category: yhteistyö

Itsensä hyväksymisen pitkä tie

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia & Mehiläinen

Olen luonteeltani aika selkeästi ekstrovertti. Olen lähes aina mieluummin ihmisten seurassa kuin yksin, saan energiaa sosiaalisista tilanteista. Juttelen ja heitän läppää sujuvasti sellaistenkin ihmisten kanssa, joita en vielä tunne, jään helposti suustani kiinni niin julkisilla liikkuessa kuin kaupassakin. Hoidan yleensä niin vapaamuotoiset kuin virallisetkin sosiaaliset tilanteet ilman kummempaa jännittämistä.

Monille uudemmille ystävilleni tuleekin joskus yllätyksenä, kun kerron että nuorempana olin aika arka ja epävarma etenkin sosiaalisissa tilanteissa. Ystävieni, luotettavien ihmisten seurassa olen toki osannut aina olla rennosti, mutta uusissa sosiaalisissa tilanteissa olen ollut usein hyvin jännittynyt, jopa suorastaan pelokas. Nautin toki silloinkin ihmisten seurasta ja olisin halunnut pärjätä sosiaalisesti, mutta minulla ei ollut tarpeeksi itsevarmuutta olla oma itseni. En uskaltanut tuoda persoonaani liikaa esille, sillä pelkäsin että muut eivät hyväksyisi minua sellaisena kuin olen.

Taustalla epävarmuudessani olivat varmaan monet tekijät, mutta pelko hylätyksi tulemisesta juontaa osittain ainakin lapsuus-ja nuoruusajan kokemuksistani. Minua ei koskaan varsinaisesti koulukiusattu, mutta löysin itseni usein tilanteesta, jossa jäin kaveriporukan ulkopuolelle tai jopa ystävieni hylkäämäksi. Kaikkein kriittisimmässä vaiheessa, ala-ja yläasteen välivaiheilla, olin tilanteessa jossa minulla ei ollut juurikaan hyviä ystäviä paikkakunnallani. Oli kivoja luokkakavereita eikä koulussa tarvinnut olla yksin, mutta koulun ulkopuolella olin tosi yksin. Opin ajattelemaan, etten ole tarpeeksi cool tai kiinnostava, että minua pyydettäisiin mukaan.

Vuosien myötä sain kyllä itselleni kavereita, mutta sama hylätyksi tulemisen teema toistui välillä jossain muodossa myöhemminkin. Ehkä rankin vaihe elämässäni oli vähän päälle parikymppisenä, kun pitkäaikainen lapsuudenystäväni alkoi käyttäytyä minua kohtaan oudosti ja lakkasi pitämästä yhteyttä. Olin tuolloin itse jo parisuhteessa ja ympärilläni oli monia ystäviä, mutta pitkäaikaisen, tärkeän ystävän menetys tuntui kamalalta. Näin aina syyn pääosin itsessäni: minun on pakko olla jollain tapaa niin ärsyttävä ja inhottava ihminen, ettei kanssani voi vain olla.

Ajan kuluessa tilanne on kuitenkin muuttunut vähitellen. Opiskeluaika oli positiivisessa mielessä todella merkityksellinen: tutustuin uusiin ihmisiin, joiden kanssa jaoin saman intohimon kohteen, musiikin. Koulussa opin heittäytymään uusiin tilanteisiin ja menemään myös epämukavuusalueelle, turvallisessa ympäristössä. Minulla oli ihan mielettömän ihanat opettajat, joilta olen oppinut ehkä eniten ehkä elämästä ja itseni hyväksymisestä. Huomasin, että olen oikealla alalla, ja olen hyvä siinä mitä teen. Ammatillisen itsevarmuuden kasvaessa sain myös lisää sosiaalista itsevarmuutta. Aloin yhä vähemmän käyttää aikaa sen miettimiseen, että mitä muut minusta ajattelevat. Pohdin enemmän sitä, mitä itse ajattelen itsestäni, kuka olen ja miten haluan kohdella lähelläni olevia ihmisiä.

