kuka olen ja miten haluan kohdella lähelläni olevia ihmisiä.

Kävin muutama viikko sitten takaperin Mehiläisen työterveyspsykologilla. Ennen tapaamista en ollut juurikaan miettinyt, mistä aiheesta puhuisin psykologin kanssa, sillä tällä hetkellä elämässäni kaikki on aika hyvin. Jotenkin keskusteluissamme nousi esille paljon työasiat, niiden kasaantuminen ja se, miksi niin usein päädyn tilanteeseen, joissa työt kasaantuvat ja stressaannun. Miksi niin usein on niin hankala sanoa ei, vaikka työkalenteri näyttäisikin jo täydeltä? Olin aina ajatellut, että ei:n sanominen on hankalaa minulle, koska haluan olla mukava ja kohtelias. Haluan olla innokas ja mukana kaikessa kiinnostavassa. En halua torjua ketään. Psykologin kanssa jutellessa aloin ymmärtää, että taustalla on varmaan muutakin – se sama vanha pelko hylätyksi tulemisesta. Jos kieltäydyn, kysyjä loukkaantuu. Hän ei ehkä enää kysy uudestaan, hän ehkä ajattelee minusta jotain pahaa. Luulin, että olin käsitellyt jo tämän asian kokonaan, mutta tajusinkin että vielä on töitä tehtävänä.

Itsensä hyväksyminen on pitkä tie. Ymmärsin jossain vaiheessa, että tärkeämpää kuin kysyä “hyväksyvätkö muut minut sellaisena kuin olen?”, on kysyä “hyväksynkö itse itseni sellaisena kuin olen?”. Kun opin arvostamaan ja ymmärtämään itseäni paremmin, huomaisin että sain ympärilleni myös ihmisiä, jotka arvostivat ja ymmärsivät minua. Nykyään olen onnellisessa tilanteessa, minulla on laaja sosiaalinen piiri ja ihania ystäviä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Saan näyttää itsestäni välillä hölmöjä ja rasittaviakin puolia, eikä minun tarvitse pelätä sen takia hylätyksi tulemista. Minulla on vielä silti paljon opittavaa: vaikka kavereiden kanssa asiat sujuvatkin nykyään hyvin, on työelämän puolella tilanne vielä kesken.

Kirjoitin itselleni muistilistan asioista, jotka tukevat itsensä hyväksymistä. Yksi tärkeä seikka on myös ymmärtää, etten tässäkään asiassa tule varmasti koskaan valmiiksi, vaan töitä tehdään koko loppuelämän.

Kiinnitä huomiota asioihin, jotka ovat hyvin. Missä olet hyvä? Keihin voit luottaa, ketkä ovat sinulle tärkeitä? Sano positiivisia asioita itsestäsi ääneen tai kirjoita vihkoon aina kun opit jonkun uuden asian tai saat kehuja. Kehu myös muita. Nuori nainen-sivustolta löytyy hyviä näkökulmia positiiviseen ajatteluun.

Opettele sanomaan ei. Aloita harjoittelu jostain helposta, vaikka keskustelusta puhelinmyyjän kanssa – huomaat, ettei maailma kaadu, vaikka kieltäydytkin lehtitilauksesta. Et loukkaa kysyjää kieltäytymällä, etenkin jos perustelet hyvin. Et menetä jatkossa

Älä hyväksy huonoa käytöstä tai ilkeilyä. Kukaan ei ansaitse inhottavaa kohtelua. Varo, ettet itse ole vahingossa se, joka jättää ulkopuolelle. Uskalla puuttua huonoon käytökseen myös sivullisena.

Puhuminen auttaa aina. Ystävien ja läheisten kanssa puhuminen on ensisijaisen tärkeää, mutta usein ammattilainen pystyy antamaan täysin uusia näkökulmia ja ymmärtämään oman tai muiden käytöksen taustoja. Mehiläisen työterveyspsykologikäynnin jälkeen ymmärsin, ettei aina tarvitse olla mitään erityistä kriisiä elämässä, että voi mennä juttelemaan ammattilaiselle.