Lahjaksi turvallinen joulu

Kaupallinen yhteistyö: Solidaarisuus ja Asennemedia

En muista milloin viimeksi olen odottanut joululomaa niin paljon kuin tänä vuonna. Tuntuu että kaikki osat minussa, niin mieli kuin kehokin, kaipaavat lepoa ja rentoutumista niin kipeästi, että tekisi mieli huutaa. Jouluna pääsen pohjoiseen perheeni luo rentoutumaan ja nauttimaan keskitalven kauneimmasta juhlasta rakkaiden keskellä. Odotan eniten perheen kanssa oleilua, päämäärätöntä löhöilyä ja äidin ihania ruokia – mutta samoin myös mahdollisia metsäretkiä, pulkkamäkiä ja hiihtoreissuja. Kahden viikon ajan aion unohtaa kaikki murheet ja keskittyä vain olemiseen.

Olen onnekas – minulle lähestyvä joululoma tarkoittaa pelkästään hyviä asioita: rentoutumista, lämminhenkistä yhdessäoloa ja palautumista rankasta syksystä. Samaan aikaan tuhansille tytöille joululoma tarkoittaa, että he ovat vaarassa joutua epäinhimillisen ja järkyttävän väkivaltarikoksen uhreiksi. He ovat vaarassa joutua silvottaviksi.

Silpominen on järjestelmällistä väkivaltaa ja loukkaus tytön ihmisoikeuksia kohtaan. Se on ikivanha perinne, jolla tahdotaan kontrolloida naisen seksuaalisuutta. Toimenpiteestä ei ole mitään terveydellistä hyötyä, mutta sillä on vakavia fyysisiä ja psyykkisiä seurauksia. Monissa yhteisöissä silpomisen läpikäynyt tyttö nähdään valmiina avioliittoon ja äidiksi.” (Solidaarisuuden sivuilta)

 

Nuorimmat silpomisen uhriksi joutuvat tytöt ovat jopa nuorempia kuin minä tässä kuvassa.

Kirjoitin vuosi sitten silpomaton-kampanjasta. Osa teistä ehkä muistaa kirjoituksen, moni varmaan lahjoitti kampanjaan. Miksi siis nostaa taas esille vanhaa tuttua asiaa? Siksi, että tässä maailmassa 3 miljoonaa tyttöä on vaarassa joutua silvottavaksi vuosittain. Ongelma on edelleen olemassa, ja moni lapsi joutuu pelkäämään tosissaan koulujen päättymistä, sillä loma-ajat ovat silpomisen sesonkiaikaa. Ajatellaan, että jos silpominen tehdään heti loman alussa, ehtii lapsi parantua sopivasti ennen koulun alkua.

Hyvinvointivaltion asukkina on vaikeaa ymmärtää, miksi tuollaista kauhistuttavaa ja väkivaltaista perinnettä jatketaan, vaikka sen negatiiviset vaikutukset ovat mielestämme selvästi nähtävillä. Ongelmana on se, että silpomisperinnettä harjoittavat eivät näe silpomista väkivaltana. He näkevät  sen arvostettuna siirtymäriittinä ja tytön sivellisyyden ja yhteiskuntakelpoisuuden kannalta välttämättömänä. Uskomukset ovat vahvassa, ja yhteyttä terveysongelmien ja silpomisen välillä ei suostuta näkemään. Vaikka moni vanhempi saattaisikin suhtautua silpomiseen kriittisesti, niin usein yhteisön sosiaalinen paine saa heidät toimimaan vastoin lapsen etua. Grace Kerubo on itse tehnyt pitkään silpomisen vastaista työtä omalla alueellaan, ja uskalsi vasta hetki sitten Solidaarisuuden sivuilta löytyvästä koskettavassa kirjoituksessaan paljastaa, että hän antoi aikoinaan ensimmäisen tyttärensä silvottavaksi. Lastaan rakastava äiti toimi parhaan senhetkisen tiedon varassa.

 

Joulu oli vuoden paras juhla minulle ja siskoilleni lapsena. Meidän ei tarvinnut pelätä silvotuksi tulemisesta – eikä pitäisi kenenkään muunkaan tytön.