Kävin muutama viikko sitten takaperin Mehiläisen työterveyspsykologilla. Ennen tapaamista en ollut juurikaan miettinyt, mistä aiheesta puhuisin psykologin kanssa, sillä tällä hetkellä elämässäni kaikki on aika hyvin. Jotenkin keskusteluissamme nousi esille paljon työasiat, niiden kasaantuminen ja se, miksi niin usein päädyn tilanteeseen, joissa työt kasaantuvat ja stressaannun. Miksi niin usein on niin hankala sanoa ei, vaikka työkalenteri näyttäisikin jo täydeltä? Olin aina ajatellut, että ei:n sanominen on hankalaa minulle, koska haluan olla mukava ja kohtelias. Haluan olla innokas ja mukana kaikessa kiinnostavassa. En halua torjua ketään. Psykologin kanssa jutellessa aloin ymmärtää, että taustalla on varmaan muutakin – se sama vanha pelko hylätyksi tulemisesta. Jos kieltäydyn, kysyjä loukkaantuu. Hän ei ehkä enää kysy uudestaan, hän ehkä ajattelee minusta jotain pahaa. Luulin, että olin käsitellyt jo tämän asian kokonaan, mutta tajusinkin että vielä on töitä tehtävänä.

Itsensä hyväksyminen on pitkä tie. Ymmärsin jossain vaiheessa, että tärkeämpää kuin kysyä “hyväksyvätkö muut minut sellaisena kuin olen?”, on kysyä “hyväksynkö itse itseni sellaisena kuin olen?”. Kun opin arvostamaan ja ymmärtämään itseäni paremmin, huomaisin että sain ympärilleni myös ihmisiä, jotka arvostivat ja ymmärsivät minua. Nykyään olen onnellisessa tilanteessa, minulla on laaja sosiaalinen piiri ja ihania ystäviä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Saan näyttää itsestäni välillä hölmöjä ja rasittaviakin puolia, eikä minun tarvitse pelätä sen takia hylätyksi tulemista. Minulla on vielä silti paljon opittavaa: vaikka kavereiden kanssa asiat sujuvatkin nykyään hyvin, on työelämän puolella tilanne vielä kesken.

Kirjoitin itselleni muistilistan asioista, jotka tukevat itsensä hyväksymistä. Yksi tärkeä seikka on myös ymmärtää, etten tässäkään asiassa tule varmasti koskaan valmiiksi, vaan töitä tehdään koko loppuelämän.

Kiinnitä huomiota asioihin, jotka ovat hyvin. Missä olet hyvä? Keihin voit luottaa, ketkä ovat sinulle tärkeitä? Sano positiivisia asioita itsestäsi ääneen tai kirjoita vihkoon aina kun opit jonkun uuden asian tai saat kehuja. Kehu myös muita. Nuori nainen-sivustolta löytyy hyviä näkökulmia positiiviseen ajatteluun.

Opettele sanomaan ei. Aloita harjoittelu jostain helposta, vaikka keskustelusta puhelinmyyjän kanssa – huomaat, ettei maailma kaadu, vaikka kieltäydytkin lehtitilauksesta. Et loukkaa kysyjää kieltäytymällä, etenkin jos perustelet hyvin. Et menetä jatkossa

Älä hyväksy huonoa käytöstä tai ilkeilyä. Kukaan ei ansaitse inhottavaa kohtelua. Varo, ettet itse ole vahingossa se, joka jättää ulkopuolelle. Uskalla puuttua huonoon käytökseen myös sivullisena.

Puhuminen auttaa aina. Ystävien ja läheisten kanssa puhuminen on ensisijaisen tärkeää, mutta usein ammattilainen pystyy antamaan täysin uusia näkökulmia ja ymmärtämään oman tai muiden käytöksen taustoja. Mehiläisen työterveyspsykologikäynnin jälkeen ymmärsin, ettei aina tarvitse olla mitään erityistä kriisiä elämässä, että voi mennä juttelemaan ammattilaiselle.

Tavaroita, joilla on merkitys

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia & Iittala

Katsoin viikonloppuna Minimalism-dokumentin. Se laittoi miettimään taas kulutustani, omistamiani tavaroita ja niiden merkitystä. Vaikka en ole mikään himoshoppailija ja esimerkiksi vaatteita ja kenkiä löytyy kaapeistani aika maltillisesti, niin silti iski ahdistus. Miksi tavaraa kertyy kaappeihin niin helposti? Miksi omistan niin paljon esineitä, joille ei ole minulle merkitystä? Miksi olen säilönyt kellarikomerossani tavaroita, kun en ole tarvinnut mitään sieltä kolmeen vuoteen?

Olen kyllä ollut jo teini-iästä saakka ahkera tavaroiden kierrättäjä ja aina pyrkinyt sijoittamaan määrän sijasta laatuun. Konmarikin on tuttu, vaikken täysin siihen ideologiaan olekaan hurahtanut. Viimeisimmän muuttoni yhteydessä otin uuteen asuntooni mukaan vain kaiken tarpeellisen, loput ovat vielä vanhan kodin varastoissa. Tiedän, että suursiivous siellä on edessä pian: on käytävä läpi satoja papereita, laatikoittain roinaa ja kampetta kymmenen vuoden ajalta.. ja suurin osa näistä tavaroista on sellaisia, joilla en tee yhtään mitään.


Kun en ole ehtinyt vielä täyttää uutta kotiani liioilla tavaroilla ja kaapeissakin on vielä hyvin tilaa, niin olen miettinyt paljon, että mitä jos antaisi asian ollakin juuri näin? Ympärilläni olisi vain tavaroita, joilla on merkitys. Tavaroita, jolle olen itse antanut oikeutuksen, niin ettei kodissani olisi mitään ylimääräistä, mutta siellä olisi kuitenkin kaikki tarpeellinen. Kyse on myös nimittäin paljon siitä, että todella arvostamme esineitä, joilla ympäröimme itsemme. Minimalism-dokkarissakin yksi keskeinen viesti oli se, ettemme ole tarpeeksi materialistisia sanan oikeassa merkityksessä, eli emme anna tarpeeksi arvoa tavaralle. Tämä ei ole kovin laadukas, mutta voin heittää tämän kohta pois ja ostaa tilalle uuden-ajattelutavasta pitäisi päästä todella eroon ja omia kulutustottumuksia olisi todella hyvä tarkastella jokaisen kriittisesti vähän väliä. Kliseinen laatu ennen määrää pitää niin hyvin paikkansa.

Se, mitkä tavarat ovat kenellekin tärkeitä, on jokaisen täysin oma yksilöllinen päätös – kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, mitkä tavarat ovat juuri niitä välttämättömyyksiä ja mitkä turhia. Yhdelle kirjakokoelma on kaikki kaikessa, toinen rakastaa taidetta, jollekulle kaikkein tärkein materia on vaikkapa oma auto. Itse rakastan kukkia ja kasveja, siksi olen todennut, että on ihan järkevää omistaa useampi erikokoinen kukkamaljakko: Käsintehdyt Ruutu-maljakot ovat kodissani aina esillä, kukkien kera tai ilman, on helppo arvostaa kaunista käyttöesinettä, jonka tekemiseen on mennyt jollakulla 24 tuntia. Leimu-valaisimesta olin haaveillut kauan, ja tulin todella iloiseksi, kun sain tilata sen itselleni osana Iittalan yhteistyötä. Olin pitkään ilman yövalaisinta, koska en halunnut tyytyä minkäänlaisiin kompromissiratkaisuihin – nyt olen tyytyväinen, että jaksoin odottaa Leimua, joka edustaa materiaaleiltaan ja muotoilultaan laadukkuutta ja kestävyyttä. Mielummin olen ilman, kuin hankin jotain sellaista mistä tiedän jo ostettaessa että tulen hankkiutumaan siitä eroon.


Pienessä asunnossa arvoon nousevat myös tavarat, joilla on monta erilaista käyttötarkoitusta. Suomalaisesta koivuvanerista taivutettu Plektra-jakkara, kuten kaikki muutkin kotini tuolit, toimii sekä sohva-ja sivupöytänä, istuimena kuin kukkatelineenäkin. Kun haluan vaihtelua, en suuntaa ensimmäisenä kauppaan vaan muutan tavaroiden, kasvien ja kalusteiden paikkaa ja yritän nähdä tutut asiat uudella tavalla. Jatkossa pyrin siihen, että ennen uuden asian ostamista pyrin hankkiutumaan jostain vanhasta eroon, että tavaroiden määrä ei pääse kasvamaan salakavalasti.

Onko mahdollista sekä rakastaa kauniita tavaroita ja esineitä, mutta olla kuitenkin kulutuskriittinen? Vai kulkevatko nämä kaksi asiaa kuitenkin loppupeleissä käsi kädessä? Itse koen, että mitä enemmän arvostan tavaraa, sitä harkitummin hankin vain sellaisia asioita, joita todella tarvitsen ja jotka kestävät aikaa ja kulutusta. Mitä mieltä te olette?

Vappuherkkuja ja etkoilua

Kaupallinen yhteistyö, AsennemediaVaasan

Pääsiäinen, vappu, valmistujaisia ja ylioppilasjuhlia.. kevään juhlakausi on täällä! Vaikka siihen on hankala uskoa, kun ulkona sataa lunta – ovatko sääjumalat menneet kuukausissa sekaisin, vai miten on mahdollista että lunta pyryttää vielä viikko ennen vappua? Täytyy pitää sormia ristissä ja toivoa, että joidenkin ennusteiden mukainen +20 astetta toteutuu ensi viikonlopuksi, kun suuntaamme ystäviemme luokse vappua juhlimaan.