Juuri tämän vuoksi silpomisen vastainen työ on nimenomaan koulutustyötä. Solidaarisuus on jo vuosien ajan levittänyt tietoa silpomisen haitoista Keniassa järjestämällä koulutuksia, turvaleirejä ja työpajoja. Koulutukset ja leirit eivät ole pelkästään tytöille ja äideille, vaan koko yhteisölle: isille, lääkäreille, opettajille ja isovanhemmille. Solidaarisuus pyrkii toiminnallaan tukemaan paikallisten yhteisöjen muutoksentekijöitä ja vaikuttajia, ja pitkäjänteisellä työllä on jo nyt nähtävissä vaikutuksia: silpomista vastustavia ihmisiä on yhä enemmän ja keskustelu silpomisesta on jatkuvasti avoimempaa. Mitä enemmän tietoa silpomisen todellisista vaikutuksista on saatavilla, sitä useammalla tytöllä on mahdollisuus säästyä tältä epäinhimilliseltä väkivallan teolta. Yhteisöissä, joissa silpominen on yleistä, vanhemmat ylläpitävät perinnettä, koska uskovat, että niin tekee suurin osa yhteisön muistakin vanhemmista. Jotta vanhemmat uskaltaisivat luopua silpomisperinteestä, tarvitsevat he tietoa silpomisen haitoista ja laittomuudesta sekä myös lisääntyvästä perinteen vastustuksesta yhteisössä. Kun tarpeeksi moni rohkaistuu vastustamaan silpomisperinnettä avoimesti yhteisössään, voivat vanhemmat luottaa siihen, ettei tyttöä tarvitse silpoa avioliittoa varten.

Tänä vuonna en toivo itselleni mitään lahjaksi. Sen sijaan toivon, että mahdollisimman moni tyttö saisi viettää turvallisen joulun. Siksi perustin facebookiin oman silpomaton-keräyksen, pienen oman panokseni sen eteen, että tulevaisuudessa jokainen maailman tyttö saisi odottaa joulua yhtä innokkaana kuin minä. Lahjoittamaan voi lähteä haluamallaan summalla, pienelläkin lahjoituksella voi olla iso vaikutus. Kiitän sydämeni pohjasta jokaista lahjoituksen tekijää – yhdessä voimme auttaa tytöt turvaan.

Lisätietoa:
Mitä naisten sukuelinten silpominen on? 9 faktaa
Lue lisää silpomisen vastaisesta työstä
Ryhdy kuukausilahjoittajaksi

Koti valmistuu juhlakauteen

Kaupallinen yhteistyö: Iittala & Asennemedia

Kotini remontin viimeiset palaset ovat asettumassa paikalleen. Viime viikolla sain ystäväni avuksi kiinnittämään seinälle hyllyä, joka ehti odotella pahvilaatikossa lattialla kuukauden päivät. Nyt täällä olisi vihdoin valmista – pientä laittoa riittää varmaan niin kauan kuin täällä asun, mutta enää en voi sanoa, että remppa olisi kesken. Tärkeät esineet ja tavarat alkavat pikkuhiljaa löytää paikkansa, koti alkaa näyttää oikeasti kodilta ja vaikka itse sanonkin, aika ihanalta sellaiselta! Kaikki tuli valmiiksi juuri sopivasti ennen joulukautta, nyt voin alkaa valmistautua kunnolla loppuvuoden suurta juhlaa varten.



Marraskuu on vaikea kuukausi täällä pohjolassa. On pimeää, ei ole vielä lunta ja lokakuinen ruska on muuttunut harmaudeksi. Siksi juuri tähän aikaan vuodesta korostuu valon merkitys. Kun valoisan aika on lyhyt, pyrin päivisin liikkumaan ulkona niin paljon kuin mahdollista. Illalla taas sytyttelen kotiin valoja ja luon tunnelmaa kynttilöillä ja valaisimilla. Rakastan sitä, miten erilaiset valonlähteet luovat valoja ja varjoja kotiin. Iittalan syksyn uutuus, Virva-valaisin toimii päivisin kauniina lasitaide-esineenä ja iltaisin valojen syttyessä se luo upean tunnelman valonsäteillään. Jo klassikoksi muodostunut Leimu taas luo pehmeämmän valon. Yleisvalojen sytyttämiselle ei ole tarvetta, kun pienempiä tunnelmavaloja on ripoteltu sinne tänne.

Kotiin juhlan tuntua tuovat erilaiset kukat, kynttilät ja taide-esineet. Arkiset nuottipinot, laskut ja muut piilotetaan ovien taakse ja esille nostetaan kauneimmat kynttilänjalat, lasilinnut ja vaasit. Lintukokoelmani uusin tulokas on Oiva Toikan Kyyppari, yhdellä jalalla seisova arvokas herra, joka on nostettu nyt hyllylle näkyvälle paikalle pienen Kuukusen viereen. Uusi String-hylly tarjoaa muutenkin olohuoneessa herkullisen spotin vaihtuville asetelmille – mm. Lantern-lyhty, Kaasa ja Nappula pöytäkynttilänjalka vaihtelevat paikkaa pöydältä ikkunalaudalle, ikkunalaudalta sohvapöydälle ja sieltä taas hyllylle. Se mikä järjestys milloinkin miellyttää silmää, riippuu päivästä, valosta ja mielentilasta.