Vappujuhliin kuuluu mielestäni rento ja helppo syötävä, kuten salaatit ja erilaiset naposteltavat. Vuosi sitten jaoin vappubrunssia varten maailman parhaan parsakaalisalaatin ohjeen, tänä vuonna saatte ohjeet maukkaaseen Tex Mex-salaattiin, uunissa paahdettuun parsaan ja ruisnacholastuihin nyhtökauratäytteellä. Kehittelin reseptit Vaasanin Ruisnacho-kampanjaa varten ja järjestin ystävilleni vappuetkot joissa kaikki pääsivät maistelemaan eri nachomakuja ja valmistamiani herkkuja. Arttu kuvasi illalta hauskan videon, joka löytyy postauksen lopusta – urani vloggaajana on nyt jo kahden videon mittainen!



Olenko koskaan kertonut, että nachot ovat suurin paheeni? Kaapistani löytyy aina pussillinen nachoja, ja syön niitä mieluiten salsakastikkeen ja kaurapohjaisen ranskankerman kera. Joskus sekoitan laiskuuttani salsan ja ranskankerman suoraan nachojen joukkoon  ja lusikoin sen suuhuni. 100 % täysjyvärukiista tehdyt RuisNachot ovat kaltaiselleni nachohullulle suorastaan pelastus, sillä ne ovat oikeasti terveellinen vaihtoehto perinteisille maissilastuille, niitä voi popsia enemmänkin hyvällä omallatunnolla. Ruisnacholla on menneillään parhaillaan huikea kisa, jossa voi voittaa vip-liput kuudelle (!) Ruisrockiin, täältä löydät lisätietoa!



Tex Mex-salaatti

1 pkt nyhtökauraa tai härkistä
1 ps tacomausteseosta
1 iso sipuli!
2-3 valkosipulinkynttä
1 ps salaattisekoitusta
2 rkl oliviiöljyä
1 rkl balsamiviinietikkaa
suolaa & pippuria
kirsikkatomaatteja
avokado
tomaatti & rosmariini-ruisnachoja

Tee ensiksi salaattipohja. Huuhtele ja kuivaa salaatti, kaada salaatin joukkoon oliiviöljy, balsamietikka sekä ripaus suolaa ja pippuria. Pilko tomaatit ja viipaloi avokado, sekoita salaatin joukkoon. Kuori ja viipaloi sipuli ja hienonna valkosipuli. Kuullota sipuleita öljyssä paistinpannulla, lisää härkis tai nyhtökaura ja mausteseos. Paista hetki kokoajan seosta käännellen. Lisää härkis/nyhtökauraseos salaatin joukkoon, koristele lopuksi ruisnachoilla. Tarjoa heti.


Nyhtökauratäyte Ruisnachoille

1/2 pkt nyhtökauraa
1 prk kaurapohjaista ranskankermaa
1-2 punasipulia
puntti tuoretta tilliä
puolikkaan sitruunan mehu
suolaa & mustapippuria
Seesami & Merisuola ruisnachoja

Pilko sipulit pieneksi hakkeeksi ja silppua tilli. Sekoita puolet tillistä, sipulit, nyhtökaura ja ranskankerma keskenään. Lisää puolikkaan sitruunan mehu, mausta suolalla ja pippurilla.   Levitä tahnaa ruisnachojen päälle, koristele lastut tuoreella tillillä.


Uunissa paahdettu parsa

puntti vihreää parsaa
2 rkl vegaanista margariinia (sininen keiju)
ripaus suolaa ja mustapippuria
2 rkl sitruunamehua

Laita uuni lämpenemään 225 asteeseen.

Poista parsojen tyvestä puumainen osa, kun taivutat parsaa kaarelle molemmista päistä, se katkeaa itsestään oikeasta kohdasta. Kuori parsat ohuesti, kotimaisia tuoreita parsoja ei välttämättä tarvitse kuoria.

Levitä parsat uunivuokaan, lisää margariini päälle nokareina. Voit vaihtoehtoisesti käyttää myös oliiviöljyä. Rouhi päälle suolaa ja mustapippuria ja paahda parsoja uunissa n. 10-15 minuuttia.

Kun otat parsat uunista, pirskota niiden pinnalle sitruunamehua. Tarjoile heti.

Vinkki: itse tarjosin parsat pilkottuina vesimelonisalaatin joukossa. Toimii!

Miltä teidän vappupöytä perinteisesti näyttää?