Millä tavoin sinä luot juhlan tuntua kotiisi?

Kukaan ei pärjää yksin

Kaupallinen yhteistyö: Kulta Katriina ja Asennemedia

Olin viime viikolla vieraana Kahvihetkiä Vallilan Paahtimolla-podcastissa, jossa juttelimme Mikko Toiviaisen eli Kalenterikarjun kanssa yksinäisyydestä. Käy kuuntelemassa jakso täältä!


Olen onnellisessa asemassa: minulla on iso perhe, laaja ystäväpiiri ja paljon upeita ihmisiä elämässäni, enkä ole joutunut kokemaan juurikaan konkreettista yksinäisyyttä. Mutta vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja monia, joiden puoleen kääntyä hädän hetkellä, voi yksinäisyyden tunne iskeä joskus yllättävän vahvana sosiaalisillekin tyypeille. Minulle yksinäisyys tarkoittaa usein juurikin ulkopuolisuuden tunnetta ja sitä, kun tuntuu ettei kukaan ympärillä olevistani ymmärrä tai pysty auttamaan minua juuri minun omissa ongelmissani. Jostain syvällä on niin vahva yksin pärjäämisen tarve, ettei usein edes uskalla puhua läheisille siitä, miten paljon epävarmuutta kokeekaan. On helppo puhua siitä miten menee hyvin tai miten on kiirettä, mutta omia heikkouksia on jostain syystä aina vaikea näyttää – pitäisi aina näyttää ulospäin että yksinkin pärjää ihan loistavasti. Kun ystävät ja tutut ovat tämän syksyn aikana kyselleet miten voin, olen aina kokenut tarpeelliseksi vakuutella sitä, että työmäärästä huolimatta kaikki on tosi hyvin, kyllä tässä selvitään.

Joku aika sitten tulin kotiin perjantai-iltana rankan ja väsyttävän työpäivän päätteeksi. Koti oli sotkuinen, edessä ei ollut vapaailtaa vaan kasa tekemättömiä töitä ja deadlineja. Olin nukkunut koko viikon huonosti ja koko viikko oli ollut hyvin rankka niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ajattelin ensin hoitavani siivouksen pois alta, jotta voisin aloittaa kirjoitustyöt hyvällä fiiliksellä siistissä kodissa, mutta tavaroita lattialta poimiessani sain yhtäkkiä vain henkisen hermoromahduksen. Väsytti, itketti ja tuntui että olen niin yksin kaikkien ongelmieni kanssa, kun voi vain ihminen olla. Sängyn pohjalta laitoin siskolleni viestiä, että mitä tehdä, jos ei vaan enään jaksa ja pian sisko soitti huolestuneena takaisin, ja kysyi miten menee. Jostain syystä aloitin puhelun rennosti vanhalla meiningillä “ei tässä mitään, ihan hyvin”, mutta sitten joku suojaus petti ja aloin itkien kertoa väsymyksestäni.

Sisko kuunteli rauhallisesti avautumistani ja ehdotti sitten, etten tekisi enää sinä iltana mitään, vaan keskittyisin lepoon ja nukkumiseen. Hän lupasi tulla seuraavana päivänä kylään auttamaan siivouksessa ja voisimme hoitaa muutkin työt yhdessä. Tuossa hetkessä pelkästään se, että joku tarjoutui auttamaan, tuntui älyttömän tärkeältä ja hyvältä! Pohdimme myöhemmin yhdessä, miksi meillä on niin usein niin vahva tarve pärjätä yksin, vaikka apua olisi helposti tarjolla – sitä tarvitsee ainoastaan vain pyytää. Itsekin autan kaikkia ystäviäni enemmän kuin mielelläni omien rajojeni puitteissa niin hyvin kun voin, miksi siis itse niin usein ajattelen, etten halua vaivata ketään minun murheillani? Me olemme täällä oikeastaan vain toisiamme varten.



Kulta Katriina haluaa myös taistella yksinäisyyttä vastaan ja kannustaa kutsumaan ystäviä kylään #kutsukaverikahville – haasteen merkeissä. Pimeästä ja synkästä talvesta ei kannata edes yrittää selvitä yksin, vaan kannattaa rohkeasti pyytää ystäviltä henkistä tukea tai ihan konkreettistakin apua, silloin kun sitä tarvitsee. Jo pelkästään ongelmista puhuminenkin auttaa solmutilanteissa ja ajatusten jakaminen ystävän kanssa saa mielen usein kirkastumaan. Siksi haastan teidät kaikki vielä tämän vuoden aikana kutsumaan ystävänne kahville – kotiin, kahvilaan tai vaikkapa kävelylle take away-kahvin kera. Torjutaan yhdessä yksinäisyyttä!